Mies muurin takana

Pitkästä aikaa treffielämässäni näkyy jälleen valoa tunnelin päässä. Ei sokaisevaa auringonpaistetta eikä villinä kaikkialle kieppuvia värivaloja – pikemminkin lämmintä, rauhoittavaa kajastusta verhojen takaa.

Mainitsin ohimennen käyneeni hiljattain treffeillä miellyttävän oloisen amerikkalaismiehen kanssa ja uumoilin toistenkin treffien olevan mahdolliset. Oikeassa olin. Ensimmäisen tapaamisen jälkeen olimme lähetelleet viestejä silloin tällöin, ja tällä viikolla päätimme nähdä uudemman kerran. Katsoimme säätiedotuksen ja sovimme tapaamisen eiliseksi, kun taivas oli kirkkaan korkea ja lämpötila suomalaisittain täydellinen: ei koleaa, ei liian hiostavaa. 

Ensimmäisellä tapaamisella en ollut aivan varma, mihin kaikki johtaa – keskustelu kulki hyvin mutta ei kovin syvillä vesillä, yhteistä löytyi muttei mitenkään ainutkertaisella tavalla. Mies oli kuitenkin kaikin puolin mukava ja fiksu: sujuvasti jutusteleva, Suomeen muutamia vuosia sitten asettunut tutkija, jonka arki kulkee yliopiston ja työreissujen välissä tasapainotellessa. Olemuksessa oli jotain samankaltaista kuin itsessänikin, sosiaalisuuden ja tietynlaisen tyyneyden tasapaino tuntui tutulta.

Päivän valinta osui nappiin, kesä oli kauneimmillaan. Tapasimme keskustassa, kuljimme puistoja pitkin merenrantaan, haimme jäätelöä ja löysimme lopulta tiemme rantakahvilaan. Kylmä juoma kädessä, silmiä auringonvalossa siristellessä keskustelu kulki helposti omia polkujaan. Kun vielä kiipesimme kukkulan laelle ja katselimme merta ja pieniä purjeveneitä, alla levittäytyviä kalliota ja horisontissa häämöttävä saaria, minusta alkoi tuntua, että ehkä tässä kaikessa voisi sittenkin olla jotakin mieltä. Kävimme vielä syömässä, ja eri teille lähtiessämme sain hyvän yön suukon ja ehdotuksen nähdä uudestaan viikonloppuna. Kotiin kulkiessani askel oli keveä, pää keveämpi, hymy leveä.

Tietysti on kovin aikaista sanoa mitään suurempaa. Olen nopea ihastumaan mutta yhtä nopea myös kyllästymään, jos juttu ei alakaan tuntua oikealta. Hevostalli.netin keskustelussa minua kutsuttiin hiljattain "ihastusholistiksi" ja "Hollywood-maailmassa eläväksi teiniksi", ja jos uskallankin olla hieman eri mieltä "teinistä", "ihastusholisti" ei välttämättä ole kovinkaan kaukana totuudesta. Kaipaan jatkuvasti ihastumisen tunnetta, haluan elätellä hattaraisia unelmia ennen aikojaan, tunnen elämäni jollakin lailla tyhjäksi ellei siinä ole ketään josta haaveilla. Tuskinpa minä tätäkään blogia kirjoittaisin, ellen ajattelisi asiaa niin kovin paljon – ja ellen toisaalta kääntäisi kelkkaani niin äkisti. Ailahteleva romantikko, mitäpä tuota kieltämään. 

Toiveikkuuteni tiellä on toinenkin pohdinnan paikka: kielimuuri mietityttää, vaikka ei pysäytä. Mies ei osaa suomea juuri lainkaan ja vaikka itse puhun ja ymmärrän englantia varsin sujuvasti, jotain jää aina puuttumaan, kun ilmaisen itseäni kielellä, joka on minulle vasta toinen. Englanniksi en ole yhtä sukkela, nokkela ja sujuvasanainen, en yhtä fiksu ja hauska, vaikka miten yrittäisin. Onko se ongelma pitkällä aikavälillä? Ei välttämättä: maailma on täynnä pariskuntia, jotka ymmärtävät toisiaan, vaikka yhteinen kieli ei olisi kummankaan oma – ja tässä tapauksessa se on sentään toisen. Jonkinlaista totuttelua ajatus silti vaatii. Vaikka useimmat ystäväni puhuvat englantia ihan mielellään, miten sujuu kommunikointi suuremmalla suomalaisporukalla, lopen uupuneena tai riidellessä, herkimpiä tunteita ilmaistaessa tai englannintaidottomien isovanhempien kanssa?

Vaikka olen käynyt treffeillä ruotsalaisen, islantilaisen, kanadalaisen ja englantilaisen miehen kanssa, en ole koskaan miettinyt asiaa pidemmälle tai päässyt kokemaan, millaista tavallinen arki ulkomaalaisen miehen kanssa on.

Ja kappas vain, jälleen ajauduin harhapoluille. Kaksien treffien jälkeen on aivan liian aikaista miettiä suurempaa tulevaisuutta, pitäisihän minun se tietää. Haihattelua ja hattaraa. Ihmeellisen mukavaa silti.

CC-kuvat täältä, täältä ja täältä.

Minä, laastari?

Kuten edellisessä postauksessani mainitsin, kävin hiljattain varsin varteenotettavilla treffeillä mukavan ja sympaattisen oloisen Tinder-deitin kanssa. Vaikka tapaaminen oli omasta mielestäni onnistunut, toiset treffit eivät kuitenkaan millään tuntuneet järjestyvän, ja vaikka jatkoimme jonkinlaista yhteydenpitoa, välejämme hiersi jokin, jota en aivan osannut nimetä. Eilen se sitten selvisi: mies laittoi viestin ja sanoi suoraan, että oli kokenut vaikean eron vain pari kuukautta sitten eikä sittenkään oikein ollut onnistunut irtautumaan jutusta. Ensimmäinen ajatukseni ei ollut "Yhyy, voi ei!" vaan lähinnä "Hohhoi, joko taas?"

Ei nimittäin ollut aivan ensimmäinen kerta, kun lupaava alku tyssääkin siihen, että mies on kaikesta huolimatta liian kiinni eksässään tai jossakin muussa elämänsä naisessa. Niin kävi Lääkärin kanssa, niin kävi keväisen deittiseuralaiseni kanssa ja nyt niin kävi jälleen yhden miehen kanssa – kaikki tämä vain reilun puolen vuoden sisään. 

Ärsyttävää ja turhauttavaa. Miesten kunniaksi sanottakoon toki se, että he kaikki kertoivat tilanteestaan rehellisesti ja suoraan ennen kuin juttu ehti edetä kovin pitkälle – hyvä niin, reilua toimintaa. Pikkuhiljaa alkaa kuitenkin ihmetyttää, miksi miehet ylipäätään pyytelevät minua treffeille, jos eivät vielä ole onnistuneet irrottamaan ajatuksiaan edellisestä suhteestaan. Saattaisin ymmärtää, jos väittäisin itse etsiväni vain kivaa kahviseuraa ilman sen vakavampia suunnitelmia, mutta niinhän asia ei ole: kaikissa deittimaailman profiileissani teen varsin selväksi, että etsin elämäni miestä, en kepeää pikaseuraa enkä varsinkaan vielä haavojaan nuolevaa, särkyneen sydämensä kanssa kipuilevaa laastarinetsijää.

Vaikka tiedän itsekin, että kestäviäkin suhteita voi syntyä suoraan edellisen loputtua (tai pahimmillaan tietysti jo sitä ennen), olen alkanut tulla siihen lopputulokseen, etten enää jaksa tätä. En ole kiinnostunut kuulemaan takana olevasta rankasta erosta ja hiljattaisesta erilleenmuutosta tai totuttelemaan yhteisiin tapoihin, jotka eivät kuulu minulle ja miehelle vaan miehelle ja jollekin näkymättömälle, ääneen lausumattomalle menneisyyden varjolle. Ei enää valmiiksi varattuja sängyn puolia, ei kysymyksiä siitä, miksi pidän hiuksiani niin tai näin (eli toisin kuin eksä) tai miksi nukun näin tai noin (eli toisin kuin eksä).

Ehkä minun pitäisi jatkossa vain alkaa tiedustella heti ensimmäisillä treffeillä: mitenkäs aiempi suhdehistoria? Jos edellisestä erosta on alle puoli vuotta, pitäisin varani – jos alle kolme kuukautta, juoksisin pakoon ja lujaa.

Juuri pitkästä ja vakavasta suhteesta eronneet, pieni pyyntö teille: vaikka Tinderin ihmemaailma vetäisi pitkän seurustelun jälkeen vastustamattomasti puoleensa, ole reilu muita treffailijoita kohtaan ja harkitse vielä. Kysy itseltäsi vaikkapa seuraavat pari pientä kysymystä: 

– Mietinkö eksää yhä päivittäin?

– Kirpaiseeko pelkkä entisen seurustelukumppanini ajattelu kipeästi?

– Vertaanko potentiaalisia naisia/miehiä ensimmäisenä eksääni?

– Tuntuuko, että haluan vielä nauttia vapaudesta ennen uutta vakavampaa sitoutumista?

– Etsinkö pohjimmiltani vain väliaikaista laastaria?

Jos vastaus yhteenkin näistä kysymyksistä on kyllä, et todennäköisesti ole vielä valmis uuteen suhteeseen. Tee se silloin selväksi myös muille: älä anna ymmärtää etsiväsi vakavaa sitoutumista. Älä valehtele päässeesi yli, ellet ole päässyt. Älä pyydä treffeille ihmisiä, jotka vilpittömästi ja tosissaan etsivät jo muutakin kuin hetken hupia tai pientä piristystä.

Laastariseuraakin netistä varmasti löytyy, joten älä johda harhaan niitä, joille se ei riitä. Kukaan ei halua olla pelkkä korvike vastoin tahtoaan.

CC-kuvat täältä, täältä ja täältä.

Vaihto Tinder-treffien maailmaan

Kun kirjoittaminen jää vähäksi aikaa, uuteen merkintään on aina vaikeampi palata. Yritetään, silti.

Loppukevät ei ole tuonut elämääni uutta, ei ainakaan suhderintamalla. Olen valmistunut maisteriksi, saanut uuden työtittelin ja yrittänyt totutella elämään, johon kuuluu työ ja vapaa-aika eikä enää asiaa nimeltä opiskelu. Huonolla menestyksellä: sekoitan vuorokaudenajat ja teen töitä iltamyöhään, aamuvarhain ja välillä viikonloppuisinkin vain siksi, että tiedän sen olevan mahdollista ja tarkoittavan lyhyempää perjantaipäivää. Jossain vaiheessa on taas otettava itseä niskasta kiinni, mutta sitä odotellessa olen ehtinyt päästää asuntoni lehtivuoren mahdottomiin mittoihin ja kääntää kelkkani, mitä deittimaailmaan tulee. 

Pitkän taistelun jälkeen minun on viimein ollut myönnettävä, että Tinder on vienyt voiton perinteisemmistä deittisivustoista. Pitkään pidin tiukasti kiinni Suomi24 Treffeistä ja OkCupidista ja vilkaisin Tinderiä vain pakon edessä. Tänä keväänä on kuitenkin käynyt selväksi, että muilla sivustoilla käyttäjämäärät ja taso ovat laskeneet siinä määrin, etten enää törmää kiinnostaviin ihmisiin kuin harvoin ja vahingossa. Ystäväni suosituksesta poistin Tinderin ja asensin sen uudestaan, ja kappas kummaa – yhtäkkiä kiinnostavia yhteydenottoja on tullut enemmän kuin koskaan, viestejä niin paljon etten ehdi pitää kaikkia keskusteluja yllä enkä selailla uusia profiileja edes läpi.

Parit treffitkin olen onnistunut loppukevääseen mahduttamaan. 

Deittini numero 30 oli oikeastaan pikemminkin kaupungissa vieraileva kiinnostava tuttavuus kuin potentiaalinen kumppaniehdokas: jalat maassa oleva amerikkalainen mies, joka oli saapunut Suomeen tapaamaan täällä kansainvälisissä tehtävissä työskentelevää isäänsä. Kävimme pitsalla, juttelimme suomalaisesta ruokakulttuurista, heitimme ohimennen näkevämme ehkä uudelleen vielä myöhemmin viikolla. Emme nähneet. Treffien saldona yksi uusi Facebook-kaveri ja treffienglannin keskustelutunti – positiivisen puolelle jäätiin. 

Deittini numero 31 edusti jälleen sarjaamme "peruskiva perusteekkari". Opinnot takana, oman alan työpaikka plakkarissa, harrastuksena basson soitto ja – totta puhuen enempää en koko tyypistä edes muista. Se kertonee tarpeeksi. Jos mies olisi kysynyt vielä toisille treffeille, olisin saattanut lähteä, mutta ei kysynyt, ja pari viikkoa myöhemmin poistin väliaikaisesti Tinder-profiilini ja sitä kautta myös ainoan yhteytemme. Ei pitempää muistijälkeä, ei hyvässä eikä pahassa.

Deittini numero 32 oli edellisiin verrattuna aivan toista sarjaa. Tinder-löytö tämäkin – mies oli antanut minulle superliken eli tykkäyksen, joka muista poiketen näkyi minulle jo ennen kuin olin itse edes ilmaissut juuta tai jaata. Hyvä alku: tunne siitä, että on toisen silmissä jollakin tavalla erottunut joukosta, on tietysti kiva. Tinderissä juttu luisti paremmin kuin monenkaan kanssa, ja kun viikkojen keskustelun jälkeen viimein tapasimme, tunsin tuntevani miehen jo sen verran hyvin, ettei kutsu metsäkävelylle tuntunut epäilyttävältä. Rikoin kaikkien treffioppaiden ohjeita tavata ensimmäisen kerran julkisella paikalla, ja kävely alkukesäisen vehreässä metsässä, kallioilla ja joenrannassa osoittautui juuri niin ilahduttavaksi kuin oletinkin. Pyörähdimme vielä miehen luona, joimme kokista ja keskustelimme. Oli helppo olla. En voinut olla huomaamatta, että miehen pukeutumistyyli ja kihartuvat hiukset olivat kovasti mieleeni. Potentiaalista ainesta!

Mieskin vakuutti haluaan tavata vielä toisenkin kerran. Ongelma on kuitenkin tämä: treffeistä on pian kolme viikkoa, emmekä vieläkään ole nähneet uudelleen. Jokseenkin aktiivisesta viestittelystä huolimatta aikataulut eivät ole osuneet yksiin, jompikumpi on ollut reissussa tai kiireinen tai kipeä – ja pikkuhiljaa olen alkanut miettiä, onko kyse sittenkin vain siitä, ettei mies olekaan niin innokas näkemään kuin ehkä toivoisin. Alkuviikosta tosin kohtasimme, tavallaan. Kävi ilmi, että olimme molemmat hankkineet liput yhteisen suosikkibändimme keikalle, ja vaikka hän oli permannolla ja minä yläkatsomossa, onnistuin bongaamaan hänet ja hän minut. Vilkutimme toisillemme, jatkoimme keikkaa ja katosimme jälleen omille teillemme. 

Omalla kohdallani halu tavata olisi edelleen kova, mutta jos toisia treffejä ei ensi viikkoon mennessä tunnu järjestyvän, on varmaan pakko kohdata tosiasiat ja päästää irti. Harmi.

Kun edellinen juttu ei oikein ole tuntunut etenevän, tapasin viime viikonloppuna deittini numero 33. (33! Herranjestas, miten näitä alkaakin jo olla!) Tähän herraan tutustuin uudehkon, hieman Tinderin tapaan toimivan mobiilisovelluksen Happn:n kautta jo kuukausia sitten, mutta keskustelumme oli aina välissä ehtinyt hiipua, kunnes mies keksi viimein ehdottaa tapaamista suoraan. Kävihän se! Aiemman deittituttavuuteni tapaan myös tämä mies oli amerikkalainen, ja huolimatta palavasta rakkaudestani kaikkea brittiläistä kohtaan totesin tapauksen varsin mukavaksi ja fiksuksi, ihan kivan näköiseksikin. Miehellä oli ollut takanaan raskas viikko ja treffit alkoivat hieman kankeasti, mutta illan edetessä yhteistä juteltavaa tuntui kuin tuntuikin löytyvän, ja lopulta jatkoimme oluilta kävelylle, kävelyltä toisille oluille ja sieltä vielä syömään – viisi tuntia vierähti nopeasti. En rakastunut päätä pahkaa tai välttämättä edes ihastunut vielä kovin syvästi, mutta jotakin kiinnostavaa miehessä oli. Vaihdoimme numeroita ja olemme tällä viikolla viestitelleet hieman, enkä ihmettelisi, jos näkisimme vielä toisenkin kerran. Katsotaan. 

Toistaiseksi ei siis suurempia romansseja, mutta ei sentään aivan hiljaistakaan. Antaa kesän yllättää ja ehkä bloggaamisenkin taas lähtevän käyntiin!