Viidestoista deittini: muuttunut lukiotuttu

Eilen vuorossa olivat ensimmäiset nettitreffini aikoihin. Kuten jo sanoin, kohtaamisemme ei ollut aivan ensimmäinen – olin tavannut pojan jo kouluaikoina, mutta tuolloin emme pahemmin jutelleet emmekä koskaan tutustuneet toisiimme sen paremmin.

Yläasteelta ja lukiosta muistan hieman syrjäänvetäytyvän oloisen, aavistuksen verran vankempitekoisen pojan. Profiili kertoi aivan muusta, mutta etukäteen pelkäsin silti, pitäisivätkö muistikuvani paikkansa. Onneksi eivät: pubin ovella vastassa oli huomattavasti komistunut ja hoikentunut, puheliaan ja fiksun oloinen nuorimies. 

Tilasimme juomat ja juttelimme tunteroisen niitä näitä. Opiskeluhistoriamme olivat jossain määrin samanlaiset ja työelämästäkin jaoimme samankaltaisia ajatuksia. Kotipaikkakuntaamme sivusimme pikaisesti, ja oli tietysti hauskaa, että tunsimme samat paikat ja samoja ihmisiä. Juttelu oli helppoa – ehkä vähän liiankin. En kokenut sen suurempaa jännitystä enkä miettinyt, pitäisikö minun yrittää tehdä jonkinlainen vaikutus. Höpisin niitä näitä enkä kokenut olevani kovinkaan syvällinen, vaikka keskustelimme paljon muustakin kuin päivän säästä ja yleisistä kuulumisista.

Ensimmäisestä baarista siirryimme vielä seuraavaan, ja seuralainen ehdotti tuoppien lomaan erää Trivial Pursuitia.  Ehkä ihan ovela veto: pelin lomassa voi tehdä aika nopean kartoituksen toisen mielenkiinnon kohteista ja yleissivistyksestä. Olimme varsin tasaväkisiä, voitin kolmesta kierroksesta kaksi. Ilta kului jouhevasti ja kolmisen tuntia kului hujauksessa. Treffikumppani vaikutti silminnähden kiinnostuneelta ja istui selvästi lähempänä kuin tilanne väistämättä olisi vaatinut, hipaisi välillä ohimennen polveani tai käsivarttani.

Kun lopulta poistuimme baarista ja olimme kääntymässä eri busseihin, tulimme tuttuun tilanteeseen: mikä on lopputulos? Tässä vaiheessa olin päätellyt, että treffikumppani olisi tahtonut nähdä toisenkin kerran, joten kiirehdin kertomaan omat fiilikseni ensin. Kivaa oli, mutta pitää vähän miettiä, onko tässä nyt kuitenkaan muutakin kuin kaveruutta. Jotenkin näin minä sen ilmaisin, ja luullakseni ajatus meni perille. Halasimme ja lähdimme eri suuntiin, mieli oli kevyt enkä katsonut taakseni.

Ei tästä tainnut sen enempää tulla, ei ainakaan minun osaltani. Vaikea selittää, miksi tarkalleen näin: tyyppi oli varsin mukava ja hyvää seuraa, mitään erityistä seikkaa en voi hänen virheekseen laskea. Silti kosketus ei aiheuttanut kipinöitä, sydän ei lyönyt lujempaa, en punastunut enkä osannut kuvitella yhteistä tulevaisuutta.

Nettitreffeillä olen käynyt jo sen verran useasti, että uskallan väittää, että jos oikeaa fiilistä ei syty ensimmäisellä kerralla, ei sitä syty myöhemmilläkään. Kaverillisuudesta ei pääse yli eikä ympäri, niin se vain on. 

Mielipiteeni varmistui viimeistään siinä vaiheessa kun muistelin edellisen illan tapahtumia. Lauantaina olimme olleet kaveriporukallamme juhlimassa, ja mukana oli myös saavuttamaton iki-ihastukseni Sijoittaja. Mitään suurempaa ei tapahtunut, mutta pitkästä aikaa pystyimme jälleen juttelemaan varsin luontevasti, mikä jo yksinään pelasti koko iltani. Vaikka lähdin valomerkin aikaan kotiin yksin, olin kohtuuttoman iloinen ihan vain siitä, että olimme pitkästä aikaa nähneet.

Jos minuun suurimman osan ajasta täysin neutraalisti suhtautuva tyyppi herättää tällaisia fiiliksiä, miksi ikinä lähtisin toisille treffeille jonkun sellaisen kanssa, joka ei herätä minussa mitään, vaikka olisi silminnähden kiinnostunut? En tosiaankaan tiedä, joten parempi näin. 

"Ihan hyvä" ei lopulta ole kovinkaan hyvä.

CC-kuvat täältä ja täältä.