Mies muurin takana

Pitkästä aikaa treffielämässäni näkyy jälleen valoa tunnelin päässä. Ei sokaisevaa auringonpaistetta eikä villinä kaikkialle kieppuvia värivaloja – pikemminkin lämmintä, rauhoittavaa kajastusta verhojen takaa.

Mainitsin ohimennen käyneeni hiljattain treffeillä miellyttävän oloisen amerikkalaismiehen kanssa ja uumoilin toistenkin treffien olevan mahdolliset. Oikeassa olin. Ensimmäisen tapaamisen jälkeen olimme lähetelleet viestejä silloin tällöin, ja tällä viikolla päätimme nähdä uudemman kerran. Katsoimme säätiedotuksen ja sovimme tapaamisen eiliseksi, kun taivas oli kirkkaan korkea ja lämpötila suomalaisittain täydellinen: ei koleaa, ei liian hiostavaa. 

Ensimmäisellä tapaamisella en ollut aivan varma, mihin kaikki johtaa – keskustelu kulki hyvin mutta ei kovin syvillä vesillä, yhteistä löytyi muttei mitenkään ainutkertaisella tavalla. Mies oli kuitenkin kaikin puolin mukava ja fiksu: sujuvasti jutusteleva, Suomeen muutamia vuosia sitten asettunut tutkija, jonka arki kulkee yliopiston ja työreissujen välissä tasapainotellessa. Olemuksessa oli jotain samankaltaista kuin itsessänikin, sosiaalisuuden ja tietynlaisen tyyneyden tasapaino tuntui tutulta.

Päivän valinta osui nappiin, kesä oli kauneimmillaan. Tapasimme keskustassa, kuljimme puistoja pitkin merenrantaan, haimme jäätelöä ja löysimme lopulta tiemme rantakahvilaan. Kylmä juoma kädessä, silmiä auringonvalossa siristellessä keskustelu kulki helposti omia polkujaan. Kun vielä kiipesimme kukkulan laelle ja katselimme merta ja pieniä purjeveneitä, alla levittäytyviä kalliota ja horisontissa häämöttävä saaria, minusta alkoi tuntua, että ehkä tässä kaikessa voisi sittenkin olla jotakin mieltä. Kävimme vielä syömässä, ja eri teille lähtiessämme sain hyvän yön suukon ja ehdotuksen nähdä uudestaan viikonloppuna. Kotiin kulkiessani askel oli keveä, pää keveämpi, hymy leveä.

Tietysti on kovin aikaista sanoa mitään suurempaa. Olen nopea ihastumaan mutta yhtä nopea myös kyllästymään, jos juttu ei alakaan tuntua oikealta. Hevostalli.netin keskustelussa minua kutsuttiin hiljattain "ihastusholistiksi" ja "Hollywood-maailmassa eläväksi teiniksi", ja jos uskallankin olla hieman eri mieltä "teinistä", "ihastusholisti" ei välttämättä ole kovinkaan kaukana totuudesta. Kaipaan jatkuvasti ihastumisen tunnetta, haluan elätellä hattaraisia unelmia ennen aikojaan, tunnen elämäni jollakin lailla tyhjäksi ellei siinä ole ketään josta haaveilla. Tuskinpa minä tätäkään blogia kirjoittaisin, ellen ajattelisi asiaa niin kovin paljon – ja ellen toisaalta kääntäisi kelkkaani niin äkisti. Ailahteleva romantikko, mitäpä tuota kieltämään. 

Toiveikkuuteni tiellä on toinenkin pohdinnan paikka: kielimuuri mietityttää, vaikka ei pysäytä. Mies ei osaa suomea juuri lainkaan ja vaikka itse puhun ja ymmärrän englantia varsin sujuvasti, jotain jää aina puuttumaan, kun ilmaisen itseäni kielellä, joka on minulle vasta toinen. Englanniksi en ole yhtä sukkela, nokkela ja sujuvasanainen, en yhtä fiksu ja hauska, vaikka miten yrittäisin. Onko se ongelma pitkällä aikavälillä? Ei välttämättä: maailma on täynnä pariskuntia, jotka ymmärtävät toisiaan, vaikka yhteinen kieli ei olisi kummankaan oma – ja tässä tapauksessa se on sentään toisen. Jonkinlaista totuttelua ajatus silti vaatii. Vaikka useimmat ystäväni puhuvat englantia ihan mielellään, miten sujuu kommunikointi suuremmalla suomalaisporukalla, lopen uupuneena tai riidellessä, herkimpiä tunteita ilmaistaessa tai englannintaidottomien isovanhempien kanssa?

Vaikka olen käynyt treffeillä ruotsalaisen, islantilaisen, kanadalaisen ja englantilaisen miehen kanssa, en ole koskaan miettinyt asiaa pidemmälle tai päässyt kokemaan, millaista tavallinen arki ulkomaalaisen miehen kanssa on.

Ja kappas vain, jälleen ajauduin harhapoluille. Kaksien treffien jälkeen on aivan liian aikaista miettiä suurempaa tulevaisuutta, pitäisihän minun se tietää. Haihattelua ja hattaraa. Ihmeellisen mukavaa silti.

CC-kuvat täältä, täältä ja täältä.