Kahdeksastoista deittini: boheemi elämäntaitokouluttaja

Tämäniltaiset treffini olivat omituiset. Ihan hyvällä tavalla, mutta omituiset silti. 

Yleensä treffikumppanini ovat noudatelleet jokseenkin samaa kaavaa: korkeakoulutettuja, tavallisen mukavia miehiä, joilla on kiikarissa kiva työpaikka ja vakituinen parisuhde.  Joiden kanssa voi puhua töistä ja opiskeluista, ehkä vähän harrastuksista ja jos oikein tuuri käy niin kenties yhteiskunnasta tai tulevaisuuden haaveista. Jotka katsovat vapaa-ajallaan sarjoja, kuntoilevat ja käyvät kavereiden kanssa oluttuopin äärellä iltaa istumassa.

Noh, tämä tapaus oli jotain aivan muuta. 

Ehkä minun olisi pitänyt arvata se jo siitä kun mies viestissään kysyi, lähtisinkö seikkailemaan. Hälytyskellojen olisi pitänyt soida edes hieman: minä kun en ole seikkailijatyyppiä, en oikeastaan. En sano, ettenkö pitäisi uusista kokemuksista tai haluaisi nähdä maailmaa, mutta mikään spontaani, räväkkä heittäytyjä en missään nimessä ole. Olen huono kävelemään päin punaisia ja kapinoimaan auktoriteetteja vastaan. En uskaltaisi liftata, enkä ole koskaan maistanut tupakkaa. Matkalla valitsen mieluummin hotellin kuin sohvasurffailun. Joogaretriitti tai reppureissailu Intiassa eivät innosta oikeastaan missään määrin, enkä kaipaa elämääni extreme-urheilukokemuksia. 

Treffikumppani sen sijaan paljastui boheemiksi elämäntaitokouluttajaksi, joka asuu hippikommuunissa ja tahtoo parantaa maailmaa. Ilta oli kaunis ja kahvien sijaan päätimme mennä kävelylle. Matkan varrella treffikumppani kiipesi puuhun ja sitten patsaaseen. Katselin vieressä muina naisina ja yritin olla meiningissä mukana – minä, joka en ole kiivennyt kahta metriä korkeampaan puuhun edes lapsena. Keskustelu sujui kutakuinkin niin, että mies kertoi havaintojaan elämästä ja minä nyökkäilin. Välillä sain toki osakseni kysymyksiä, joihin en osannut vastata. Mikä on elämäsi rohkein teko? Entä suurin unelmasi? Tuntui kuin olisin ollut työhaastattelussa, johon en ollut valmistautunut lainkaan. Samalla kun mies kertoi filosofisia mietteitään elämästä, minä yritin päästä samalle keskustelun tasolle, mutta tunsin totta puhuen itseni tylsäksi ja teennäiseksi.

Mies esitti, että ihminen ei useimmiten ole onnellinen suljetussa suhteessa, ja jakoi auliisti ajatuksiaan seksuaalisuudesta. Heidän kommuunissaan on kuulemma ok vaihtaa aamupalalla kokemuksia sadomasokismista ja silitellä toisia sohvalla, ja jos seinän takaa kuuluvat rakkauden äänet illalla häiritsevät, vika on ainoastaan omassa ajatusmaailmassa. Selvä juttu. Tulin melko nopeasti siihen tulokseen, että olen perinteisempi kuin arvasinkaan. En tietenkään tuomitse tällaista elämäntapaa, mutta itselleni en sellaista toivoisi, enkä ehkä kumppanillenikaan. 

Istuskelimme lopuksi vielä hetken puiston penkillä ja välillämme ammottavasta henkisestä kuilusta huolimatta annoin jostain syystä miehen silitellä hiuksiani ja käydä tuttavallisemmaksi kuin oikeastaan olisi ollut tarpeen. Ajattelin sen menevän hänen kontaktia ottavan elämäntapansa piikkiin, ja niin se ehkä menikin. Kokonaisuudessaan ilta oli omalla oudolla tavallaan ihan mukavakin, mutta en usko, että meidän kummankaan sisällä liikahti yhtään mitään. En usko, että tapaamme enää koskaan.

Jos ei muuta niin löysinpähän itsestäni ainakin erään totuuden: minussa ei ole hippiverta, ei sitten yhtään.

CC-kuvat täältä ja täältä.