Yhdestoista deittini: fiksu amispoika

Taannoin linjailin täällä blogin puolella, että etsin korkeakoulutettua miestä. Minulta tiedusteltiin, miksi niin: enkö muka aio antaa tilaisuutta kellekään muulle?

No, tällä kertaa päätin antaa. Treffikumppani oli kaikin puolin fiksun oloinen ja kirjoitti varsin sujuvaa suomen kieltä, joten en nähnyt mitään syytä olla tapaamatta vain sen vuoksi, että lukiopaperit ja korkeakoulut puuttuivat. Mukava ja sympaattinen tapaus, jolla oli elämä kaikesta päätellen ihan kivasti tasapainossa ja luovan alan mielenkiintoinen työpaikka löytynyt. Ulkonäkökin ihan perustyylikäs.

Tapasimme kahvilassa ja juttelu sujui yllättävänkin helposti. Pari tuntia vierähti nopeasti. Keskustelu pyöri tuttuun tapaan lähinnä opiskelujen ja töiden ympärillä, mutta juttua tuli aika luontevasti, ei tarvinnut väkisin keksiä. Jos joku olisi väittänyt poikaa ihan tavalliseksi teekkariksi, en olisi varmasti epäillyt ollenkaan.

 

Eräs aluksi pieneltä tuntunut juttu rupesi kuitenkin jossain vaiheessa häiritsemään: vaikka en edes kokenut, että koulutuseromme olisi ollut mitenkään ylitsepääsemätön juttu, poika itse tuntui jatkuvasti korostavan sitä. "No, mähän nyt oon kotoisin vain...", "mullahan on vain amiksen paperit", "eihän meillä tietenkään mitään..." Jollain tapaa tuntui, että poika asetti minut automaattisesti korkeammalle jalustalle ja itsensä matalammalle.

 

Etukäteen hän toivoi, etten pidä pelkkää koulua fiksuuden mittarina. Jälkeenpäin hän tiedusteli, "miten tällaisen kouluttamattoman tyypin seura kelpasi". Kelpasi?

En ihastunut. Vaikka olikin ihan mukavaa jutella, mitään kaveruutta kummempaa ei kyllä mitenkään päässyt syntymään. 

 

Niin kai se vain on: itsevarmuus vetoaa minuun. Itsensä vähättely ei missään tapauksessa, milloinkaan. Ei minulla olisi mitään amispoikaakaan vastaan, jos hän kaikesta huolimatta olisi fiksu, sivistynyt ja ylpeä siitä, mitä tekee. Jos taustaa kuitenkin pitää jatkuvasti pyydellä anteeksi ja tuntuu kuin minua katsottaisiin ylöspäin heti kun alan puhua kandistani, jokin ei vain täsmää. Kaipaan parisuhteessa tasavertaisuutta. Erilaisuudessa ei tietysti ole mitään pahaa, mutta jos toinen jo lähtökohtaisesti katsoo olevansa altavastaaja, jonka pitää "kelvata" toiselle, ei siitä kyllä kunnon suhdetta lähdetä rakentamaan. 

Itsevarmuutta kehiin! Omista valinnoistaan saa ja kuuluu olla ylpeä, vaikkeivät ne olisikaan samat kuin toisen. Lopulta alempi koulutus ei ollut tässäkään tapauksessa yhtään niin iso turn-off kuin anteeksipyytely ja epävarmuus omasta itsestään.

Treffien jälkeen ilmoitin pojalle ystävällisesti, että jatkan vielä etsintöjäni eteenpäin. Toivoteltiin hyvät jatkot puolin ja toisin.

Kuva täältä.