Viime aikoina yhdessä jos toisessakin tiedotusvälineessä on vilahdellut kiinnostavia juttuja nettideittailusta. Yle uutisoi 2.10. "yksinäisten sydänten rahastuksesta" ja kertoi pari viikkoa aiemmin, että nettideittailussa on naisten markkinat. Hesarissa puolestaan esitettiin syyskuun puolivälissä., että netissä solmitut ihmissuhteet kestävät kauemmin, ja Ava julkaisi pari päivää myöhemmin gallupin, jossa tiedusteltiin, onko vastaajalla kokemuksia nettideittailusta. (Ylivoimisesti suurin vastaajaryhmä, 41 prosenttia kaikista, kertoi hyvistä kokemuksista. Vain 35 prosenttia vastanneista ei ollut edes kokeillut nettideittailua.)
En tiedä, onko juttujen määrä kasvanut vai kiinnitänkö vain itse niihin nykyään enemmän huomiota, mutta joka tapauksessa tuntuu, että nettideitti-ilmiö on hiljalleen nousemassa yhä selvemmin myös suuren yleisön ja etenkin nuorten aikuisten tietoisuuteen.
Onhan naistenlehdissä jo pitkään vilahdellut kertomuksia siitä, kuinka pariskunnat ovat löytäneet toisensa netistä, ja suurimmalla osalla ihmisistä on varmasti selvä mielikuva siitä, mistä nettideittipalveluissa oikeastaan on kyse. Silti asiasta puhutaan edelleen hämmentävän vähän, kun ottaa huomioon, kuinka paljon nettideittipalvelun käyttäjiä todella on. Sadattuhannet suomalaiset ovat vähintäänkin kokeilleet nettideittailua, oletettavasti kymmenettuhannet myös löytäneet sieltä jonkun. Silti asiaa tunnutaan jollain tapaa häpeilevän. Kuuluisin esimerkki lienee eräänkin ex-pääministerin ja ex-morsiamen "Ikea-tutustuminen", joka paljastui myöhemmin ihan vain nettikohtaamiseksi.
Jotain kertoo sekin, että blogimaailmassa nettideittailua sivuavien aktiivisten blogien määrä voidaan laskea lähestulkoon yhden käden sormilla, vaikka blogeja noin muuten tuntuu olevan laidasta laitaan. Omansa löytävät niin nukkekotiharrastajat, perhonsitojat kuin luomukosmetiikan käyttäjät, mutta nettideittailublogeja kirjoittavat lähinnä kyseisten deittipalvelujen omat ylläpitäjät.
Tietysti asia on arka ja henkilökohtainen: on minullakin syyni sille, etten esiinny blogissa omalla nimelläni. En halua, että kaikki tuttavani deittikumppaneista puhumattakaan voivat seurata täältä, mitä miesrintamalla nyt milloinkin on meneillään. Itse nettideittailua en kuitenkaan missään vaiheessa ole kokenut mitenkään häpeälliseksi asiaksi. Olen kertonut "harrastuksestani" varsin oma-aloitteisesti ystävilleni, opiskelu- ja työkavereilleni, siskollekin. Muutama on jopa suositteluni seurauksena innostunut kokeilemaan nettideittailua itsekin. Ja ne kaksi miestä, joita olen "oikeassa elämässäni" satunnaisesti tapaillut, ovat molemmat täysin yllättäen paljastuneet nettideittaajiksi hekin.
Yllättävän yleistä ja normaalia siis: kun nuoret aikuiset ovat tottuneet hoitamaan netissä melkein kaiken, miksipä sitä ei voisi kokeilla seuranhakuunkin? Suomi 24 Treffeissä löydän omalta alueeltani yli 3000 sopivan ikäistä mieskandidaattia, ja jo nyt olen bongannut palvelun käyttäjien joukosta ainakin seitsemän omaa tuttavaani. Kaikki ihan tavallisia, mukavia, sosiaalisia ihmisiä, jotka löytävät kyllä seuraa ihan "oikeassakin elämässä" - sitä oikeaa vain ei ole vielä tullut kohdalle, joten miksipä sitä ei voisi netistäkin etsiä.
Omasta mielestäni nettideittipalvelu on loistava väylä löytää mukavia ihmisiä, joita muuten ei koskaan kohtaisi. Ainakin itse elän lopulta aika pienen kuplan sisällä, lähinnä omien opiskelijakuvioideni keskellä. Unelmamies saattaa kuitenkin piillä jossain aivan muualla.
Tähän mennessä nettideittailu on poikinut hauskoja ja mielenkiintoisia yhteydenottoja, kymmenen mukavaa ja fiksua treffituttavuutta, kolme ihastusta, pari kuukautta säännöllisempääkin tapailua. Nolla huijaria, nolla oharia, nolla negatiivista treffikokemusta. Mitä hävettävää tässä olisi?
Myös Ylen uutinen 31.8. vihjaa, että asenteet ovat muuttumassa. "Nettideittailija ei ole enää loisteputken valossa dataava kummajainen. Kumppanin hakeminen netissä on yleistynyt ja arkipäiväistynyt." Varsin mielenkiintoisen ja nettideittailun monia puolia valottavan jutun mukaan stereotypiat peräkammarin pojista ja vanhoistapiioista elävät yhä, mutta ovat hiljalleen väistymässä.
Silti juttua varten haastateltu tyttö ei halua esiintyä koko nimellään eikä "huutele ympäriinsä nettideittailevansa". "Monet pelkäävät mielikuvaa, että etsii jotenkin epätoivoisesti parisuhdetta eikä kykene sitä muuten löytämään", tyttö toteaa.
Epätoivoisesti? Niin, onhan tuota tullut mietittyä. Että onko tässä nyt sitten jotenkin epätoivoinen, kun netistä asti pitää seuraa etsiä.
Aika nopeasti muistan kuitenkin aina pari juttua.
Sen, että seuraa löytyy kyllä muutenkin, mutta ei vain toistaiseksi sellaista, joka nappaisi ihan täydellisesti.
Sen, että olen törmännyt netissä aidosti hyviin, lahjakkaisiin, meneviin ja hauskoihin tyyppeihin.
Sen, että netti on monessa suhteessa huomattavasti fiksumpi ja sivistyneempi seuranhakupaikka kuin yökerhon baaritiski yöllä kello kolme.
Ei, en tosiaankaan näe tässä mitään epätoivoista tai noloa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti