Jotta viimeinkin saisin kerrottua täällä kaikista tähänastisista nettideiteistäni ja toisaalta myös tämänhetkisestä tilanteestani, lienee paikallaan sanoa pari sanaa myös kuudennesta deittikumppanistani.
Tapasimme ensimmäistä kertaa jo pitkän aikaa sitten, ehkä elokuussa. Ekat treffit oli sovittu lauantai-illalle, oli ollut puhetta syömässä käymisestä. Treffikumppani osoittautui varsin mukavaksi miekkoseksi: huikean pitkä, omalla viattomalla tavallaan ihan söötti teekkaripoika. Aivan aavistuksen verran itseäni vanhempi, luotettavan ja sympaattisen oloinen tapaus.
Juttu sujui luontevasti, poika oli hauskaa seuraa. Emme me erityisen syvällisiä puhuneet, mutta sanomista tuntui kuitenkin riittävän ihan kohtuudella. Syömisen jälkeen lähdettiin vielä yksille, sitten toisille, sitten minun luokseni. En sano, että olisin ollut umpirakastunut, umpihumalassa tai umpi- mitään muutakaan, mutta kello näytti jo paljon eikä hänellä kulkenut enää kovin kummoisia kyytejä kotiin, joten sama suunta tuntui ihan hyvältä vaihtoehdolta.
Mutkatonta, mukavaa seuraa ja helppoa yhdessäoloa. Sitä se oli. Seuraavana aamuna molemmat olivat ihan hyvillä mielin, sovimme tapaavamme vielä.
Jotain kuitenkin jäi tapahtumatta: en ihastunut aivan sydänjuuriani myöten, en ainakaan niin paljon että olisin oma-aloitteisesti ottanut yhteyttä. Poika lisäsi minut Facebookiin, aloitti keskusteluja, soitteli pariin kertaan. Vastailin kiltisti, menin käymään hänen luonaan, näyttäydyin parille pojan kaverillekin pistäytyessämme opiskelijatapahtumassa. Sen jälkeen taas viestejä, joihin vastailin laiskasti. Sanoin että nähdään kun aikaa on, enkä kuitenkaan saanut laitettua viestiä perään sitten kun oli.
Välissä vähän hiljeni, sitten poika otti taas itse yhteyttä. Viime viikolla kävin pitkästä aikaa pojan luona kylässä. Laiteltiin vähän ruokaa, katseltiin typerää tosi-tv-sarjaa, käveltiin käsi kädessä hänen kotikulmillaan. Yhdessä oli kivaa ja helppoa, luontevaa. Poika on kaikin puolin suloinen, hauska, ihastuttava.
Perusongelma ei kuitenkaan ole edelleenkään ratkennut: en ole niin ihastunut kuin ehkä tahtoisin. En saa aikaiseksi ottaa oma-aloitteisesti yhteyttä, en tunne pakottavaa tarvetta lähettää viestiä eikä sydän sykähdä riemusta, kun kännykkä piippaa sellaisen merkiksi. Jos palavia tunteita ei syty edes alussa, voiko niitä syttyä myöhemminkään? Epäilen.
Mitä siis tehdä? Poika on ihana, enkä haluaisi pahoittaa hänen mieltään. Jos pitäisi listata paperille, en keksi hänessä oikeastaan yhtään suoranaisesti huonoa ominaisuutta, paitsi ehkä varsin erilaisen musiikkimaun sekä pukeutumistyylin, joka ei ehkä ole täysin omaan makuuni. Pikkujuttuja: nämä seikat unohtaisin aivan saman tien, jos olisin ihan oikeasti ihastunut. Silti en vain ole.
Poika tuntuu kuitenkin kovasti tykästyneeltä, ja taas ollaan samassa pisteessä kuin monesti ennenkin. En haluaisi pahoittaa toisen mieltä ja sanoa suoraan, etten ole kiinnostunut ainakaan niin paljon että harkitsisin mitään vakavampaa. Viivyttelen, annan turhaa toivoa ja samalla sitten kuitenkin pahoitan toisen mielen ehkä lopulta entistä pahemmin.
Olen surkea antamaan pakkeja, mutta kaikki merkit viittaavat siihen, että ne ovat väistämättä taas edessä ennemmin tai myöhemmin. Harmittaa, vaikka tiedän, ettei ihmiseen voi ihastua pelkästään tahdonvoimalla, jos tunteet eivät vain riitä.
Mitä siis tehdä? Poika on ihana, enkä haluaisi pahoittaa hänen mieltään. Jos pitäisi listata paperille, en keksi hänessä oikeastaan yhtään suoranaisesti huonoa ominaisuutta, paitsi ehkä varsin erilaisen musiikkimaun sekä pukeutumistyylin, joka ei ehkä ole täysin omaan makuuni. Pikkujuttuja: nämä seikat unohtaisin aivan saman tien, jos olisin ihan oikeasti ihastunut. Silti en vain ole.
Poika tuntuu kuitenkin kovasti tykästyneeltä, ja taas ollaan samassa pisteessä kuin monesti ennenkin. En haluaisi pahoittaa toisen mieltä ja sanoa suoraan, etten ole kiinnostunut ainakaan niin paljon että harkitsisin mitään vakavampaa. Viivyttelen, annan turhaa toivoa ja samalla sitten kuitenkin pahoitan toisen mielen ehkä lopulta entistä pahemmin.
Olen surkea antamaan pakkeja, mutta kaikki merkit viittaavat siihen, että ne ovat väistämättä taas edessä ennemmin tai myöhemmin. Harmittaa, vaikka tiedän, ettei ihmiseen voi ihastua pelkästään tahdonvoimalla, jos tunteet eivät vain riitä.
Kurjaa.
Kuvat: We Heart It
Mulle heräsi tästä ajatus, että vaikka sitä kuinka toivoo ihastuvansa mukavaan deittiin, niin jos kuitenkin pohjimmiltaan tuntee, että sitä ei tule tapahtumaan, olisiko toista kohtaan reiluinta puhua asiasta. Jos toinen on kovin ihastunut, hänellä voi olla eri käsitys siitä, millä kantimilla tapailu on, siitä huolimatta, että hän on aina itse aloitteentekijä. Kun sitä keskustelua siirtää tulevaisuuteen, se voi tulla sitäkin yllätyksellisempänä asiana toiselle, ettei hänestä olekaan niin kiinnostunut. Vaikka onhan se vaikeaa torjua kaikin puolin mukavaa ihmistä, jossa vaan ei ole sitä jotakin. "Se jotakin" olisi toki hyvä pystyä jotenkin aukaisemaan itselleen, että mitä se voisi olla. Joka tapauksessa jos kuvailee treffikumppania sanoilla sympaattinen ja kaikin puolin mukava, niin sillä tavoinhan voi kuvailla lukemattomia muitakin ihmisiä. Voihan ihastus syttyä vasta myöhemminkin, mutta omalla kohdallani ei ainakaan ole vielä ikinä niin käynyt.
VastaaPoistaKiitos hyvästä kommentista! Samanlaisia ajatuksia olen pyöritellyt pitkään itsekin päässäni.
VastaaPoistaNiinhän se on, että jos ihastumisen tunnetta ei vain kunnolla tule, ei sellaista voi väkisin saada aikaan. Silloin olisi reilumpaa kertoa asia niin kuin se on eikä jättää toista turhaan toivoon. Hankalinta on ottaa itseään niskasta kiinni ja avata aihe, varsinkin jos toinen on aina heti tapaamisen alussa hyvällä mielellä ja odottaa selvästi, että juttu jatkuu eteenpäin. Pakkien antaminen mukavalle ihmiselle on aina vähän sydäntäraastavaa, vaikka tietäisikin, että se on lopulta paras ratkaisu.
Ja niin, kyllä minä itsekin olen sen verran vikkelä ihastumaan, että jos suurempia tunteita ei muutamilla ensimmäisillä treffeillä syty niin tuskinpa syttyy myöhemminkään.
Pitäisi varmaan soittaa ja sanoa, että olisi vähän juteltavaa.