Yhdestoista deittini: fiksu amispoika

Taannoin linjailin täällä blogin puolella, että etsin korkeakoulutettua miestä. Minulta tiedusteltiin, miksi niin: enkö muka aio antaa tilaisuutta kellekään muulle?

No, tällä kertaa päätin antaa. Treffikumppani oli kaikin puolin fiksun oloinen ja kirjoitti varsin sujuvaa suomen kieltä, joten en nähnyt mitään syytä olla tapaamatta vain sen vuoksi, että lukiopaperit ja korkeakoulut puuttuivat. Mukava ja sympaattinen tapaus, jolla oli elämä kaikesta päätellen ihan kivasti tasapainossa ja luovan alan mielenkiintoinen työpaikka löytynyt. Ulkonäkökin ihan perustyylikäs.

Tapasimme kahvilassa ja juttelu sujui yllättävänkin helposti. Pari tuntia vierähti nopeasti. Keskustelu pyöri tuttuun tapaan lähinnä opiskelujen ja töiden ympärillä, mutta juttua tuli aika luontevasti, ei tarvinnut väkisin keksiä. Jos joku olisi väittänyt poikaa ihan tavalliseksi teekkariksi, en olisi varmasti epäillyt ollenkaan.

 

Eräs aluksi pieneltä tuntunut juttu rupesi kuitenkin jossain vaiheessa häiritsemään: vaikka en edes kokenut, että koulutuseromme olisi ollut mitenkään ylitsepääsemätön juttu, poika itse tuntui jatkuvasti korostavan sitä. "No, mähän nyt oon kotoisin vain...", "mullahan on vain amiksen paperit", "eihän meillä tietenkään mitään..." Jollain tapaa tuntui, että poika asetti minut automaattisesti korkeammalle jalustalle ja itsensä matalammalle.

 

Etukäteen hän toivoi, etten pidä pelkkää koulua fiksuuden mittarina. Jälkeenpäin hän tiedusteli, "miten tällaisen kouluttamattoman tyypin seura kelpasi". Kelpasi?

En ihastunut. Vaikka olikin ihan mukavaa jutella, mitään kaveruutta kummempaa ei kyllä mitenkään päässyt syntymään. 

 

Niin kai se vain on: itsevarmuus vetoaa minuun. Itsensä vähättely ei missään tapauksessa, milloinkaan. Ei minulla olisi mitään amispoikaakaan vastaan, jos hän kaikesta huolimatta olisi fiksu, sivistynyt ja ylpeä siitä, mitä tekee. Jos taustaa kuitenkin pitää jatkuvasti pyydellä anteeksi ja tuntuu kuin minua katsottaisiin ylöspäin heti kun alan puhua kandistani, jokin ei vain täsmää. Kaipaan parisuhteessa tasavertaisuutta. Erilaisuudessa ei tietysti ole mitään pahaa, mutta jos toinen jo lähtökohtaisesti katsoo olevansa altavastaaja, jonka pitää "kelvata" toiselle, ei siitä kyllä kunnon suhdetta lähdetä rakentamaan. 

Itsevarmuutta kehiin! Omista valinnoistaan saa ja kuuluu olla ylpeä, vaikkeivät ne olisikaan samat kuin toisen. Lopulta alempi koulutus ei ollut tässäkään tapauksessa yhtään niin iso turn-off kuin anteeksipyytely ja epävarmuus omasta itsestään.

Treffien jälkeen ilmoitin pojalle ystävällisesti, että jatkan vielä etsintöjäni eteenpäin. Toivoteltiin hyvät jatkot puolin ja toisin.

Kuva täältä.

Liiankin liki

Pikapäivitys elävästä elämästä: ote tämäniltaisesta viestittelystäni Vakitapauksen kanssa.

Minä: (Vihjaan, että voisin tulla katsomaan erästä Sarjaa, jota olemme seuranneet yhdessä)

Vakitapaus: "Sori, mutta alakerran naapuri ehti ensin :D"

Minä: "Kylläpä näitä naapureita riittää!"

Vakitapaus: "Alkaa tulla jo ahdasta! Lupaan olla katsomatta Sarjaa :)"

Minä: "Parempi onkin! ;)"

Nyt ihan oikeasti, onkohan tämä enää normaalia? Vakitapaushan on siis oma alakerran naapurini. Olen pitkään tiennyt, että hän on nähnyt välillä toistakin tyttöä, mutta että tämä tyttökin on Vakitapauksen ja siis myös minun alakerran naapuri...? Ei huhhuh. En ole ihan varma, pitäisikö minun nyt oikeasti nauraa vai itkeä tälle kuviolle, lopettaa koko homma vai jatkaa vain ihan niin kuin ennenkin.

 

Ja tosiaan, vastikään kuvioissa vilahtaneet Sijoittaja ja Humanistikaveri ovat siis Vakitapauksen hyviä kavereita. Kolmikko viettää paljon aikaa ihan vain kolmestaan. Olen joskus miettinyt, puhuvatkohan he koskaan minusta. Toivottavasti eivät. En halua edes miettiä, kuinka sekin keskustelu menisi.

 

Tällaisina iltoina muistan, miksi voisi olla ihan hyvä löytää mies netistä, täysin näiden piirien ulkopuolelta.




PS. Kaksi minuuttia tämän julkaisemisen jälkeen saan uuden viestin:

Vakitapaus: "Vaihto!" 

Niin että taidankin tästä vielä lähteä katsomaan Sarjaa. Tämä on ihan uskomatonta. Ja silti menen. "Sohva olis valmiiksi lämmin", Vakitapaus ilmoitti. Toimiiko mikään normaali ihmissuhde muka näin?

More friends with benefits

Viikonloppu on ollut vauhdikas, näin voisin väittää. Juhlat sekä perjantaina että lauantaina, lopputulos vähän toisenlainen kuin olin ajatellut. 

Perjantaina toivoin kovasti, että päätyisin illan päätteeksi Sijoittajan matkaan. Jatkot menivätkin mukavasti: hän tarjosi minulle juomia, jutteli niitä näitä, kiusasi laittamalla jääpaloja niskaani. Kaikki merkit viittasivat siihen, että yhteys on edelleen olemassa. Jossain vaiheessa iltaa Sijoittaja kuitenkin uppoutui keskusteluun minulle tuntemattoman pojan kanssa, ja minua vedettiin kahtaalle: kaikki kanssani samalla suunnalla asuvat olivat lähdössä taksilla kotiin ja pyytelivät minua matkaan, Sijoittaja jatkoi keskusteluaan eikä tuntunut edes huomaavan tilannetta. Päätin lopulta myöntyä ja hyppäsin kavereideni kanssa taksiin.
 

En kuitenkaan päätynyt kotiin. Kaveripoikani, sanottakoon vaikka Humanistikaveriksi, oli selvästi huomannut pettymykseni siitä, etten ollut päätynyt Sijoittajan matkaan, ja ehdotti, että tulen hänen luokseen. "Mehän ollaan hyviä kavereita, ei tarvitsisi olla yksin." Siinä vaiheessa iltaa olin kovasti samaa mieltä. Olen kerran aiemminkin ollut saman herran luona yötä ja huomannut, että suhteemme ei muuttunut siitä miksikään. Olemme pelkkiä kavereita, vaikka satunnaisesti nukkuisinkin hänen kainalossaan. Oli mukavaa, kävimme pitkän keskustelun yhteisistä tuttavistamme ja ihmissuhteista. Vielä aamullakin jatkoimme juttelua ennen kuin lopulta lähdin kotiin. Kauhean kivaa, että on ainakin yksi poika, jonka kanssa kaikesta ei tarvitse tehdä liian monimutkaista.

Olin hädin tuskin tullut kotiin, kun sain viestin Vakitapaukselta. "Onko nälkä?" Oli, ihan kauhea. Olisin voinut syödä mitä vain. Niin me sitten päätimme lähteä sushibuffetiin kaupungin toiselle puolelle, ihan tuosta vain. Oli kivaa, Vakitapauksen kanssa juttelu ja oleminen käy koko ajan helpommaksi. Sushien jälkeen päätimme vielä lähteä jälkiruokakahveille toiseen kaupunginosaan, lauantaipäivänä kummallakaan ei ollut sen suurempia suunnitelmia. Vakitapaus tarjosi. Pyörimme vielä hetken kirjakaupassa, sitten takaisin kotiin. Ei mitään ihmeellistä tai kummallista, mutta vähän kuitenkin: kuten olen sanonut, vietän aikaa Vakitapauksen kanssa lähinnä hänen kämpässään. Koko tänä aikana tämä oli vasta kolmas kerta, kun liikuimme kahdestaan jossain muuallakin kuin neljän seinän sisällä.

Vakitapaus kertoi lähtevänsä illalla Sijoittajan kanssa kaupungille ja toivoin, että he olisivat vielä päätyneet samoihin juhliin kuin minä. Eivät päätyneet. Sen sijaan minulla oli tanssintäyteinen ja hauska ilta ihan vain kavereideni kanssa. Välillä kiva niinkin: ilta oli hauska, ei harmittanut mennä yksin kotiin.
 
Nyt syksyn myötä on taas alkanut tuntua siltä, että "oikeassakin" elämässä riittää sen verran menoa ja meininkiä, että nettideittailu on jäänyt hieman sivuun. Ei kuitenkaan kokonaan: tänään kävin treffeillä yhdennentoista nettituttavuuteni kanssa. Siitä ehkäpä lisää seuraavalla kerralla! Tässä postauksessa taitaa olla miehiä jo ihan riittävästi yhdelle kertaa.

Kuva: We Heart It

Alavirettä ilmassa

Tämä on niitä iltoja, kun olen aivan tyhjä. Kaikki on ihan hyvin, ja silti mikään ei tunnu oikein miltään.

Juttelin Facebookissa Kadetin kanssa. En enää innostu hänen kanssaan keskustelemisesta niin kuin ennen. 

Brittimies ei ole vastannut minulle mitään koko iltana. 

Huomasin, että toistaiseksi suurin nettideitti-ihastukseni Rokkipoju on uusinut aiemmin varsin niukan profiilitekstinsä ja kuvailee siinä ihannenaistaan. Kuvailu ei vastaa minua millään lailla.

 

En ole vieläkään saanut kerrottua Teekkaripojulle, etten vain ole tarpeeksi kiinnostunut. 

 

Bisnesmies ei ole ottanut yhteyttä eikä ota.

 

Sovin sunnuntaiksi nettitreffit, vaikka en edes lähtökohtaisesti usko, että meillä olisi tarpeeksi yhteistä.

Vakitapauksen Facebook-päivitystä on kommentoinut tyttö, jonka epäilen olevan se sama, jonka olen pari kertaa nähnyt rappukäytävässä. Vaikka kovasti vakuutan itselleni, etten välitä, taidan minä sittenkin vähän välittää. 

 

Yksi harvoista opiskelijakavereistani, joka todella tietää mieskuvioistani, kertoi plassanneensa minut vahingossa Sijoittajan viereen tulevan viikonlopun pöytäjuhlissa ja kysyi, haluanko muutosta järjestykseen. Sanoin haluavani. 

 

Pelkään liian paljon, että huomaammekin taas, ettei meillä oikeastaan ole mitään sanottavaa toisillemme. 

Tällaista tänään.

Kuinka monta on liikaa?

Niin villi ja vapaa kuin olenkin, viimeisen puolentoista vuoden olen joutunut miettimään monta kertaa, mikä on oikein ja mikä väärin. Missä menevät sinkkuelämän moraaliset rajat? Onko reilua ottaa yhteyttä ihastuneeseen mieheen, jos kuitenkin sisimmässään tietää, ettei jutusta lopulta tule sen vakavampaa? Ennen kaikkea: kuinka montaa miestä on kohtuullista tapailla samanaikaisesti?
 

Joku saattaisi sanoa, että ihan niin montaa kuin mieli tekee, ellei muusta ole sovittu eikä muuta ole annettu ymmärtää. Säännöllinenkään yökyläily ei ole millään tapaa sama asia kuin parisuhde tai seurustelu, eikä toisella ole mitään automaattista oikeutta vaatia sitoutumista, ellei toinen sellaista tahdo. Tällä logiikalla olen itsekin luovinut eteenpäin: en ole suostunut tuntemaan huonoa omaatuntoa siitä, että olen jonain sunnuntaina herännyt eri miehen vierestä kuin vielä lauantaina. Kuvioissa on saattanut olla viisikin nimeä saman kuukauden sisällä, enkä koe itseäni mitenkään huonommaksi ihmiseksi sen takia. Silti täytyy myöntää: kyllähän tämä joskus vähän mietityttää.
 

Olenko selityksen velkaa, jos kävelen kaupungilla käsi kädessä jonkun kanssa ja vastaan sattuukin aivan toinen treffikumppani? Mitä jos mies tapailee toistakin tyttöä eikä tällä ole aavistustakaan minusta? Entäpä jos tapailemani miehet ovat kavereita keskenään?

Viimeinen on juuri nyt täysin todellinen ja ajankohtainen ongelma. Sattuu nimittäin olemaan niin, että Sijoittaja ja Vakitapaus ovat keskenään varsin hyviä kavereita. Ystäviä oikeastaan, voisin kai sanoa. Molempien kanssa minulla on pitkä historia ja hyvä syy olettaa, että miehet ovat asiasta tietoisia. Kun Sijoittaja aivan ensimmäistä kertaa otti minut kainaloonsa ja tarjosi drinkin, Vakitapaus poistui baarista sanaakaan sanomatta. Sijoittajan tietämyksestä en ole varma, mutta tuntuu vaikealta uskoa, että Vakitapaus olisi salannut häneltä pitkän aikaa säännöllistä tapailua kanssani.

Itse asiassa Vakitapauksen luo päädyin ensimmäistä kertaa sen jälkeen kun olimme kolmestaan viettämässä baari-iltaa: tanssimme pöydillä, pojat tarjosivat minulle vuorotellen drinkkejä, haaveilin lähteväni Sijoittajan matkaan. Yllättäen Vakitapaus olikin silti lopulta se, joka pyysi minut luokseen. Sen jälkeen molemmat ovat pyörineet kuvioissa enemmän ja vähemmän.

Molemmat ovat ilmaisseet, etteivät ole etsimässä mitään sen vakavampaa. Onko siis oikein viettää öitä kummankin kanssa? Vai voiko kaksikin olla liikaa?

Viime perjantain juhlissa paikalla oli myös Vakitapaus. En voinut olla huomaamatta, että siinä vaiheessa kun minulla alkoi taas juttu luistaa Sijoittajan kanssa, hän katseli suuntaamme ja lähti jossain välissä varsin yllättäen paikalta. Sattumaa? Ehkä. Silti mietin, onko kyse muustakin. Vakitapaus väitti, ettei ylläty mistään kuvioista, mutta tarkoittiko hän ihan tosiaan myös kuvioita oman ystävänsä kanssa?

Kovin pitkävihainen Vakitapaus ei ainakaan ole. Vielä lauantaina heräsin onnellisena Sijoittajan vierestä. Kaksi päivää myöhemmin Vakitapaus laittoi viestiä, pyysi katsomaan sarjoja, jäämään yöksi. Jäin.

Jännäksi jutun tekee myös, että me kolme olemme jälleen ensi viikonloppuna samoissa juhlissa. Kumman kanssa poistun, vai poistunko kummankaan? Se selvinnee sunnuntaihin mennessä.

Piiri pieni pyörii.


Kuva: We Heart It

PS. Joku lukija oli näemmä lisännyt blogini myös Bloglovin-palveluun. Voit nyt seurata blogia Bloglovinin kautta täältä!

Yllättävä yöseuralainen

Perjantaina kävin pienimuotoisissa pöytäjuhlissa. Ilta sai hieman yllättävän päätöksen.

Tästä miehestä en ole puhunut kuin yhdessä postauksessa sivulauseella: mainitsin joskus, että suurimpia ihastuksiani koko viime vuosien aikana on ollut poika, jonka kanssa emme oikeastaan edes löydä yhteistä juteltavaa selvin päin. 

 

No, perjantaina emme olleet selvin päin. 

Ellen olisi jo nimennyt toista treffikumppaniani Bisnesmieheksi, nimeäisin tämän. Näillä kahdella herralla on nimittäin yllättävän paljon yhteistä: sama koulutus, saman alan työpaikka, siistit kämpät ehkä kaupungin suosituimmassa osassa sadan metrin päässä toisistaan. Kauluspaitapoikia, molemmilla eteisessä nahkakengät lepolesteissään. 

 

On kauhean vaikea keksiä tälle miehelle kuvaavaa nimeä, mutta puhutaan vaikkapa Sijoittajasta. Jännittävä tapaus ihmissuhdehistoriassani, kaikin puolin. Kaikki lähti liikkeelle jo varsin kauan sitten eräistä rapujuhlista. Olin kyllä tiennyt tyypin jollain tasolla jo pidemmän aikaa, mutta jatkoilla hän aivan yllättäen ilmaisi kiinnostuksensa minuun ja äkkiä tajusin, että mieshän on aika kiehtova tapaus. Kiehtova ja auttamattoman sitoutumiskammoinen, kuten myöhemmin kävi ilmi. 

 

Pidän Sijoittajaa mukavana ja varsin huumorintajuisena miehenä, mutta mitenkään helpostilähestyttävä hän ei ole. Ehkä hieman historiammekin vuoksi keskustelu ei aina suju kauhean luontevasti, jännitän hänen seuraansa. Emme näe kovin usein, mutta silloin kun näemme, vaihtoehtoja on käytännössä kaksi. Ensimmäinen ja yleisempi on se, ettemme ole juurikaan tekemisissä. Vaihdamme ehkä pari sanaa, saatamme kysäistä pikaisesti kuulumisia, siinä se. Toinen vaihtoehto on se, että moikkaamme alkuillasta ohimennen ja siinä vaiheessa kun olemme juoneet jo hieman, ajaudumme vääjäämättömästi yhteen. Sijoittaja tarjoaa drinkin, ottaa minut kainaloonsa, varoittaa aina uudestaan ettei ole sitä mitä haluan ja minä sanon aina uudestaan että tiedän sen, enkä välitä. Päädymme yöksi hänen luokseen. 

Jälkimmäinen vaihtoehto tapahtuu ehkä kaksi kertaa vuodessa. Olen oppinut kantapään kautta, että Sijoittaja ei pohjimmiltaan ole etsimässä mitään vakavampaa, hän ahdistuu jo yhdestä tekstiviestistä illan jälkeen. En koskaan osaa ennakoida, mihin tapaamisemme johtavat. Yleensä eivät mihinkään, mutta silloin kun johtavat, yö on jotain muuta kuin kenenkään muun kanssa. Vaikka juttelu ei aina automaattisesti sujuisi, tällä miehellä on minuun ihan hämmentävä fyysinen vetovoima, joka ei perustu mihinkään järjellä selitettävään. Hän ei ole perinteisellä tavalla komea, ei sellainen tapaus jonka perään jokainen nainen automaattisesti jäisi tuijottamaan ja haaveilemaan. Ehkä tietynlainen salaperäisyys kuitenkin kiehtoo, varsinkin kun olen todennut, että kohtalaisen suljetun kuoren alla piilee hauska, sympaattinen ja yllättävän läheisyydenkipeä mies. Sijoittaja tietää, mistä tykkään, enkä tarkoita nyt mitään kaksimielistä: hän vain osaa rutistaa, silitellä hiuksia, katsella silmiin ja hymyillä juuri oikealla tavalla, niin että sisällä läikähtää. 

Koska minun ja Sijoittajan seuraavaan kohtaamiseen saattaa aina vierähtää helposti puoli vuotta ellei enemmänkin, vietän jokaisen hetken hänen luonaan kuin se olisi viimeinen. Seuraavana aamuna olen yhtä hymyä, vaikka tiedän aivan hyvin, että tämä juttu ei tule ikinä johtamaan mihinkään suurempaan. Sijoittaja vain on yksinkertaisesti parasta mahdollista yöseuraa - ja on joskus sanonut samaa minustakin. Kummallista, miten kemiat vain toisinaan toimivat, vaikka ihmiset itsessään olisivatkin lopulta liian erilaisia. 

Lähtiessäni eilen iltapäivällä kotiin Sijoittaja totesi vain: "Seuraavaan kertaan." Sitä toivon.

Kuvat täältä ja täältä.

Muumimukeja ja kaukohaaveita

Näin eilen pitkästä aikaa Teekkaripojua. Kävimme keskustassa yksillä, juttelimme pari tuntia, ei tällä kertaa sen kummempia. Molempien piti herätä aamulla omista sängyistään. Oli mukavaa ja luontevaa niin kuin aina, istuimme pubin nurkassa ja pidimme toisiamme kädestä ja aina hetkittäin keskustelun keskellä mietin: Miksi ei? Miksei tästä voisi tulla jotain? Tarkkailin teekkaripojua ja tajusin, että hän on oikeastaan varsin komea tapaus, komea ja kauhean mukava. Juttelimme opiskelun lisäksi myös politiikasta ja mediamaailman viihteellistymisestä, pienissä paloissa ajatukset tuntuivat välillä menevän kovastikin yksiin. Oli helppo olla. Miksi ei, eikö?

Mutta ei, silti ei. Näemme vielä, mutta tiedän, ettemme loputtomiin. 

 

Suomi24:ssä minua on taas pyydelty treffeille. Kolmesta eri suunnasta, oikeastaan. Ehkä menenkin. Kahdelle olen sanonut alustavasti joo, jos vain saamme ajan järjestettyä. Tässä vaiheessa miehistä ei ole vielä paljonkaan sanottavaa. Töissäkäyviä tavallisen mukavia miehiä, kaksi kolmesta kauppatieteilijöitä. Ties vaikka tykästyisinkin. Eikä maailma kaadu, jos en.

 

Bisnesmiehestä ei ole kuulunut edelleenkään. Eipä taida enää kuuluakaan. Harmi, mutta minkäs teet. Olisi silti ollut suoraselkäisempää sanoa edes jotain kuin häipyä vain.

 

 

Oikeastaan päivän paras juttu on, että Brittimiehestä sen sijaan kuuluu, kovastikin. Päivällä hän lähetti minulle kuvan muumimukikokoelmastaan ja ilmoitti selvällä suomen kielellä: "Jos olisit muumi olisit niiskuneiti koska olet söpö ja kiva." Ei Google Translatea, toim. huom.! Brittimies ihan tosiaan osaa hieman suomea,  vaikka yleensä englanniksi juttelemmekin. Onhan se silti hauskaa saada hyvänyöntoivotukset välillä ihan ensimmäisellä kotimaisella, myönnän. Muutenkin hän tietää hämmentävän paljon pienestä kotimaastani. Hullut päivät on Brittimiehelle ihan tuttu käsite, samoin Matti Nykänen ja Nuuskamuikkunen. Olen aina yhtä yllättynyt hänen Suomi-tietoudestaan.

Parasta on, että taannoinen keskustelumme Suomen-reissusta ei tosiaankaan tainnut olla pelkkä ohimennen sanottu heitto. Tänään Brittimies nimittäin kertoi suunnittelevansa edelleen tuloa tänne, mikäli hän vain on "still invited". Kerroin, että on kyllä, kovastikin. Poika kyseli, olisiko joulunalusaika hyvä ajankohta. "I know it'll be cold but we can just wrap up warm and drink lots of glögi". Erinomainen suunnitelma, minä vakuutin.

Yhtäkkiä tuntuu, ettei minulla oikeastaan ole mitään sen kummempaa kiirettä sitoutua. Totta puhuen: en halua olla varattu siinä vaiheessa kun Brittimies tulee tänne. Jos nyt siis tulee, eihän se tietenkään mitenkään varmaa vielä ole. Eikä sillä, että olisin saman tien mitään elämää suurempaa suunnittelemassa. Silti: jos jotain on tapahtuakseen, en halua, että sille on estettä. 

On kauhean kivaa olla edes pikkuisen ihastunut, vaikka sitten vain kaukoihastunut.

Kuva: We Heart It

Salailua ja noloilua?

Viime aikoina yhdessä jos toisessakin tiedotusvälineessä on vilahdellut kiinnostavia juttuja nettideittailusta. Yle uutisoi 2.10. "yksinäisten sydänten rahastuksesta" ja kertoi pari viikkoa aiemmin, että nettideittailussa on naisten markkinat. Hesarissa puolestaan esitettiin syyskuun puolivälissä., että netissä solmitut ihmissuhteet kestävät kauemmin, ja Ava julkaisi pari päivää myöhemmin gallupin, jossa tiedusteltiin, onko vastaajalla kokemuksia nettideittailusta. (Ylivoimisesti suurin vastaajaryhmä, 41 prosenttia kaikista, kertoi hyvistä kokemuksista. Vain 35 prosenttia vastanneista ei ollut edes kokeillut nettideittailua.)
 

En tiedä, onko juttujen määrä kasvanut vai kiinnitänkö vain itse niihin nykyään enemmän huomiota, mutta joka tapauksessa tuntuu, että nettideitti-ilmiö on hiljalleen nousemassa yhä selvemmin myös suuren yleisön ja etenkin nuorten aikuisten tietoisuuteen.
 

Onhan naistenlehdissä jo pitkään vilahdellut kertomuksia siitä, kuinka pariskunnat ovat löytäneet toisensa netistä, ja suurimmalla osalla ihmisistä on varmasti selvä mielikuva siitä, mistä nettideittipalveluissa oikeastaan on kyse. Silti asiasta puhutaan edelleen hämmentävän vähän, kun ottaa huomioon, kuinka paljon nettideittipalvelun käyttäjiä todella on. Sadattuhannet suomalaiset ovat vähintäänkin kokeilleet nettideittailua, oletettavasti kymmenettuhannet myös löytäneet sieltä jonkun. Silti asiaa tunnutaan jollain tapaa häpeilevän. Kuuluisin esimerkki lienee eräänkin ex-pääministerin ja ex-morsiamen "Ikea-tutustuminen", joka paljastui myöhemmin ihan vain nettikohtaamiseksi.
 

 Jotain kertoo sekin, että blogimaailmassa nettideittailua sivuavien aktiivisten blogien määrä voidaan laskea lähestulkoon yhden käden sormilla, vaikka blogeja noin muuten tuntuu olevan laidasta laitaan. Omansa löytävät niin nukkekotiharrastajat, perhonsitojat kuin luomukosmetiikan käyttäjät, mutta nettideittailublogeja kirjoittavat lähinnä kyseisten deittipalvelujen omat ylläpitäjät.
 

Tietysti asia on arka ja henkilökohtainen: on minullakin syyni sille, etten esiinny blogissa omalla nimelläni. En halua, että kaikki tuttavani deittikumppaneista puhumattakaan voivat seurata täältä, mitä miesrintamalla nyt milloinkin on meneillään. Itse nettideittailua en kuitenkaan missään vaiheessa ole kokenut mitenkään häpeälliseksi asiaksi. Olen kertonut "harrastuksestani" varsin oma-aloitteisesti ystävilleni, opiskelu- ja työkavereilleni, siskollekin. Muutama on jopa suositteluni seurauksena innostunut kokeilemaan nettideittailua itsekin. Ja ne kaksi miestä, joita olen "oikeassa elämässäni" satunnaisesti tapaillut, ovat molemmat täysin yllättäen paljastuneet nettideittaajiksi hekin.
 

Yllättävän yleistä ja normaalia siis: kun nuoret aikuiset ovat tottuneet hoitamaan netissä melkein kaiken, miksipä sitä ei voisi kokeilla seuranhakuunkin? Suomi 24 Treffeissä löydän omalta alueeltani yli 3000 sopivan ikäistä mieskandidaattia, ja jo nyt olen bongannut palvelun käyttäjien joukosta ainakin seitsemän omaa tuttavaani. Kaikki ihan tavallisia, mukavia, sosiaalisia ihmisiä, jotka löytävät kyllä seuraa ihan "oikeassakin elämässä" - sitä oikeaa vain ei ole vielä tullut kohdalle, joten miksipä sitä ei voisi netistäkin etsiä.
 

Omasta mielestäni nettideittipalvelu on loistava väylä löytää mukavia ihmisiä, joita muuten ei koskaan kohtaisi. Ainakin itse elän lopulta aika pienen kuplan sisällä, lähinnä omien opiskelijakuvioideni keskellä. Unelmamies saattaa kuitenkin piillä jossain aivan muualla.
 

Tähän mennessä nettideittailu on poikinut hauskoja ja mielenkiintoisia yhteydenottoja, kymmenen mukavaa ja fiksua treffituttavuutta, kolme ihastusta, pari kuukautta säännöllisempääkin tapailua. Nolla huijaria, nolla oharia, nolla negatiivista treffikokemusta. Mitä hävettävää tässä olisi?
 

Myös Ylen uutinen 31.8. vihjaa, että asenteet ovat muuttumassa. "Nettideittailija ei ole enää loisteputken valossa dataava kummajainen. Kumppanin hakeminen netissä on yleistynyt ja arkipäiväistynyt." Varsin mielenkiintoisen ja nettideittailun monia puolia valottavan jutun mukaan stereotypiat peräkammarin pojista ja vanhoistapiioista elävät yhä, mutta ovat hiljalleen väistymässä.
 

Silti juttua varten haastateltu tyttö ei halua esiintyä koko nimellään eikä "huutele ympäriinsä nettideittailevansa". "Monet pelkäävät mielikuvaa, että etsii jotenkin epätoivoisesti parisuhdetta eikä kykene sitä muuten löytämään", tyttö toteaa.
 

 Epätoivoisesti? Niin, onhan tuota tullut mietittyä. Että onko tässä nyt sitten jotenkin epätoivoinen, kun netistä asti pitää seuraa etsiä.
 

Aika nopeasti muistan kuitenkin aina pari juttua.
 

Sen, että seuraa löytyy kyllä muutenkin, mutta ei vain toistaiseksi sellaista, joka nappaisi ihan täydellisesti.
 

Sen, että olen törmännyt netissä aidosti hyviin, lahjakkaisiin, meneviin ja hauskoihin tyyppeihin.
 

Sen, että netti on monessa suhteessa huomattavasti fiksumpi ja sivistyneempi seuranhakupaikka kuin yökerhon baaritiski yöllä kello kolme.
 

Ei, en tosiaankaan näe tässä mitään epätoivoista tai noloa.

 

Kuvat täältä, täältä ja täältä.

Missä mennään nyt

Eri miehet vilahtelevat ja vaihtelevat blogin puolella sen verran tiiviisti, että ajattelin hieman kartoittaa, missä mennään ja kenen kanssa.


Vakitapaus lähetti eilisiltana viestiä. Oli käymässä kotiseudulla kuten minäkin, pohti kaupungille lähtöä ja selvitteli kai etukäteen, voisimmeko ehkä nähdä. Lopulta kumpikaan meistä ei kuitenkaan päässyt kaupungille asti, näkemiset jäivät väliin. Olin silti tyytyväinen: viesti osoitti, että juttu jatkuu friends with benefits -keskustelumme jälkeenkin yhtä sutjakasti kuin ennenkin. Kaiken lisäksi illanvietto ei kaikella todennäköisyydellä olisi edes johtanut yönviettoon: kaipa Vakitapaus olisi ihan oikeastikin tahtonut nähdä ihan muuten vain, viettää aikaa kanssani muutenkin kuin yöseuran vuoksi. Ajatus lämmittää mieltä.
 

Myös eräs kadetti, iki-ihastukseni teiniajoilta asti, on laitellut taas viime päivinä viestiä. Tästä tapauksesta en ole blogissa puhellut, eihän kyseessä edes ole mikään nettideitti - olemme tunteneet vuosikaudet, ja homma on aina ollut vähän soutamista ja huopaamista. Kiinnostusta on molemmin puolin, mutta ajoitus ja fyysinen sijainti eivät oikein ole olleet puolellamme, ja tämän vuoden aikana tilanne tuntuu vakiintuneen siihen, että vietämme mielellämme iltoja ja öitäkin yhdessä silloin kuin tilanne sallii - mutta yleensä ei salli, joten jatkamme elämäämme eteenpäin omilla suunnillamme. Tänä viikonloppuna oli vähän puhetta nähdä, kun kerrankin satuimme samaan kaupunkiin, mutta emme sitten kuitenkaan törmänneet.
 

Deitti numero kuusi eli Teekkaripoju on jutskaillut minulle pitkin viikkoa Facebookissa. Olisi ehdottanut tapaamista lauantaille, ellen tosiaan olisi lähtenyt viikonlopuksi vanhempieni luokse. Sovittiin, että mietitään tapaamista uudelleen tulevalla viikolla. Mietitään kai sitten.
 

Brittimies on lähetellyt viestejä kuten ennenkin. "Good morning sunshine :)" piristää edelleen aamujani.
 

Bisnesmiehestä ei ole kuulunut sanaakaan. Ei yhtään ainuttakaan viestiä, ei mitään. Kai se on sitten uskottava, että hän ei vain ole kiinnostunut, ei sen vertaa että jaksaisi oma-aloitteisesti edes viestiä laittaa. Ehkä hänen suhtautumisensa on sama kuin oma asenteeni Teekkaripojuun. Kiva tyyppi, mutta ei vain pyöri mielessä niin paljon, että saisi itse aikaiseksi sopia tapaamista tai vaihdella kuulumisia. Siis: ei sen suurempia tunteita.
 

Tähän on kai tyydyttävä, vaikka olin ravintolatreffien jälkeen kovastikin toiveikkaalla mielellä. Toisaalta: treffikokemus voi olla varsin erilainen riippuen siitä, kummalta osapuolelta kysyy. Katsokaa vaikka!
 

 Linkkivinkki peräisin Loppukiri-blogista.


Joka tapauksessa sinkkuiluni näyttää jatkuvan kuten tähänkin asti: miehiä toki on, muttei ketään vakavampaa, ei ketään jonka kanssa jutulla olisi oikeasti mahdollisuuksia edetä. Tällä hetkellä Teekkaripoju on ainoa, joka edes mahdollisesti saattaisi haluta jotain enemmän, ja häneen minä itse taas en taida olla tarpeeksi ihastunut.

Miten tämä onkin niin vaikeaa? Jatkuva säätö kyllästyttää. Yksinäisyys uuvuttaa. Tekee turraksi, väsyttää. Kaipaan jo muuta.
 

Kuudes deittini: sympaattinen teekkaripoju

Jotta viimeinkin saisin kerrottua täällä kaikista tähänastisista nettideiteistäni ja toisaalta myös tämänhetkisestä tilanteestani, lienee paikallaan sanoa pari sanaa myös kuudennesta deittikumppanistani.
 

Tapasimme ensimmäistä kertaa jo pitkän aikaa sitten, ehkä elokuussa. Ekat treffit oli sovittu lauantai-illalle, oli ollut puhetta syömässä käymisestä. Treffikumppani osoittautui varsin mukavaksi miekkoseksi: huikean pitkä, omalla viattomalla tavallaan ihan söötti teekkaripoika. Aivan aavistuksen verran itseäni vanhempi, luotettavan ja sympaattisen oloinen tapaus.
 

Juttu sujui luontevasti, poika oli hauskaa seuraa. Emme me erityisen syvällisiä puhuneet, mutta sanomista tuntui kuitenkin riittävän ihan kohtuudella. Syömisen jälkeen lähdettiin vielä yksille, sitten toisille, sitten minun luokseni. En sano, että olisin ollut umpirakastunut, umpihumalassa tai umpi- mitään muutakaan, mutta kello näytti jo paljon eikä hänellä kulkenut enää kovin kummoisia kyytejä kotiin, joten sama suunta tuntui ihan hyvältä vaihtoehdolta.
 

 Mutkatonta, mukavaa seuraa ja helppoa yhdessäoloa. Sitä se oli. Seuraavana aamuna molemmat olivat ihan hyvillä mielin, sovimme tapaavamme vielä.
 

Jotain kuitenkin jäi tapahtumatta: en ihastunut aivan sydänjuuriani myöten, en ainakaan niin paljon että olisin oma-aloitteisesti ottanut yhteyttä. Poika lisäsi minut Facebookiin, aloitti keskusteluja, soitteli pariin kertaan. Vastailin kiltisti, menin käymään hänen luonaan, näyttäydyin parille pojan kaverillekin pistäytyessämme opiskelijatapahtumassa. Sen jälkeen taas viestejä, joihin vastailin laiskasti. Sanoin että nähdään kun aikaa on, enkä kuitenkaan saanut laitettua viestiä perään sitten kun oli.
 

Välissä vähän hiljeni, sitten poika otti taas itse yhteyttä. Viime viikolla kävin pitkästä aikaa pojan luona kylässä. Laiteltiin vähän ruokaa, katseltiin typerää tosi-tv-sarjaa, käveltiin käsi kädessä hänen kotikulmillaan. Yhdessä oli kivaa ja helppoa, luontevaa. Poika on kaikin puolin suloinen, hauska, ihastuttava.
 

Perusongelma ei kuitenkaan ole edelleenkään ratkennut: en ole niin ihastunut kuin ehkä tahtoisin. En saa aikaiseksi ottaa oma-aloitteisesti yhteyttä, en tunne pakottavaa tarvetta lähettää viestiä eikä sydän sykähdä riemusta, kun kännykkä piippaa sellaisen merkiksi. Jos palavia tunteita ei syty edes alussa, voiko niitä syttyä myöhemminkään? Epäilen.
 

 Mitä siis tehdä? Poika on ihana, enkä haluaisi pahoittaa hänen mieltään. Jos pitäisi listata paperille, en keksi hänessä oikeastaan yhtään suoranaisesti huonoa ominaisuutta, paitsi ehkä varsin erilaisen musiikkimaun sekä pukeutumistyylin, joka ei ehkä ole täysin omaan makuuni. Pikkujuttuja: nämä seikat unohtaisin aivan saman tien, jos olisin ihan oikeasti ihastunut. Silti en vain ole.

Poika tuntuu kuitenkin kovasti tykästyneeltä, ja taas ollaan samassa pisteessä kuin monesti ennenkin. En haluaisi pahoittaa toisen mieltä ja sanoa suoraan, etten ole kiinnostunut ainakaan niin paljon että harkitsisin mitään vakavampaa. Viivyttelen, annan turhaa toivoa ja samalla sitten kuitenkin pahoitan toisen mielen ehkä lopulta entistä pahemmin. 

Olen surkea antamaan pakkeja, mutta kaikki merkit viittaavat siihen, että ne ovat väistämättä taas edessä ennemmin tai myöhemmin. Harmittaa, vaikka tiedän, ettei ihmiseen voi ihastua pelkästään tahdonvoimalla, jos tunteet eivät vain riitä.

Kurjaa.

Kuvat: We Heart It

Uusilla vesillä: testissä E-kontakti

Nettideittailu-urani otti jokin aika sitten kokeiluaskeleen uuteen suuntaan, kun E-kontaktista otettiin minuun yhteyttä ja kysyttiin, haluaisinko kokeilla kyseistä deittipalvelua parin kuukauden ajan. Mikäpä jottei, ajattelin - eipä siinä mitään häviä, jos ei voitakaan. Loin tunnukset, ja äkkiä minulla oli ilmainen jäsenyys normaalisti maksulliselle sivustolle kolmen kuukauden ajaksi.
 

Hetken verran olen nyt tutustellut palveluun ja yrittänyt muodostaa siitä mielipidettäni. Varsin nopeasti selväksi on käynyt, että treffisivustoissakin on eroja: E-kontakti on sekä toiminnoiltaan että käyttäjäkunnaltaan varsin erilainen kuin yleensä suosimani Suomi24 Treffit.
 

Aivan ensimmäisenä huomioni kiinnittyi sivuston ulkoasuun: E-kontakti muistuttaa ehkä enemmän "perinteisen" seuranhakusivuston karikatyyria vaaleanpunaisine ja -sinisine värimaailmoineen ja lukuisine, ehkä osittain hieman sekavine valikkoineen. Design on enemmän vuotta 2005 kuin 2013, ainakin sen jälkeen kun on tottunut Suomi24:n selkeään, graafiseen käyttöliittymään. Harmi kyllä tunnelma jää hieman nuhruiseksi - vaikka toisaalta voi toki olla, että jonkun toisen makuun ulkoasu uppoaa paremmin.
 

Profiilinluonti on kuitenkin helppoa ja sukkelaa, homma on nopeasti hoidettu. Täyteltäviä kohtia ei ole valtaisasti, mikä on toisaalta hyvä ja toisaalta ei. Muutamaa seikkaa jäin kaipaamaan: erityisesti ihannekumppania koskevat valinnat olivat varsin niukat. Valittavana oli lähinnä sukupuoli ja ikäryhmä, joten automaattisesti sivulla ei voi ilmaista edes sitä, miltä alueelta on seuraa etsimässä. Itse olisin halunnut kertoa heti alkuunsa, että etsin tupakoimatonta, lapsetonta, korkeakoulutettua seuraa omalta asuinseudultani. Tähän sivusto ei valitettavasti antanut mahdollisuuksia, vaan kriteerit on kerrottava vasta "vapaassa sanassa".
 

 Profiili saatiin kuitenkin aikaiseksi: sitten vain odottelemaan. Kuten treffisivustoilla yleensäkin, ensimmäisinä päivinä huomiota tuli selvästi eniten. Suomi24:een verrattuna tahti ei ollut valtaisa: siinä missä sain Suomi24:ssä heti ensimmäisinä päivinä muistaakseni noin 80 yhteydenottoa, E-kontaktissa viestejä tuli noin kolmeltakymmeneltä henkilöltä. Toisaalta jälkimmäisessä voi viestien lisäksi laittaa myös "flirttejä" eli lyhyitä, automaattisia viestejä osoitukseksi kiinnostuksesta - niitä olen saanut parisenkymmentä.
 

Määrällähän ei tunnetusti ole väliä, jos laatu korvaa sen. Tässä suhteessa joudun kuitenkin harmi kyllä sanomaan, että ainakaan toistaiseksi yhteydenottajat eivät oikeastaan ole olleet aivan sitä, mitä olen hakemassa, vaikka kriteereiksi annettaisiin ainoastaan "kaksikymppinen, korkeakoulutettu, ihan kivan näköinen, suurin piirtein sujuvaa tekstiä kirjoittava mies". Suurin osa yhteydenottajista on ollut kolmi- tai nelikymppisiä, vaikka olen kyllä profiilissani ilmaissut selvästi omat ikärajani. Ylivoimaisesti suurin osa miehistä on ollut perus- tai ammattikoulutaustaisia, vaikka etsin mieluiten akateemista, vähintään korkeakoulutettua tapausta. Kirjoitustaidoilla tuntuu olevan tapana kohota koulutuksen myötä, joten saamani yhteydenotot ovat edustaneet enimmäkseen linjaa "moi mitäs sun lauantai iltaan?:)"
 

En haluaisi olla näin niuho: varmasti mukavia, rehellisiä ja jämptejä miehiä monikin. Uskon, että maksullinen palvelu todella vähentää tietyssä määrin kokeilijoiden ja onnenonkijoiden määrää: suurin osa on tuntunut ihan aidosti hakevan itselleen vakavaa seuraa. Sekin on sivuston kunniaksi sanottava, että seksiehdotteluja on tullut todella vähän, ehkä kaksi eivätkä nekään mitenkään erityisen törkeitä - melko kömpelöitä kylläkin. Niin kuitenkin on, että en ole etsimässä ainoastaan "ihan kivaa" tai periaatteessa luotettavan ja mukavan oloista tyyppiä - miehessä täytyy olla vielä jotain enemmän, jotta harkitsisin edes treffejä.
 

 Tasapuolisuuden nimissä on sanottava, että E-kontaktissa on kuitenkin myös monia hyviä toimintoja, jotka kätevöittävät nettideittailua. Erityisesti kuva-albumisysteemiä pidän varsin käyttökelpoisena: omat kuvat on mahdollista laittaa kansioon, jonne antaa "avaimen" vain niille henkilöille, joille itse tahtoo. Näin kuvan voi siis halutessaan pitää suurelta yleisöltä piilossa mutta paljastaa kuitenkin näppärästi kiinnostavammille tyypeille. On myös mahdollista laittaa vain profiilikuvansa esille kaikille ja henkilökohtaisempia otoksia sitten niille, jotka ovat aidosti kiinnostavan ja luotettavan oloisia tyyppejä. Lisäksi on hyvä, että profiilikuvan on oltava aidosti selkeä ja tunnistettava: ei enää utuisia siluetteja kaukaisuudessa tai peilistä heijastuvan salamavalon peittämiä päitä.
 

Varsin kätevä on myös "surffaile näkymättömästi" -toiminto, jolla voi käydä katsomassa käyttäjiä ilman että siitä jää heille itselleen merkintää. Nettideittimaailmassahan jo pelkkä profiilivierailu saatetaan joskus katsoa lieväksi kiinnostuksen osoitukseksi, joten eri profiileja voi olla hyödyllistä selailla näkymättömänä, ellei ole varma, että kohdalle sattuvat tyypit olisivat kuitenkaan aivan omaan makuun. Sopii myös tuttavien stalkkaamiseen! ;) Itse olen törmännyt Suomi24:ssä silloin tällöin oikean elämäni tuttuihin, ja en yksinkertaisesti kehtaa avata heidän profiilejaan, sillä siitä jäisi välittömästi jälki näkyville.
 

Tämänastisen lyhyehkön kokemukseni perusteella sanoisin, että E-kontaktissa on monia hyviä toimintoja, mutta käyttäjäkunta painottunee hieman vanhempaan ikäluokkaan. Luulen, että useimmilla kaksikymppisillä seuranhaku ei vielä ole niin kiireinen juttu ja toisaalta taloustilanne välttämättä niin hyvä, että seuranhausta oltaisiin valmiita maksamaan - ei ainakaan heti ensialkuun, kuten E-kontaktin tapaisilla sivustoilla on tehtävä, jos haluaa nähdä edes saapuneet viestit. Hakupalvelunkaan avulla en vielä ole onnistunut bongaamaan kovinkaan montaa potentiaalista tapausta, kun taas Suomi24 Treffeissä koulutettuja, sopivan ikäisiä ja sopivalla alueella olevia miehiä on vähintään sadoittain.
 

 Kun molemmilla sivustoilla väitetään olevan käyttäjiä yli satatuhatta, täytyy päätellä, että oman ikäluokkani suppea tarjonta kompensoituu vanhempien ikäluokkien runsaudella. Voi olla, että neli- tai viiskymppisen kokemus sivustosta olisi huomattavan erilainen kuin omani. Mene ja tiedä: tästä minulla ei ole henkilökohtaista kokemusta.
 

Luulisin myös, että E-kontaktissa nuoren, fiksun ihmisen voi olla yllättävänkin helppoa nousta ylitse muiden: jos minuun ottaisi yhteyttä kiva, akateeminen kaksikymppinen mies, kynnykseni vastata hänelle positiivisesti olisi luultavasti huomattavasti matalampi kuin Suomi24:ssä, jossa tarjonta ja kilpailu on suurempaa.
 

Vielä tämänhetkisellä kokemuksella väittäisin, että Suomi24 Treffien tarjonta vastaa paremmin omia makumieltymyksiäni kuin E-kontaktin miehet. Näin nopeasti en kuitenkaan luovuta: aion silti kurkkia sivustoa aktiivisesti - kukapa tietää, ehkä mielenkiintoinenkin tapaus sattuu vielä vastaan? Yksikin riittää, jos oikein osuu kohdalleen.

 

E-kontakti-jäsenyyteni on blogin kautta sponsoroitu.

 

Kuvat: We Heart It

Friends with benefits ja mielenrauha

Oloni on helpottuneempi kuin pitkään aikaan.
 

Kuten aiemmin ohimennen mainitsin, elämässäni on jo pitkään ollut eräs Vakitapaus, poika jonka kanssa vietän yön silloin ja toisen tällöin. Vähän omaksikin järkytyksekseni juttu on jatkunut jo varsin kauan, ja sitä kummallisemmaksi sen tekee, ettemme ole puhuneet suhteestamme sinä aikana kertaakaan, edes ohimennen tai sivulauseessa.
 

Välillä poika pyytää minut luokseni katsomaan telkkarisarjoja, välillä lähettää baari-illan jälkeen yökutsun. Toisinaan viestin lähettäjä saatan olla minäkin, myönnetään. Kerran olemme käyneet yhdessä leffassa, kerran autoajelulla. Muutoin aika samalla kaavalla mennään. Minä olen aina se, joka menee hänen luokseen. Katsomme tv-sarjoja, syömme ehkä vähän iltapalaa, poika laittaa lakanat toiseenkin peittoon.
 

Hirvittävän helpoksi homman tekee se yksinkertainen seikka, että Vakitapaus asuu alakerrassani. Meillä on jonkinlainen sanaton sopimus siitä, että erityisesti viikonloppuisin on ihan ok laittaa viesti vielä puoli neljältä, jos siltä tuntuu, ja helppoahan se onkin. Vaikka kaveriporukkamme on yhteinen ja hyvin tiivis, koko tänä aikana sana tapailustamme ei ole levinnyt käsittääkseni kellekään ulkopuoliselle, vaikka se olisi monelle todella suuri juttu ja yllätys, juoru joka olisi mahdoton pitää piilossa sen jälkeen kuin se pääsee valloilleen.
 

Koko ajan molemmilla on ollut myös muita, ja kummatkin tietävät sen. Emme kuitenkaan ole puhuneet heistä, emme keskustelleet millään tavoin siitä, missä meidän juttumme rajat menevät ja mitä oikeastaan edes haluamme.
 

Nyt ihan lyhyen ajan sisällä olen kuitenkin nähnyt Vakitapauksen rappukäytävässä saman tytön kanssa useammankin kerran, ja tämänpäiväisen kohtaamisen jälkeen minulle tuli outo varmuus siitä, että nyt on aika puhua asiat viimeinkin selväksi. Syy ei ollut niinkään mustasukkaisuus kuin puhdas loukkaantuminen toisen tytön puolesta: tietääköhän lie, että vain pari yötä sitten vieressä kulkeva poika laittoi viestiä aivan toiselle tytölle. Minulle siis, tietysti.
 

Laitoin viestin: meidän olisi ehkä syytä joskus jutella. Vastaus: samaa mieltä, vaikka heti.
 

Olin varautunut itkemään ja kuulemaan, ettei koko hommassa ole mitään järkeä, halaamaan viimeisen kerran ja odottamaan jatkossa lähinnä jähmeitä hymyjä rappukäytävässä. Siihen nähden kaikki menikin yllättävän hyvin.
 

Keskustelu oli hämmentävän luonteva ottaen huomioon, ettemme ole koskaan ennen edes nostaneet aihetta esille. Lopputulos oli: ihan kivaa on ollut molemmin puolin. Totesimme, että kumpikin on vapaa menemään ja tekemään niin kuin tahtoo ja niin kauan kuin vakavampia kuvioita ei ole ilmoilla, tapailussamme ei ole mitään pahaa, kunhan kumpikaan ei tunne tulevansa loukatuksi. Lopuksi poika ilmoitti, että saan hänen puolestaan pyöriä vapaasti ihan kenen kanssa tahdon. Tai oikeastaan: "ettei ole yllättynyt mistään kuvioista". Väitin samaa ja toivon, että oikeasti tarkoitinkin omia sanojani.
 

Lopputulos: friends with benefits -juttumme on nyt ihan virallisesti friends with benefits -juttu. Voimme edelleen nähdä, ja silti voimme tapailla myös muita. Juuri näinhän se käytännössä on ollutkin jo pitkään, mutta on jotenkin huojentavaa, että se on nyt ihan selvää kummallekin, ettei enää tarvitse empiä tai miettiä, loukkaantuuko toinen sitten kuitenkin jollain tapaa vai ei.
 

Niin kauan kuin molemmat saavat jutusta enemmän iloa kuin harmia, miksipä ei. Toivon edelleenkin aivan yhtä sitkeästi löytäväni ihan oikean, kunnollisen parisuhteen, mutta sitä etsiessä on ihan kiva ajatus, että alakerrassa on mukava poika, jonka kainaloon voin yksinäisinä viikonloppuöinä mennä nukkumaan.
 

PS. Myös Vakitapaus nettideittailee ihan samalla palstalla kuin minäkin! Huomatessani hänen profiilinsa ensi kertaa joskus kesällä olin melko lailla järkyttynyt. Nyt ajatus lähinnä huvittaa minua. Samoilla apajilla ollaan!


Kuvat: We Heart It