Jotta en unohtaisi

Asioita, jotka haluan hänestä muistaa:

Lempeä katse. Ruskeat, paksuna kihartuvat hiukset. Suora nenä ja veistokselliset, sileät poskipäät, joiden silittämiseen en koskaan kyllästynyt. 

Tapa, jolla hän heilutteli päätään puolelta toiselle, katsoi ylös ja virnisti saadakseen minut hyvälle tuulelle. Kuinka hieroi hartioitani pyytämättä, kääntyi aina ovelta vielä vilkuttamaan minulle hyvästiksi. 

Hänen siisteytensä: kiiltävät lattia, pedattu sänky, rätti valmiina pyyhkäisemään leivänmuruset ja teerenkaat minun jäljiltäni. Ja hänen kämppänsä: olohuoneen liian kirkas luonnonvalo, keittiön kauniit perintökalusteet, parvekkeen huikaiseva näköala.

Sinivihreä neule, suosikkini. Ikivanhat Asicsin lenkkarit, inhokkini. 

Kaikki ne sarjat, joita katsoimme pienellä sohvallani. Handmaid’s Tale, Selviytyjät Suomi, Master of None. Aika on meidän, jota kutsuimme Källarmestareniksi. Westworld, jonka kakkoskaudesta en tajunnut juuri mitään, ja Master Chef Australia, josta hän ei koskaan innostunut niin paljon kuin minä. Babylon Berlin jäi meiltä kesken. Sen katsominen yksin tuntuu nyt oudolta, jotenkin väärältä.  

Hän eteläeurooppalaisella parvekkeella, hän laskettelurinteen huipulla vaahtokarkkikaakaot käsissään, hän mönkijän kyydissä juhannuksen tihkusateessa pitämässä minusta tiukasti kiinni. 

Se, kuinka hän jaksoi odottaa minua illasta toiseen, vaikka elämäni on ollut viimeiset vuodet pelkkiä kokouksia ja edustusjuhlia. Kuinka jaksoi vakuuttaa, että kaikki järjestyy, kun itkin perheessäni joulupäivänä syntynyttä riitaa. Kuinka laittoi minulle pitkän päivän päätteeksi ruokaa ja oli siitä joka kerta vilpittömän, liikuttavan ylpeä, vaikka hänen ruoanlaittotaitonsa olivat vielä vaatimattomammat kuin omani. 

Tiedän, että jos tosissani olisin halunnut, me olisimme vielä joskus muuttaneet yhteen, ottaneet minun sohvani ja tv:ni ja hänen keittiökalustonsa ja sänkynsä. Laittaneet yhteisen nimen oveen ja hankkineet kissan, joita hän rakasti, aivan kuten kaikkia muitakin eläimiä: pihalla hyppeleviä pieniä varpusia, puistossa vaappuvia sorsanpoikasia, nettivideon muurahaiskäpyä joka kuljetti hassuja pieniä poikasiaan selässään.

Tietysti sydäntäni särkee, kun ajattelen kaikkia niitä tulevaisuuksia, jotka itse tein tyhjäksi.

Vielä viikko sitten kaikki kotonani muistutti hänestä. Sininen hammasharja, keltainen hiiripyyhe, olohuoneeseen jätetty juomalasi. Televisio, jonka hän oli kääntänyt sänkyä kohti. Keittiön pöydälle unohtunut Hesari ja valkosuklaakonvehdit, joita hän minulle oli tuonut. 

Jääkaapin kulmalla yksinäisenä odottava vara-avain, jonka hän antoi minulle takaisin saateltuaan minut kotiin viimeisen kerran. 

Yksi vuosi, yhdeksän kuukautta ja kaksikymmentäneljä päivää. Niin kauan kesti aikamme yhdessä.

Ja nyt se on ohi. 

On siis aika palata jälleen blogiini. 

Kuva: Unsplash

Ystävyyden ja rakkauden rajoista

Blogini on ollut viime aikoina hiljainen. Osittain epäsäännöllisyyden ja kirjoituslaiskuuden, osittain epätietoisuuden vuoksi: en ole halunnut puhua meneillään olleesta tilanteesta, ennen kuin tiedän itsekään, missä mennään.

Nyt luulisin jälleen tietäväni, joten on aika sanoa muutama sana aiheesta nimestä ystävyyden ja kaiken muun rajat. 

Sattuu olemaan niin, että elämässäni on monta läheistä kaveripoikaa. Olen kirjoittanut heistä ennenkin: lähipiiriini kuuluu hyväntahtoinen, sittemmin huomattavasti rauhoittunut hulivilipoika Humanistikaveri, sympaattinen hipster-musiikkifiilistelijä Lääkiskaveri, monta hauskaa, kiinnostavaa ja keskustelutaitoista miespuolista kaveria, jotka ovat nimenomaan kavereita. Heistä tärkein ja läheisin on jo vuosien ajan ollut analyyttinen, tutkijahenkinen Konsulttikaveri. Hänestä olen aikanaan kirjoittanut näin:

”Konsulttikaverin kanssa minulla –– ei koskaan ole tapahtunut mitään, minkä voisi tulkita kaveruutta kummemmaksi, vaikka tulemme juttuun loistavasti. Ehkä juuri sen takia juuri hän onkin kaveripojistani läheisin, kenties paras ystäväni koko opiskelupaikkakunnallani.

Ehkä kaunein tunnustus oli, kun Konsulttikaveri joskus totesi, että olen kuin sisko, jota hänellä ei koskaan ollut. Vähän sama fiilis on minullakin: neljässä vuodessa meistä on tullut siinä määrin hyvät ystävykset, että pystymme itsekin keskustelemaan ystävyytemme laadusta. Konsulttikaveri pyörähti hetken aikaa OkCupidissa ja huomasimme huvittuneina, että match-prosenttimme oli 99 % – korkeampi kuin kenenkään muun kanssa. Perheeni taitaa elää siinä luulossa, että meillä on jotain juttua meneillään, niin usein tulen ystäväni maininneeksi. Väärässä ovat.

Luultavasti juuri sen tajuaminen, että pidämme toisistamme mutta nimenomaan kavereina, on tehnyt meistä niin läheiset. Konsulttikaverin voin koska vain pyytää yksille tai leffaan ilman että kumpikaan näkee siinä mitään ihmeellistä. Hän on niitä harvoja miehiä, jotka voivat juhlien jälkeen kolmelta yöllä ehdottaa, että tulen hänen luokseen vielä vähän juttelemaan, ja sitten oikeastikin vain juttelemme.”

Marraskuun alussa tapahtui kuitenkin jotakin, mikä oli kääntää ystävyytemme päälaelleen. Vietimme iltaa samoissa juhlissa, tiirailimme muita juhlavieraita sillä silmällä, tulimme lopulta siihen tulokseen ettei illalla olisi suurempia jatkoedellytyksiä ja hyppäsimme samaan taksiin – naapureita kun olemme.

Kun nousimme taksista asuntoni kohdalla, Konsulttikaveri yllätti minut perinpohjaisesti ja kysyi: ”Entä jos jäisinkin sun luo?”

Olin hämmentynyt, otettu ja oudolla tavalla ilahtunut. Jatkoimme luokseni, ja toisin kuin ennen, tällä kertaa kyse ei ollut vain yökahveista tai keskusteluhetkestä: alusta lähtien oli selvää, että ystäväni jäisi yöksi. Vaikka kello lähenteli viittä ja olimme kumpikin humalassa, pelkästä loppuyön satunnaisesta, merkityksettömästä päähänpistosta ei ollut kyse.

Kävimme yön aikana pitkiä keskusteluja, joiden pääasiallinen sisältö oli tämä: olemme olleet niin läheisiä niin pitkään, että kaikki on tuntunut johtavan lopulta tähän pisteeseen. Kumpikaan ei ole palavan ihastunut, ei tulisen rakastunut toiseen, muttei myöskään osaa sanoa varmuudella, onko kyse pelkästä ystävyydestä – vai ehkä sittenkin rakkaudesta. Vuosien saatossa kumpikin on tullut miettineeksi, voisiko välillämme olla sittenkin enemmän. Välimuodoille ei ole sijaa: joko olemme yhdessä tai sitten pelkästään ystäviä, meidän kohdallamme epämääräinen säätö ei ole vaihtoehto. Ja vielä: minun on vaikeaa kuvitella elämää ilman häntä, hänen ilman minua. Kaikista pahinta olisi tehdä jotakin sellaista, mikä tuhoaisi ystävyyssuhteemme. Kävi miten kävi, siitä emme luopuisi.

Suuria sanoja, joita emme olleet koskaan ennen sanoneet. Oli outoa kuulla ystäväni kutsuvan minua kauniiksi.

Yhdessäolo oli toisaalta helpompaa ja luontevampaa kuin olisin kuvitellut – ja toisaalta myös arkisempaa ja vähemmän taianomaista kuin olisin odottanut. Aamulla ei kaduttanut, ei ollut kiire nousta sängystä. Olo tuntui mukavalta, hyvällä tavalla tavalliselta. Siltä, että tähän voisi tottua.

Seuraavalla viikolla laitoin viestin: ”Nähtäisiinkö?” Konsulttikaveri tuli luokseni vielä seuraavana perjantaina, jäi yöksi. Lähti aamulla syömättä aamupalaa, palasi hetken päästä hakemaan unohtuneen puhelimensa, sanoi: ”Viestitellään.”

Emme viestitelleet.

Seuraavien viikkojen aikana näimme toisiamme, mutta emme kahdestaan. Olimme jo aikaisemmin varanneet yhdessä Lääkiskaverin kanssa kolmen hengen uudenvuodenreissun, ja yhdessä  Lääkiskaverin kanssa kävimme myös leffassa, jouluglögeillä, oluilla. Minä ja Konsulttikaveri käyttäydyimme kuten aina ennenkin. Elokuvissa emme hipaisseetkaan toisiamme vaikka istuimme vierekkäin pimeässä salissa, kulkiessamme kahdestaan kotiin poistuimme nopeasti omiin suuntiimme. Ei sanaakaan tapahtuneesta, ei yhtäkään. 

Ja sillä tiellä olemme edelleen. Aluksi minua harmitti, turhautti, ehkä jopa vähän suututti: mistä lähtien me kaksi olemme ryhtyneet hoitamaan asioita näin? Vaikenemalla, kiertelemällä, sivuuttamalla tapahtuneen kuin sillä ei olisi mitään merkitystä? Sillä olihan sillä. Oli sillä.

Nyt aikaa on kulunut ja olen tottunut tilanteeseen. Olemme palanneet pelkkään ystävyyteen vailla aavistustakaan mistään muusta. Viime viikolla lähdin pitkästä aikaa Tinder-treffeille, ja lähipubissa törmäsin omia Tinder-treffejään viettävään Konsulttikaveriin. Tilanne hymyilytti molempia – vaikka toisin olisin saattanut kuvitella, tunsin itseni ennemmin huvittuneeksi kuin mustasukkaiseksi. Uudenvuoden reissulla kävimme jo avoimesti läpi tuoreimpia treffikuvioita ja selailimme Tindereitä. Olimme kuin aina ennenkin.

Silti luulen, että tämä ei ole vielä täysin tässä. Ennemmin tai myöhemmin tulemme vielä käymään keskustelun siitä, mitä marraskuisten juhlien jatkoilla tapahtui ja miksi unohdimme kaiken niin helposti ja nopeasti. Siihen asti jatkamme elämäämme kuten ennenkin – hyvinä ystävinä. Siinä kaikki.

Ehkä näin pitikin mennä. Ehkä tämä oli vain vaihe, joka piti kokea, jotta emme jää harmittelemaan, kysymään kiikkustuolissa entä jos -kysymyksiä. Nyt tiedämme: jotkin ystävyydet on tarkoitettu ystävyydeksi. Se siitä.

CC-kuvat täältä, täältä ja täältä. 

Miksi mikään ei kelpaa?

Edellisen postauksen jälkeen lukijani heitti kysymyksen, joka jäi mietityttämään itseäni vielä sen verran, että päätin omistaa sille kokonaan oman postauksensa. Näin se kuului:

"Monet deittailusi päättyvät, koska et ole kiinnostunut miehestä. Harvemmin kuitenkin paneudut syihin, miksi mies ei ole kiinnostava. Lukiessani sain sellaisen vaikutelman, että miehellä ei ollut munaa, hän halusi miellyttää liikaa ja miehekkyys puuttui. Mitä mieltä olet tästä?"

On totta, että blogissani avaan harvemmin kovin syvällisesti sitä, miksi joku mies ei vain sittenkään kiinnosta, vaikka kaikki olisi periaatteessa kohdallaan. Suureksi osaksi tämä johtuu siitä, etten halua kertoa liian henkilökohtaisia asioita muista kuin itsestäni: jos kipinän puute perustuu vaikkapa ulkonäköön, älykkyyteen tai sänkytaitoihin liittyviin seikkoihin, en halua ruotia niitä kovin yksityiskohtaisesti, sillä ihmiset ovat ennenkin tunnistaneet itsensä blogini kautta. Tarkoitukseni on ennen kaikkea purkaa omia ajatuksiani, ei tölviä muita. Välillä tasapainottelu oman deittielämäni ja toisten yksityisyyden välillä on tässä suhteessa hankalaa, ja avoimempikin voisin varmasti olla. 

Väitän silti, että puhun jatkuvasti tärkeimmästä syystä, joka johtaa omalta puoleltani jutun hiipumiseen: kunnollinen keskusteluyhteys puuttuu. Intensiivinen keskustelu on ehdottomasti se, mikä vie jalat altani, ja jos sellaista ei synny, jatkoa on pitemmän päälle vaikea nähdä. Janoan keskusteluja, jotka ilahduttavat, ihastuttavat ja inspiroivat. Vuosien varrella olen kohdannut ihmisiä, joiden kanssa ajatukset loksahtavat yhteen ja juttu luistaa alusta lähtien – joidenkin kanssa olen kokenut jopa jonkinlaista sielunkumppanuutta. Sen jälkeen vähempi tuntuu vain laimealta korvikkeelta, yritykseltä tarttua johonkin kelvolliseen parempaa odotellessa. Pidemmän päälle se ei ole reilua ketään kohtaan. 

Mitä tulee liikaan miellyttämisenhaluun ja miehekkyyden puutteeseen, on totta, että liika myöntyväisyys ei sytytä minua. En kuitenkaan koe, että kyse olisi varsinaisesti siitä, että tyypillä täytyy "olla munaa": hyvä itsetunto ja itsevarmuus ei ole sukupuolikysymys, eikä perinteinen äijämatchoilu ihastuta itseäni yhtään sen enempää kuin liika miellyttämisenhalukaan. Tatuoinnit, nainen keittiössä -vitsit, moottoripyörät, salibodailut tai muu kliseinen "äijämeininki" ei kiinnosta minua missään määrin, ja itselleni on hurjan tärkeää, että mies pystyy puhumaan avoimesti myös tunteistaan ja ihmissuhteistaan, olemaan tarvittaessa myös herkkä. 

Etsin ihmistä, joka on sinut itsensä kanssa, tietää, mitä elämältään haluaa ja seisoo omien mielipiteidensä takana. Elää onnellista ja tasapainoista elämää jo yksinäänkin, ei muuta mielipiteitään tai harrastuksiaan vain miellyttääkseen minua. Myös avoimuus on minulle tärkeää: puhun mielelläni kokemuksistani, ajatuksistani ja tunteistani, ja jos toinen ei ole yhtä lailla halukas avaamaan omaa elämäänsä, keskustelu jää varsin yksipuoliseksi. Sosiaalisuus on kolmas seikka, jota minun on vaikea ohittaa. Pidän sosiaalisista tilanteista, isoista tapahtumista ja keskusteluista uusien ihmisten kanssa. Jos toisella ei ole samoja mielihaluja, ongelmissa ollaan: ahdistun, jos vaikkapa juhlissa kumppani on täysin riippuvainen vain minun huomiostani eikä uskalla itse avata keskustelua tuntemattomien kanssa.

Kuulostavatko nämä korkeilta vaatimuksilta? Ehkä, mutta uskallan väittää, että mahdottomia ne eivät ole.

Viime viikonloppuna tajusin nimittäin, että elämässäni on jo vuosien ajan ollut ihminen, joka on kaikkea sitä, mitä etsin. Aivan lähelläni on mies, joka on fiksu ja komea, keskustelu- ja tanssitaitoinen, sopivasti sosiaalinen ja mielipiteissään ja arvoissaan hyvin lähellä omiani. Meitä yhdistävät niin tiedekunta, järjestötausta kuin kotiseutu. Kaveripiirimme on yhteinen. Asumme liki naapurissa. Hänkin lukee paljon, juhlii mielellään ja pitää retkeilystä. Jopa OkCupidin match-prosenttimme on liki korkein mahdollinen.

Tämän miehen kanssa olen kiertänyt festareita, tanssinut valssia ja kiipeillyt seinillä; istunut pitkiä iltoja, kävellyt merenrannassa aamuyöllä, itkenyt päättyneitä suhteita ja iloinnut uusista. Ennen kaikkea käynyt keskusteluja, joissa puhuttava ei koskaan lopu kesken – jutellut rakkaudesta, unelmista ja elämän tarkoituksesta. Niidenkin suhteen käsityksemme ovat varsin lähellä toisiaan, kuinkas muutenkaan.

Viime lauantaina tajusin, että ehkä kaikkien kymmenien deittikumppanieni joukosta olenkin vain etsinyt ihmistä, jonka kanssa keskustelut olisivat edes melkein yhtä hyviä kuin hänen kanssaan – ihmistä, jonka kanssa viettäisin aikaa yhtä mielelläni kuin hänen seurassaan. Sellaista ihmistä en ole löytänyt.

Olen hänen paras ystävänsä. Hän on yksi parhaista ystävistäni.

Ainoa kysymys kuuluu: missä menee ystävyyden ja rakkauden raja?

En enää tiedä.

Vaikea hengittää

Deittailu: kirvelevää mustasukkaisuutta, kalvavaa epätietoisuutta, kuristavaa menettämisen pelkoa. Sitäkin se usein on. Tänään enemmän kuin yleensä. 

Vain muutama päivä sitten iloitsin siitä, kuinka olen ehkä viimein löytänyt ihmisen, jonka kanssa on hyvä olla. Deittailuvaiheen keveällä, kepeän iloisella hattaralla on kuitenkin musertava taipumus sulaa yhä nopeasti kuin se ilmestyykin. Vaikka mitään ei oikeastaan ole edes tapahtunut, pelkään äkkiä, että tämä kaikki onkin taas päättymässä. 

En tiedä, mistä tunne tarkalleen johtuu. Vielä torstaina kuljimme käsi kädessä kaupungilla,  moikkasimme ystäviäni, jaoimme muurikkalätyn. Jenkkitutkija houkutteli minua hankkimaan liput samoille festareille, joille hänkin on menossa. Jatkoimme hänen luokseen, jäin yöksi. 

Aamu oli omituisen vaisu. Pyörimme molemmat sängyssä hereillä pitkään, silittelin miehen selkää ja odotin huomiota, jota en kuitenkaan saanut. Kumpikaan ei puhunut, ei osannut tehdä oikein mitään. Lopulta lähdin miehen luota epävarmempana kuin sinne saavuin.

Vietin viikonloppua ystävieni luona eri kaupungissa. Parin viikon takaisen reissun aikana ja vielä viime viikollakin ollessani toisella puolella Suomea viestittelimme jatkuvasti, toivottelimme hyvää yötä ja huomenta, ylikäytimme hymiötä 😘. Nyt miehen viestit olivat kuitenkin äkkiä niukkasanaisia ja harvassa. Lauantaina kerroin innoissani illasta, lähettelin hassuja kuvia. Vastaus: "Not much going on here. Hope you're having a great time!" Eikä muuta.

Sunnuntain hyvänyön viestissä pusuhymiön sijaan pelkkä 😊, maanantaina ei enää sitäkään. 

Eilisestään mies kertoi vain "I'm not feeling too well. – – Had to leave work early – –." Samana iltana mies oli kuitenkin lisännyt Instagramiinsa (jota hän ei välttämättä tiedä minun seuraavan) kuvan näköalapaikasta, siitä samasta, jonne hän minut vei deittailutaipaleemme alussa. 

Se ei ole paikka, jonne mentäisiin yksinään. 

Kun aloimme tapailla, kävin jossain vaiheessa deittisovelluksessa vilkaisemassa, mistä keskustelumme olikaan alkanut ja havaitsin ilokseni, ettei mies ollut käyttänyt sovellusta viikkokausiin. Tänään minun oli pakko tarkistaa uudestaan: paikalla viimeksi eilen. 

Yritän takoa päähäni järkeä: 

Parista hymiöstä on turha päätellä yhtään mitään. 

Instagram-kuvia voi lisätä jälkeenpäinkin. Näköalapaikalla voi käydä yksinään tai kaverin kanssa. 

Deittipalvelussa voi tsekata viestit, jos yhdessä ei ole sovittu vielä sovelluksen poistamisesta. 

Kaikella todennäköisyydellä pelkään ihan turhaan, olen vainoharhainen ja perusteettoman mustasukkainen. 

Silti päässäni on alkanut syntyä tarina, joka menee jotakuinkin näin: Perjantaiaamuna mies äkkiä tajusi, ettei näe minussa enää mitään kiinnostavaa, ei todellista tyttöystäväainesta. Kun lähdin pois kaupungista, hän ymmärsi asian entistä selvemmin, piti pieniä kuulumisiani tylsinä ja tyhjänpäiväisinä. Palasi takaisin deittisovellukseen, sopi treffit. Kipusi näköalapaikkaan, suuteli auringonlaskussa jotakin aivan toista tyttöä. Yrittää nyt viestiä minulle mahdollisimman niukasti, jotta tajuaisin lopulta itsekin: yhteistä tulevaisuutta ei ole. 

Ajatuskin ahdistaa, oksettaa, lamauttaa. On vaikea hengittää. 

On se mahdollista. Epäonnisen suhdehistoriani valossa: täysin mahdollista. Eikä mies tekisi edes väärin, teknisesti. Emme ole sopineet mitään, emme luvanneet mitään toisillemme, emme edes lisänneet toisiamme FB-kavereiksi. Jos tämä katkeaisi, minulle jäljelle jäisi vain oluttapahtuman tyhjä mainoslasi, ei muuta.

Tietysti kaikki saattaa olla vain pääni sisällä. Jokin kertoo silti: kaikki ei ole niin kuin oli. 

Illalla aion lähettää viestin ja kysyä, haluaisiko mies nähdä huomenna. Jos vastaus on vaikeasti kiertelevä ei, tiedän, mitä odottaa. Mitä pelätä jälleen. 

Kun elämä jatkuu

Yksi deittailun vaikeimpia taitoja on kyky päästää irti. Vuosien saatossa vastaan tulee treffejä, jotka olisivat voineet johtaa toisiin, suhteita, jotka olisivat saattaneet syventyä ja miehiä, jotka olisi voinut ottaa vierelleen loppuelämäksi – jos aika olisi ollut toinen, jos paikka olisi ollut parempi, jos onni olisi ollut otollinen ja tuuli puhaltanut toiseen suuntaan. On miehiä, joita olen jäänyt miettimään, vaikka emme olisi tavanneet vuosiin. Tyyppejä, joiden ajatteleminen läikähdyttää ja joiden rinnalla kukaan muu ei tunnu oikein miltään. Jotka jossakin mielen sopukoissa saavat kuitenkin ajattelemaan: ehkä sittenkin vielä joskus.

Omien suhdekiemuroiden pyörteissä on kovin helppo unohtaa, että heidänkin elämänsä etenee. Omia Tinder-viestejä ja tasaisen tuloksettomia treffejä vatvoessa mieli hyppää sen tosiasian yli, että hekin jatkavat arkeaan, tapaavat uusia ihmisiä, ihastuvat ja rakastuvat. Aivan viime viikkoina olen herännyt odottamattomalla tavalla siihen, että paluuta entiseen ei enää ole.  

Elämässäni on kutakuinkin kolme suurta rakkautta, joista en pääse yli enkä ympäri, vaikka olen aikoja sitten tajunnut, että yksikään jutuista ei johda mihinkään. Nyt tiedän sen entistä varmemmin.

Yksi heistä on mies, josta en ole blogissani kertonut, sillä kaikki tapahtui jo kauan ennen sen perustamista. Lyhyesti: yllättäviä kohtaamisia, arvaamattomia yhteensattumia, sielujen sympatiaa ja unohtumattomia keskusteluja. Avoautoajelua kesäisillä kaduilla, piknik ruusujen täyttämällä autiolla saarella, elämäni kenties parhaat treffit merenrannalla rankkasateen keskellä. Lähes elokuvamaisen  kauniita kohtaamisia, joista jokaista muistan lämmöllä mutta jotka eivät koskaan johtaneet mihinkään vakavampaan. Eivätkä johda: jokin aika sitten sain kuulla miehen menneen kihloihin. Suhde oli kestänyt jo vuosia ja vaikuttanut Facebook-päivitysten perusteella onnelliselta – ei mitenkään yllättävä uutinen. Silti tunsin, että vaikka ovi takanani oli sulkeutunut jo aikoja sitten, nyt se naksahti lopullisesti lukkoon.

Törmäsimme viime viikolla aivan sattumalta. Jollakin tasolla aallonpituutemme on edelleen sama, ja tapaaminen oli kaikin puolin ilahduttava. Minä onnittelin häntä kihlauksesta, hän minua gradusta, vaihdoimme kuulumiset ja keskustelimme ohimennen mahdollisuudesta käydä joskus lounaalla. Suurella todennäköisyydellä kumpikaan ei koskaan ehdota sitä, mutta jollakin lailla tapaaminen tasapainotti mieleni. Meidän välillämme mitään ei tule enää tapahtumaan, mutta silti voimme yhä keskustella luontevasti, ehkä vielä joskus tavatakin. Kaikki hyvin, kaikesta huolimatta. 

Toinen minuun pysyvästi vaikutuksen tehnyt mies on tässäkin blogissa aikanaan poljon pohtimani, Brittimieheksi nimeämä brittimies. Viimeisen vuoden aikana mainintani hänestä ovat hiipuneet samaan tahtiin kuin yhteydenpitomme, ja hyvän joulun toivotusten jälkeen en ollut kuullut hänestä sanaakaan yli kolmeen kuukauteen – melkoinen kuilu siihen nähden, että pari vuotta sitten juttelimme päivittäin. Vaihdoimme kymmeniä kuvia ja viestejä kerrallaan, viikollakin valvoin aamu kahteen vain  kuullakseni hänestä vielä pari sanaa. Olin hirvittävän rakastunut, vaikka olimme tavanneet vain kerran tai kaksi. 

Viime viikolla kyllästyin radiohiljaisuuteen ja lähetin lyhyen viestin: mitä kuuluu, toivottavasti kaikki on hyvin. Jos syy vastaamattomuuteen on jossakin mitä olen tehnyt tai jättänyt tekemättä, olen pahoillani. Vastaus seurasi perässä lähes välittämättömästi, eikä se aivan lyhyt ollutkaan. Yhteen lyhyeen kysymykseeni sain peräti 55 viestin mittaisen vastauksen, jossa Brittimies kertoi keväästään ja elämästään, pahoitteli välinpitämättömyyttään, kyseli omista kuulumisistani ja lähetti kuvia menneiden kuukausien ajalta. Olin kohtuuttoman ilahtunut siitäkin huolimatta, että mies paljasti myös potentiaalisen syyn poissaolevaisuudelleen: kevään kuluessa hän oli löytänyt tyttöystävän. 

Ajatukseni olivat ristiriitaiset. Olin yhtä aikaa iloinen hänen puolestaan ja perusteettoman mustasukkainen, pettynyt mutta täysin tietoinen siitä, että meidän juttumme oli haudattu jo kauan sitten. Minua itketti, mutta enemmän ilosta kuin surusta: lopulta olin vain niin onnellinen kuullessani hänestä edes jotain, ettei uutinen tyttöystävästä ollut sen rinnalla paljoakaan. Arvattavissa oli, että näin käy ennemmin tai myöhemmin. Jos uutisen paljastaminen saa meidät pitämään yhteyttä jälleen edes hieman useammin, olen lopulta tyytyväinen. 

Kolmas iki-ihastukseni on Sijoittaja, josta puhun blogissani aivan liian usein siihen nähden, kuinka harvoin näemme ja kuinka vähän välillämme oikeasti on tapahtunut. Eilen kuitenkin kohtasimme pitkästä aikaa, ja yllätyksekseni keskustelukin sujui taas kohtalaisen sujuvasti. Istuimme iltaa suuremmalla kaveriporukalla, kuuntelin häntä sivukorvalla silloinkin kun keskustelin aivan muiden ihmisten kanssa. Tämä paljastui: hän ei juuri nyt näe itseään suhteessa, mutta ei pidä ajatusta aivan mahdottomana, kunhan molemmilla on selvästi oma elämänsä. Uutta minulle, sillä tähän asti olen elänyt siinä uskossa, että Sijoittaja on täydellisen sitoutumiskammoinen eikä osaa kuvitella itseään mihinkään vakavampaan, koskaan, kenenkään kanssa. Tämäkin paljastui: hän on kyllästynyt Suomeen ja sen mahdollisuuksiin ja kääntänyt katseensa uraan ulkomailla. On täysin mahdollista, että jossakin vaiheessa hänkin katoaa kuvioista lopullisesti, jättää kaupugin ja asettuu Lontooseen tai Tukholmaan, mihin nyt sijoittajat asettuvatkaan. 

Kaikki viimeaikaiset tapahtumat kertovat minulle melko lailla selvää viestiä. Menneeseen ei ole paluuta. On turha haikailla menneitä öitä ja sammuneita kipinöitä, elämäni rakkaus ei löydy taakse katsomalla. Sen myöntäminen ei ole helppoa eikä mukavaa. Osaan nähdä ensimmäisenä mainitun miehen kihloissa ja Brittimiehen toinen tyttö kainalossaan, mutta jonain päivänä joudun ehkä seuraamaan vierestä myös Sijoittajaa vakavassa suhteessa, ja se jos mikä tuntuu pahalta. 

Silti: mitään en vaihtaisi pois. On parempi pettyä ihastuksissaan kuin olla ihastumatta lainkaan. Ainakin tietää elävänsä, tietää yhä tuntevansa. 

CC-kuvat täältä, täältä ja täältä.

Hölmö rakkaus

Vai niin, tällaiselta se siis tuntuu. Olla korviaan myöten ihastunut, nimittäin. Edellisestä kerrasta on niin pitkä aika, että olin melkein jo unohtaa!

Kuten edellisessä tekstissäni vähän ounastelinkin, viime viikolla tapaamani ruotsalaismuusikko (jonka täten nimeän Ruotsalaismieheksi) osoittautui kiinnostavammaksi kuin kukaan treffikumppanini aikoihin. Mistä lähtisin liikkeelle?

No, perjantaina tosiaan tapasimme toisen kerran. Ei hurjaa draamaa tai vauhdikkaita käänteitä: menimme oluille ja juttelimme. Vaan siinäpä sitä riittikin puhuttavaa! Vaikka otaksumani ei perustu mihinkään tieteelliseen pohjaan, uskaltaisin väittää, että tavallinen treffikeskustelu voidaan jakaa karkeasti kahteen eri luokkaan: 

1) Perustaso. Vastaa kysymyksiin "mitä", "missä" ja "milloin". Mitä opiskelet, missä käyt töissä, milloin muutit tänne? Keskustelu liikkuu arkea lähellä olevien aiheiden ympärillä: työ, opiskelu, asuinpaikka, matkustelu ja harrastukset ovat klassisia ja turvallisia puheenaiheita, joista jokaisella on ainakin jotakin sanottavaa. Tälle tasolle voidaan jäädä pitkäksikin aikaa ilman ongelmia. Perustason tunnuspiirteitä on kuitenkin myös se, että samoista aiheista voisi jutella lähes kenen tahansa tuttavan tai työkaverin kanssa. Jotta juttu syvenisi, se vaatii myös toisen keskustelutason. 

2) Henkilökohtainen taso. Vastaa kysymyksiin "miksi", "miten" ja "millainen". Miksi muutit kaupunkiin X? Miten harrastus Y on vaikuttanut elämääsi? Millaiset suhteet sinulla on perheeseesi? Edistyneemmällä tasolla keskustelu siirtyy asioista ihmisiin ja ilmiöihin – tosiasioista ajatuksiin ja tunteisiin. Tyypillisiä aihepiirejä ovat esimerkiksi perhe, ystävät, ihmissuhteet, politiikka, uskonto, arvot ja asenteet. Keskustelu voi liikkua suurissa ja pienissä kysymyksissä, mutta tunnusomaista on, että näitä asioita ei välttämättä kerrottaisi kenelle tahansa. Tällainen keskustelu voi viedä mukanaan, kadottaaa ajantajun, saada nauramaan ja ehkä itkemäänkin – ja ihastumaan toiseen ihmiseen yhdessä iltapäivässä. 

Niin kävi ainakin minulle. Olutlasien äärellä juttelimme perheidemme sisäisestä dynamiikasta, sisaruskateudesta, entisistä suhteista, parisuhdetta koskevista odotuksistamme ja siitä, millaista on kasvaa pienellä paikkakunnalla. Ei ehkä kuulosta erityisen mielenkiintoiselta näin jälkikäteen kirjoitettuna, mutta minulle tuotti todellisia vaikeuksia ehtiä ajoissa illan toiseen sovittuun tapaamiseen, niin ihanaa olisi ollut vain jatkaa juttua.

Lähtiessämme eri suuntiin mies tuli vielä kutsuneeksi minut illan keikalleen. Olin jo sopinut karaokeillasta kavereideni kanssa, mutta onnistuin houkuttelemaan seurueeni jatkoille keikkabaariin. Kun astuin lavan eteen, Ruotsalaismiehen hymy kuumotti korvanlehdissä asti. Bändin pitäessä taukoa esittelin miehen kavereilleni, ja hienoisen humalatilan rohkaisemana vaihdoimme kielen yllättävänkin sujuvasti ruotsiin. Loppuillasta kukin lähti omaan suuntaansa, mutta sovimme miehen kanssa, että laittaisimme seuraavana iltana yhdessä ruokaa minun luonani. 

Niin tapahtui. Kuinka paljon kivempaa ostoskorin täyttäminen ja sopivan viinin valinta onkaan kahdestaan! Teimme thai-currya, joimme valkoviiniä ja istuimme keittiönpöytäni ääressä kokonaiset viisi tuntia ennen kuin miehen piti lähteä valmistautumaan seuraavaan keikkaan. Ovella sanoimme hyvästit, että pidetään yhteyttä, lisätään Facebookiin, jutellaan WhatsAppissa. Sitten hän oli poissa, tänään jo takaisin Ruotsissa.

Vain neljän tapaamisen jälkeen tiedän Ruotsalaismiehestä enemmän kuin monesta muusta treffikumppanistani kuukausien tapailun jälkeen: parhaat ystävät, sisarusten nimet ja iät (ja ulkonäön, mies esitteli perhekuvia puhelimestaan), vanhempien keskinäiset välit, oman ja bändikavereiden suhtautumisen alkoholiin, lempiviinin. 

Onhan tämä vähän hullua: loppujen lopuksi emme ole tässä vaiheessa mitään muuta kuin jutelleet ja halanneet. Yhden vaivaisen viikon jälkeen olen silti ihastuneempi Ruotsalaismieheen kuin kehenkään muuhun sitten Brittimiehen. Mies pyörii ajatuksissani kesken työpalaverin. Facebookissa selaan läpi kaikki hänen kuvansa ja päivityksensä, syynään vuosien takaisen tyttöystävän tiedot ja palaan jatkuvasti katsomaan profiilikuvia, koska omissa silmissäni mies vain sattuu olemaan niin mielettömän hyvännäköinen. WhatsAppin kilahtelusta on jälleen tullut kaikkojen aikojen paras ääni.

Kun puhelimeen saapuu vielä puoliltaöin "Kram å gonatt!", olen ikionnellinen. Tietysti tiedän, ettei tämä todennäköisesti johda mihinkään sen suurempaan. Juuri nyt se kuitenkin riittää minulle. Juuri se saa minut unelmoimaan, uskomaan ja toivomaan.

CC-kuvat täältä, täältä ja täältä. 

26. treffikumppanini: huomaavainen lääkisopiskelija

Tämän postauksen piti olla kovin toisenlainen. 

Vain muutama päivä sitten kerroin siirtyneeni sinkkuudesta tapailuvaiheeseen, heränneeni vielä samana aamuna ihanan miehen vierestä. Tarkoitukseni oli kertoa tarina, joka alkaa ensimmäisistä treffeistä ja päättyy alkavan suhteen tyytyväiseen tasapainoon ja odottavaan onneen, tulevaisuuden lupaukseen, valoon pitkän pimeyden jälkeen. 

Niin kuvittelin kaksi päivää sitten. Viime yönä tarina taipui kuitenkin toiseen suuntaan. Äkkiarvaamatta, varoittamatta, olenkin jälleen tyhjän päällä.

Aloitetaan kuitenkin alusta. 

Lokakuun lopussa sain suosikkipalstallani Suomi24 Treffeillä mutkattoman mukavan viestin mieheltä, jonka nimeän opiskelualansa perusteella Lääkäriksi, vaikkei hän olekaan vielä valmistunut. Miehessä oli kaikki kunnossa: fiksu teksti, hyvä kuva, elämän palaset paikoillaan. Ikä tosin mietitytti aluksi: kaksi vuotta vähemmän kuin minulla, joka olen vuosikaudet julistanut kaikille, etten kiinnostu itseäni nuoremmista miehistä. Mitään muuta vikaa en kuitenkaan löytänyt, joten päätin antaa mahdollisuuden, astua itse määrittelemieni hölmöjen rajojen ulkopuolelle. 

Tapasimme kahvilassa. Aluksi juttu vaati vähän käynnistymisaikaa ja huomasin jännittäväni ja höpötteleväni liikaa tyhjyyttä täyttääkseni. Hiljalleen keskustelu alkoi kuitenkin sujua, ja lopulta poistuimme vasta kun kahvila sulkeutui. Halasimme, vaihdoimme numerot ja sovimme tapaavamme toistekin. Ikä ei tuntunut enää kovinkaan oleelliselta seikalta.

Seuraavilla treffeillä kävimme syömässä ja kuljimme merenrantaan. Täydeksi yllätyksekseni Lääkäri oli varautunut kävelyretkeemme: hän oli ottanut mukaan kaakaota ja pientä syötävää ihan vain treffejämme varten. Olin vaikuttunut ja ilahtunut. Olin jo melkein unohtanut, millaista on, kun toinen ihminen panostaa johonkin ihan vain minun vuokseni. Suutelimme ensimmäisen kerran, kävelimme käsi kädessä takaisin kohti keskustaa.

Seuraavalla viikolla mies pyysi minut luokseen syömään: itse graavattua lohta, täydelliseksi liekitettyä crème brûléeta. Juttu sujui, viini maistui, olin edelleen kovin yllättynyt ja onnellinen. Jäin yöksi. 

Sen jälkeen kaikki alkoi kulkea omalla painollaan: tapasimme muutamia kertoja viikossa, katsoimme leffoja sängyssä, laitoimme ruokaa ja kävimme katsomassa, kun kaupungin jouluvalot sytytettiin. Opin Lääkärin ovikoodin, totuin siihen että hän otti äänekkäästi tikittävästä pöytäkellostani paristot yöksi pois. 

En rakastunut välittömästi ja päätä pahkaa – en ollut aivan heti varma, onko meillä riittävästi yhteistä. Taustamme olivat erilaiset, poliittiset arvomme hieman toisistaan poikkeavat, tapamme viestiä erityyliset. Vähitellen vakuutuin kuitenkin siitä, että vaikka ajattelimme joistakin asioista eri tavoilla, pystyimme keskustelemaan niistä järkevästi ja kiinnostavasti. Väittelimme filosofiasta, ihmisoikeuksista ja sukupuolten välisestä tasa-arvosta, nousimme keskiyöllä sängystä piirtelemään keskusteluaihettamme havainnollistavia matemaattisia käyriä. 

Huomaamattani ihastuin. Lääkärin lähellä oli helppoa ja mutkatonta olla. Hän veti minua puoleensa enemmän kuin kukaan aikoihin, osasi katsoa silmiin ja rutistaa tiukasti kun sitä tarvitsin. Nukahdin hänen viereensä usein hymy huulilla. Ajattelin, että kaikki oli hyvin. 

Samaan aikaan minussa eli kuitenkin pieni epävarmuus, jonkinlainen hienoinen huoli, joka teki minut aavistuksen verran varautuneeksi, esti antamasta kaikkeani. Tiesin, että Lääkäri oli eronnut pitkästä suhteesta vain muutamia kuukausia aikaisemmin, enkä voinut olla miettimättä, vertaisiko hän minua eksäänsä. Etsisikö vain korviketta, hakisiko laastaria haavoihin? Olin huomaavinani pieniä merkkejä edellisestä suhteesta siellä täällä. Sängyssä Lääkärillä oli yhä oma puolensa, eikä sillä ollut mitään tekemistä minun kanssani. 

Tämän viikon aikana kaikki oli kuitenkin mennyt hyvin, keskustelumme olivat venyneet aamuyöhön ja aikaiset herätykset aamupäivään. Eilisiltana saavuin Lääkärin luokse odottavin mielin, itse tehty joulukortti laukussa. Näkisimme viimeisen kerran ennen kuin lähtisin joulunviettoon kotimaisemiin, ihana ilta tiedossa!

Katsoimme leffan ja vähän toista kunnes nuokahtelin, ehdotin nukkumaanmenoa. Valojen sammuttua Lääkäri ei kuitenkaan hakeutunutkaan viereeni kuten tavallisesti, ei puhunut mitään, vältteli katsettani. Kysyin, onko kaikki hyvin. 

Ei ollut. Kaikki ei tosiaankaan ollut hyvin.

Vaikka Lääkäri oli vakuuttanut päässeensä yli edellisestä suhteesta, niin ei sitten ollutkaan. Kuluneella viikolla hän oli törmännyt eksäänsä ja herättänyt ajatukset, jotka luuli jättäneensä jo taakseen. Ei enää tiennyt mitä tahtoi, tahtoiko mitään. 

Vaikka minulla oli ollut aavistukseni, olin järkyttynyt ja yllättynyt – ja pohjattoman surullinen. Katselimme toisiamme silmiin, yritimme löytää sanat eteen tulleelle esteelle. Lääkäri halusi miettiä tilannetta, selvittää asioita itselleen. Sovimme, että pidämme taukoa joululomien ajan, kun olemme joka tapauksessa eri kaupungeissa. Hän miettii, minä odotan. 

Ymmärsin ratkaisua, enkä siltikään. Vaikka kuinka taistelin vastaan, kyyneleet kastelivat tyynyn ja sumensivat sanani. Itkemisestä ei tullut ollenkaan loppua, murhe pakahdutti ja lamaannutti minut täysin. Ajattelin laukussani yhä odottavaa joulukorttia, <3:llä minä. Lääkäri otti syliinsä, halasi ja silitteli, pyysi anteeksi. Lohdutti juuri niin kuin pitääkin. Silti nyyhkytin vielä kauan sen jälkeen kun hänen hengityksensä oli tasaantunut uneen. 

Aamulla kyyneleet palasivat heti kun avasin silmäni. Paljoa en puhunut. Lääkäri oli ihana ja ymmärtäväinen, halasi tiukasti, sanoi kauniita sanoja. Kysyi, milloin palaan kaupunkiin. Sanoi, että soitellaan. Annoin joulukortin ja kävelin bussipysäkille silmät turvonneina, huulet rohtuneina, sydän tyhjänä.

Soitellaanko tosiaan? Ei aavistustakaan. Aloite on nyt hänellä, kaikki on hänestä kiinni. En aio lähetellä viestejä ellei hän lähetä, en roikkua perässä väkisin. Kahden viikon päästä olemme jälleen samassa kaupungissa ja silloin tiedän, onko meillä vielä tulevaisuutta. 

Yleensä en usko taukoihin ihmissuhteissa. En juuri koskaan.
Yritän valmistaa itseäni pahimpaan. 

Huomenna on vuoden pimein päivä. Valo pakenee ennen kuin on ehtinyt kunnolla saapuakaan.

CC-kuvat täältä, täältä, täältä ja täältä. 

Prioriteetit järjestykseen

Minne katosi päivät? En tiedä, mutta marraskuuta viedään, eivätkä elämäni kuviot ole muuttuneet miksikään. Töissä on yhtä mukavaa kuin ennenkin, gradu on yhtä keskeneräinen kuin ennenkin, minä vähintään yhtä sinkku kuin ennenkin. "Vähintään" siksi, että jossain vaiheessa sinkkuelämäni sentään sisälsi jos jonkinlaista säätöä ja sutinaa. Nykyään harvemmin.

Vuosien ajan elämässäni pyörivien miesten määrä on korreloinut kohtalaisen hyvin aamuyölle venyvien opiskelijabileiden määrän kanssa. Tänä vuonna olen jättäytynyt aktiivitehtävistä, ja samalla bileidenkin määrä on laskenut. Lisäksi omanikäiseni ja vanhemmat miehet ovat alkaneet siirtyä yliopistosta työelämään, eikä viikonlopun suunta ole enää automaattisesti opiskelijajärjestön tanssilattia. Voitte siis päätellä, mihin suuntaan potentiaalisten miesten määrä on kääntynyt. Viiden pisteen vihje: ei ylöspäin. 

Olen minä parilla treffeillä käynyt, tarkistanut Suomi24-viestini, viuhtonut Tinderiä vasemmalle ja oikealle. Silti: ei ketään maailmaani mullistavaa, ei miestä jonka kanssa edes harkitsisin yhteistä elämää. Vanhoista tapauksista ei ole apua. Vakitapauksen paluu ei ollutkaan varsinaisesti paluu, sillä emme ole olleet yhteydessä yhteisen yömme jälkeen. Sijoittajaa en ole nähnyt kuukausiin. Suomenruotsalaisherra kertoi tänään muuttavansa vuodenvaihteessa työn perässä toiselle puolelle Suomea. 

Siksi olen yrittänyt tutustua uusiin ihmisiin, olla sallivampi, päästä yli typeristä ennakkovaatimuksistani. Ollaan jo siinä pisteessä, että voisin ehkä potentiaalisesti harkita meneväni treffeille pitkähiuksisen tai itseäni nuoremman miehen kanssa. Kai. Ehkä. Olen koettanut pitää silmäni auki baarissa, tehnyt jopa ilmoituksen Facebookin sinkkuryhmään. (Monta tykkäystä, nolla treffipyyntöä.)

Kun mitään ei vieläkään ole kuulunut, olen jatkanut elämääni ihan onnellisena itsekseni. Hamstrannut romaaneja, nähnyt ystäviä, käynyt kummallisen nimisillä ryhmäliikuntatunneilla. (Sh'bam, CXWORX, Piloxing Barre. Kuka näitä keksii?) 

Ensimmäistä kertaa koko elämässäni viherkasvini ovat alkaneet pysyä hengissä. Johonkin minunkin pitää huolenpitoni kohdistaa. 

Huomaan olevani umpikujassa: mitään ei tapahdu, ellen itse tee jotain, ellen muuta jotakin muutakin kuin Tinderin profiilikuvaa. Oikeastaan vastaus on selvääkin selvempi. Gradu. Sen tulisi nyt olla tärkein tavoitteeni, tärkeämpi kuin satunnainen Tinderin selailu tai samaa kaavaa toistavat perustreffit. Kunhan maisterin paperit ovat kädessä, elämä on taas edessä ihan uudella tapaa. Töissä on hyvä mahdollisuus vakipaikkaan, jatkuva huono opiskeluomatunto katoaa ja iltaisin on taas aikaa harrastaa jotain aivan uutta. Juuri nyt mikään ei estä minua valmistumasta, ellei sitten oma laiskuuteni.  Työ ei ole tunteihin sidottu, harrastukset eivät ole aikaan sidotut, minä en ole kehenkään sidottu. 

Olen huomannut puhuvani elämästäni sitten kun -muodossa. Sitten kun ehdin harrastaa, menen yksinlaulutunnille. Sitten kun opinnot ovat takana, luen maailmankirjallisuuden klassikot. Sitten kun vähän laihdutan, saan varmasti helpommin huomiota. Ja sitten kun löydän sopivan miehen, ei minulta mitään puutu. Sitten elämässä on kaikki kohdallaan. 

Niinpä niin. 

Joka tapauksessa seuraavien kuukausien aikana aion keskittyä elämässäni kerrankin johonkin muuhun kuin sopivan miehen etsintään. Tulee kohdalle kun on tullakseen – en voi laittaa muuta elämääni paussille vain sen takia, etten ole onnistunut löytämään sopivaa ihmistä, niin kipeästi kuin sitä haluaisinkin. 

Hiljaiselo saattaa jatkua blogin puolella vielä jonkin aikaa. Kokonaan en kuitenkaan katoa mihinkään. 

Melkein onnellinen

Kesäloma – mikä ihana tekosyy. Jäin lomalle perjantaina, ja rankan vaikkakin palkitsevan työkesän jälkeen olen antanut itselleni luvan nauttia kesästä, auringosta, vapaudesta. Gradu häämöttää viikon ja seuraavankin to do -listalla, mutta parin päivän ajan olen vain ollut ja mennyt, nähnyt ystäviä, laittanut kotia ja tehnyt juuri sitä mitä eniten tahdon tehdä. 

Perjantaina istuin kotona ja katsoin Netflixiä yöhön asti hyvällä omallatunnolla. 

Lauantaina pyöräilin keskustaan, ostin ilahduttavan värisiä kesäkukkia ihan vain itselleni ja kokeilin kavereideni kanssa uutta seikkailupuistoa. Lihaksissa tuntuu edelleen. Menisin uudestaan koska vain.

Illaksi suuntasin juhliin, jossa paikalla olivat myös vanhat tutut Sijoittaja ja Suomenruotsalaisherra. Mukavia keskusteluja, rentoa yhdessäoloa, yöksi yksin kotiin. Sijoittajan kanssa olemme löytäneet jonkinlaisen kohteliaan kaverillisen keskusteluyhteyden. Suomenruotsalaisherra tapailee ilmeisesti tätä nykyä toista tuttavaani, mutta yllättäen tulemme toimeen paremmin kuin aikoihin. Ei turhaa jännitystä tai säätämistä, pystymme vitsailemaan ja tilaamaan yhteisen pitsan. Pöydässä satuin miehen ja tämän uuden kumppanin väliin, eikä tilanne ollut niin kiusallinen kuin olisin kuvitellut. 

Totuus on, että olin silti salaa tyytyväinen, etteivät nämä kaksi lähteneet yhtä matkaa kotiin. Totuus on, että lähtisin yhä itse miehen mukaan, jos yökutsu koskaan kävisi. 

Heräsin seuraavaan aamuun mieli kirkkaana. Ostin keittiöön retroradion, kävin läpi piirongin päälle kerääntyneitä lehtiä ja kävin lenkillä. Tein uuniperunoita ja savulohta ja ostin jälkiruuaksi suosikkijuustojani, viikunahilloa ja kirsikoita. Mielessä käväisi, että ateria olisi ollut mukavampi jakaa jonkun toisen kanssa, mutta sysäsin ajatuksen sivuun. Katsoin lisää Netflixiä. Alan olla aika koukussa How I Met Your Motheriin. 

Ensimmäinen varsinainen lomapäivä käynnistyi puhelinsoitolla: teinivuosista saakka tuntemani kaveripoika oli käymässä kaupungissa ja ehdotti lounasta. Oli ihanaa jutella pitkästä aikaa ja huomata, että puhuttavaa on, vaikka emme ole nähneet kahdestaan vuosiin. Kun kaveripoika jatkoi matkaa saaristoon, minä suuntasin suosikkipuistooni meren rannalle. Ostin tötteröjäätelön ja  katselin meressä lipuvia veneitä ja puistossa kierteleviä turisteja. Luin Tove Janssonin elämäkertaa, annoin tuulen sekoittaa hiukset ja tunsin todella olevani lomalla. Kotona sain viimeinkin laitettua paikalleen jatkojohtolistat ja kasteltua kituvat viherkasvini. 

Kaikki oli hyvin, oikein hyvin. Hymyilin koko päivän itsekseni, olin selittämättömällä tavalla seesteisen onnellinen. 

Samaan aikaan tuttu tyhjyys on kuitenkin taas täällä. On kesäloma, viimein yli kahteenkymppiin kipuavat lämpöasteet, kaunis koti, jääkaappi täynnä hyvää ruokaa ja halu jakaa tämä kaikki jonkun muun kanssa. Eikä ketään, ei yhtään ketään. 

Viimeisimmän treffikumppanini Nappisilmän kanssa olemme vaihtaneet viestejä. Hän on jälleen kaupungissa. Silti emme edelleenkään ole nähneet. 

Tinderissä on hiljaista, Suomi24:ssa ja OkCupidissa niin täydellisen epäsopivia miehiä että harkitsen vakavasti profiilini piilottamista. 

Brittimies on käynyt ajatuksissani enemmän kuin pitkiin aikoihin ja laittanut viestejä harvemmin kuin koskaan ennen. Olemme vielä yhteyksissä, mutta hyvä jos pari kertaa kuussa. Kaipaan keskustelujamme, kaipaan Brittimiehen pitkiä viestejä. Hänen hyvänyöntoivotuksiaan ja pieniä arjen havaintojaan, tunnetta siitä että tunnemme toisemme paremmin kuin moni muu. Hieman yllättäen tajusin, että vuoteen tai ehkä pariinkaan en ole ollut keneenkään ihastunut niin paljon kuin häneen. Kenenkään muun viestit eivät ilahduta yhtä paljon, kukaan muu ei saa minua hymyilemään pelkästään parilla sanalla. 

Vaikka viestimme ovat edelleen kauniita ja lämpimiä, pelkään, että tämä kaikki on hiljalleen hiipumassa pois. Ajatus sai minut viime yönä kyyneliin, ihan yhtäkkiä ja ennalta-arvaamatta. 

Olen ruvennut tykkäämään Tinderissä jokaisesta brittimiehestä. 

Ei se paljoa korvaa. Eihän se mitään korvaa. 

Puoleen vuoteen en ole herännyt minulle aidosti tärkeän ihmisen vierestä. Se kirpaisee. 

CC-kuvat täältä ja täältä. 

Elämäni kaveripojat

Viime viikot ovat olleet melkoista hulabaloota. Töitä ja opiskelua, opiskelua ja töitä. Tässä blogissa en ole puhunut kovinkaan paljon elämästäni noin yleisesti, mutta vuodenvaihteessa mainitsin käyneeni jännittävässä työhaastattelussa, ja se päättyi lopulta varsin onnellisesti: sain paikan. Työ on haastavaa, mielekästä  ja hauskaa, mutta päivät venyvät toisinaan pitkiksi ja iltaisin olen väsynyt, vaikka onnellinen. Samaan aikaan päällä on ollut pienoinen gradukiri, joka on haukannut loputkin vapaa-ajastani. Ei siis ole sattumaa, että blogi on ollut hiljainen, lukemista odottavien sanomalehtien vuori on kasvanut huojuviin mittoihin ja unohdan vastata kavereiden viesteihin ja hoitaa arjen juoksevia asioita.

Valitettavasti hulabaloo ei ole yltänyt miesrintamalle. Hiljaista on, hiljaisempaa kuin aikoihin. Suomenruotsalaisherran kanssa tilanne tuntuu taas kääntyneen kaverivaihteelle, ja muitapa ei ole kuvioissa ollutkaan. Suomi24:n ja OkCupidin puolella meininki tuntuu hieman hiljentyneen parhaista päivistä, ja Tinder ei edelleenkään ole itselleni mieluisin deittailuareena.

Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö elämässäni olisi miehiä. Blogissani olen puhunut monenlaisista herroista, mutta yksi elämääni hyvinkin suuresti vaikuttava ryhmä on vielä kokonaan käsittelemättä: kaveripojat.

Sattuu nimittäin olemaan niin, että erityisesti opiskelupaikkakunnallani merkittävä osa läheisimmistä ystävistäni on miespuolisia. Blogin puolella heistä on aiemmin vilahtanut vain Humanistikaveri, mutta muitakin on. Erityisesti niin kutsutun sinkkukerhomme jäsenet ovat minulle tärkeitä ja läheisiä. Humanistikaverin lisäksi miesvahvistukseen kuuluu kaksi muuta tyyppiä, joista ensimmäinen on omalla tavallaan suloinen tuleva lääkäri ja toinen analyyttinen ja pohdiskeleva vastavalmistunut konsultti. Huomattavan tyylikkäitä ja fiksuja poikia kaikki, sosiaalisia ja juhlissa viihtyviä. Osin sinkkukerhomme ansiosta meidän kaikkien välillä vallitsee luottamus, jonka turvin puhumme ihmissuhdeasioistamme ja elämästämme yleensä hyvinkin avoimesti. Joka väittää, ettei miehiä kiinnosta juoruilla ja analysoida ihmissuhteita, on pahasti väärässä. Nämä pojat tietävät käytännössä kaikista treffeistäni ja entisistä ihastuksistani, ja he voivat sanoa samaa minusta. Tapaamme ainakin joissakin merkeissä viikoittain, ja juuri heidän puoleensa käännyn yleensä ensimmäisenä, kun kaipaan etkoiluseuraa tai kaveria leffaan.

Ystävyytemme kannalta tärkeää on, että sinkkukerhon poikien kanssa minulla ei koskaan ole ollut meneillään mitään kaveruutta suurempaa. Humanistikaverin luokse olen aikoinaan päätynyt yöksi pari kertaa ja Lääkiskaverinkin kerran, mutta kummassakin tapauksessa lähtökohtana oli enemmän loppuillan läheisyydenkaipuu kuin varsinainen ihastuminen kumpaankaan suuntaan. Välimme eivät muuttuneet millään tavoin tapausten jälkeen, ja siitä olen iloinen. Konsulttikaverin kanssa minulla taas ei koskaan ole tapahtunut mitään, minkä voisi tulkita kaveruutta kummemmaksi, vaikka tulemme juttuun loistavasti. Ehkä juuri sen takia juuri hän onkin kaveripojistani läheisin, kenties paras ystäväni koko opiskelupaikkakunnallani.

Ehkä kaunein tunnustus oli, kun Konsulttikaveri joskus totesi, että olen kuin sisko, jota hänellä ei koskaan ollut. Vähän sama fiilis on minullakin: neljässä vuodessa meistä on tullut siinä määrin hyvät ystävykset, että pystymme itsekin keskustelemaan ystävyytemme laadusta. Konsulttikaveri pyörähti hetken aikaa OkCupidissa ja huomasimme huvittuneina, että match-prosenttimme oli 99 % – korkeampi kuin kenenkään muun kanssa. Perheeni taitaa elää siinä luulossa, että meillä on jotain juttua meneillään, niin usein tulen ystäväni maininneeksi. Väärässä ovat.

Luultavasti juuri sen tajuaminen, että pidämme toisistamme mutta nimenomaan kavereina, on tehnyt meistä niin läheiset. Konsulttikaverin voin koska vain pyytää yksille tai leffaan ilman että kumpikaan näkee siinä mitään ihmeellistä. Hän on niitä harvoja miehiä, jotka voivat juhlien jälkeen kolmelta yöllä ehdottaa, että tulen hänen luokseen vielä vähän juttelemaan, ja sitten oikeastikin vain juttelemme.

Olen hirvittävän iloinen, että elämässäni on niin paljon kaveripoikia. Suhteiden kannalta tällä on vaikutusta yhteen seikkaan: mustasukkaisuus ei mahdu kuvioihin. Jos mies olisi sitä mieltä, ettei minulla ole mitään syytä hengata kahdestaan muiden miesten kanssa, jutusta ei tulisi yhtään mitään. Myös kaveripoikani ovat toisinaan joutuneet samojen kysymysten eteen. Konsulttikaverin edellinen tyttöystävä oli mustasukkainen minusta, vaikka tunsimme tytön kanssa myös toisemme ja tulimme hyvin juttuun – tai niin ainakin kuvittelin. Se juttu ei kauan kestänyt, vaikka tietysti eroon oli muitakin syitä.

Joku on joskus väittänyt, etteivät miehet ja naiset voi pohjimmiltaan koskaan olla vain pelkkiä kavereita. Pötypuhetta, sanon minä. Olisi kummallista ajatella, että ihmisten välillä on oltava romanttista kipinää tai sitten ei yhteyttä ollenkaan. Turha rajojen asettelu ja omistushaluisuus katkaisevat varmasti monta hyvää ystävyyttä. Se on sääli.


CC-kuvat täältä ja täältä.