Treffikulttuuri kunniaan

Amerikkalaisia draamasarjoja katsoessa mieleen nousee yksi kysymys: onko se todella noin helppoa? Treffeille pyytäminen, nimittäin. Tiedätte varmaan, mistä puhun. 

Mies törmää naiseen ja auttaa tätä nostamaan ostoksensa takaisin kassiin. Kaupassa molemmat tarttuvat samaan muropakettiin. Odotushuoneessa on jonoa. Lentokoneessa satutaan vierekkäisille paikoille. Hissi jumittuu. Vaihdetaan ihan vain pari sanaa arkisessa tilanteessa, ja treffit on sovittu noin minuutissa.

Tapahtuuko tätä tosielämässä?  Kyllä vain. Monessa maassa treffikulttuuri kukoistaa huomattavasti eloisammin kuin Suomessa. Treffeille voi pyytää tuntematontakin ihmistä ilman sen suurempaa kynnystä, eivätkä mahdolliset pakit ole maailmanloppu. 

Ollessani reissussa Lontoossa odottelin ostoskadulla ystäviäni kaupasta. Kuinka ollakaan, juttusille tuli yhtäkkiä nuori, mukavannäköinen mies. Kätteli ja kertoi nimensä, ilmoitti suoraan: näytät mukavalta tyypiltä, olisi hauska tutustua. Olin hämmentynyt, mutta samalla oudon ilahtunut. Tietysti kerroin, että olen pian palaamassa Suomeen, jossa minua jo muutenkin odotetaan. Mies ei ollut millänsäkään. Eipä siinä sitten mitään, selvä juttu, herra ilmoitti ystävällisesti. Take care, hän hymyili vielä jatkaessaan matkaansa. Minuakin hymyilytti. Tällaisia tilanteita saisi sattua kohdalle useamminkin.

Paluulennolla Suomeen viereeni sattui vielä mukavan oloinen nuori suomalaismies, joka rupesi juttelemaan heti koneen noustessa. Matka meni nopeasti niitä näitä rupatellessa ja löysimme paljonkin yhteistä. Loppumatkasta seuralainen kysyi hieman painokkaasti, olenko tuomassa jollekin tuliaisia, ja vastasin myöntävästi, Opettajan kanssa kun silloin vielä seurustelin. Aivan varma en ole, mutta mikäli vastaukseni olisi ollut kieltävä, mies olisi luullakseni hyvinkin saattanut ehdottaa tapaamista tai kysäistä numeroa. Tämäkään juttuhetki ei kuitenkaan tällä kertaa johtanut mihinkään – ja silti erkanimme hyvässä hengessä ja hymyillen.

Mitäkö yritän sanoa? Ehkä sitä, että toivoisin tämänkaltaisia kohtaamisia enemmänkin ihan tavalliseen arkeen. Nettitreffien myötä olen huomannut, ettei haittaa, vaikka toista ei tuntisikaan vielä entuudestaan: treffeillä ehtii kyllä kartoittaa, kolahtavatko kemiat yhteen vaiko eivät. Pakit voi antaa ja ottaa vastaan varsin kohteliaasti, eikä touhussa mitään häviä, ellei voitakaan.

Silti treffikulttuuri ei tunnu vielä oikein iskostuneen suomalaiseen arkeen. Numeroa voidaan kyllä kysyä baaritiskillä tai ruotsinlaivalla, mutta tavalliset arjen kohtaamiset jäävät usein ainoiksi laatuaan. Myönnän syyllistyväni tähän myös itse: vaikka kuinka ajattelisin, että kaupassa ovea pitelevä tai samalla kurssilla istuva mies vaikuttaa kiinnostavalta tyypiltä, mieleenikään ei tulisi tehdä aloitetta aivan tuosta vain. Sehän saattaisi vaikka sanoa ei! 

Ja entä sitten? Tuskinpa kukaan ottaa treffipyyntöä loukkauksena, vaikkei siihen suostuisikaan. Jos ei koskaan kysy, ei anna edes mahdollisuutta myönteiselle vastaukselle. 

Itse en silti ole uskaltanut ehdottaa treffejä edes tutulle ihmiselle. Viime viikkoina olen törmännyt uudestaan vanhaan lukiotuttuuni, varsin hauskaan ja keskustelutaitoiseen mieheen, jonka kanssa olimme aikanaan melko paljonkin tekemisissä ja tulimme hyvin juttuun. Nyt, vuosien päästä, satuimme samalle kurssille, ja tavaksemme on tullut käydä tunnin jälkeen yhdessä syömässä tai kahvilla – välillä kahdestaan, välillä muidenkin kurssilaisten kanssa. Jännittäväksi homman tekee vanha kunnon Tinder. Kuten sanottua, minun tapauksessani palvelu ei suinkaan suodata pois omia Facebook-tuttujani. Kun kyseinen herra sitten tuli vastaan, painoin kuin painoinkin sydäntä. It's a match!  sivusto ilmoitti saman tien.

Kumpikin meistä on varmasti tiedostanut asian, vaikka emme olekaan siitä ääneen puhuneet. Silti kumpikaan ei ole myöskään poistanut match-paria. Tänään kävimme jälleen tunnin jälkeen lounaalla, minkä jälkeen seuralainen halusi ihan oma-aloitteisesti tarjota minulle vielä kahvit, toipa samalla suklaapatukankin. Pieniä eleitä, mutta eleitä kuitenkin.

Olin jotenkin niin ilahtunut, etten huomannut edes sanoa, etten oikeastaan juo kahvia.

Ainakin minulla oli hauskaa, eikä toinenkaan osapuoli aivan kyllästyneeltä vaikuttanut. Tiedostan tietysti hyvin, että tämä kaikki voi edelleen mennä pelkästään vanhan kaveruuden piikkiin. Silti jokin pieni ääni toivoo, että kyseessä olisi jotain enemmänkin. 

Kurssi on omalta osaltani ohi todennäköisesti varsin pian, ja kahvittelujen päättyminen harmittaa jo valmiiksi. Olenkin päättänyt kerätä rohkeutta: jos kaikki jatkuu samaan malliin, viimeisen tunnin jälkeen aion ilmaista, että kahvit sopisivat kyllä jatkossakin.

Ei se ota, jos ei annakaan.

CC-kuvat täältä, täältä ja täältä.