Triplatreffiviikko

Kävi kuten arvelin: treffejä on tällä viikolla riittänyt. Kolme tapaamista ja kolme eri miestä, joista kaksi olen oikeastaan tavannut jo aiemminkin.

36. deittini: Samanhenkinen kauppatieteilijä

Mainitsin jo aiemmin kahvittelusuunnitelmistani tiistaille, ja ne toteutuivat aivan kuten uumoilinkin. Taisin aiemmin kutsua tyyppiä teekkariksi, mutta kivassa lähikuppilassa tavatessamme muistin, että kauppatieteilijähän hän olikin. Ja varsin mukava sellainen! Juttu kulki ja yhteistä löytyi niin opiskelukokemuksistamme kuin liikuntatottumuksistamme (tai toisaalta niiden puutteesta: olimme yhtä mieltä siitä, että sali ei ole meidän juttumme). Mies oli keskimääräistä selvästi sosiaalisempi, sopivasti avoin ja puhelias, kaikin puolin tasapainoisen ja fiksun oloinen. Jollakin tavalla minun tyyppiäni, mikä ei ole asia, jota sanoisin kovinkaan monesta treffikumppanistani.

Mies paljastui innokkaaksi viiniharrastajaksi ja lupasi pitää minulle ensi viikolla lyhyen johdatuksen aiheeseen. Toiset treffit siis sovittuna! Fiilis on positiivisen odottava. Vielä on vaikea vannoa enempää, mutta ensimmäisten treffien perusteella tässä on mies, josta voisin kuvitella kiinnostuvani vaikka pitemmälläkin tähtäimellä, jos kaikki osuu kohdalleen.

37. deittini: Suomenruotsalainen puolituttu

Ehkä joku voisi katsoa pahalla taipumustani käydä treffeillä useiden ihmisten kanssa lyhyen ajan sisällä, mutta kuten sanottua, olin tullut lupautuneeksi ulos myös jo entuudestaan kaveripiirini kautta tuntemani suomenruotsalaismiehen kanssa. Tapasimme torstaina: kuljeskelimme pitkin keskustaa, kävimme valokuvanäyttelyssä, nautimme illasta jossa oli vielä pieni ripaus loppukesän valoa ja lämpöä. Tilasimme salaatit ja istuimme terassille, keskustelu kulki suhteellisen sujuvasti ruuanlaitossa ja mökkeilyssä. Myöhemmin popsimme vielä ulkoilmaletut.

Mitähän sanoisin? Oli mukavaa tutustua, hauska oppia tuntemaan vähän paremminkin tuttu tyyppi, jonka kanssa en kuitenkaan aikaisemmin ollut juuri jutellut. Suurempaa sielujen sympatiaa en silti löytänyt: päällimmäiset tunteeni olivat kaverilliset, ja sellaisiksi ne taitavat jäädäkin. Emme ole olleet yhteydessä torstain jälkeen, vaikka perjantaina törmäsimmekin kaveriporukan tapahtumassa. Vaihdoimme pari sanaa, mutta ulkopuolinen ei olisi osannut mitenkään päätellä, että olimme edellisenä iltana olleet treffeillä. Toivon kovasti, että molempien fiilikset ovat samat: ei suurta romanssia, mutta ehkäpä vähän aktiivisempi keskustelukontakti tulevissa kohtaamisissa.

23. deittini: Valloittava nappisilmä

Kolmas deittikumppani oli sama herra, jonka tunnen alun perin lukiosta, tapasin muutaman kerran viime kesän lopussa ja ehdin nimetä Nappisilmäksi ennen tämän lähtöä vaihtoon. Vaikka miehen viestittelytyyli on edelleen hieman levoton, livenä jutut kohtasivat ihan niin kuin aikaisemminkin. Kävimme baarissa kaksilla ja toisessa yksillä, keskustelimme kuluneesta vuodesta ja päädyimme melko syvälliseen pohdintaan suomalaisen yhteiskunnan, median ja globaalin turvallisuuden tilanteesta. Keskustelun lomassa en voinut olla huomaamatta, että mies oli edelleenkin omissa silmissäni hurjan hyvännäköinen. Enkä sitä, että hän edelleenkin poltti tupakkaa aivan liikaa omaan makuuni.

Kolmien juomien jälkeen väsy vei voiton: halasimme ja lähdimme omille teillemme. Nyt olen yrittänyt miettiä, mitä haluaisin tapahtuvan seuraavaksi vai haluaisinko mitään. Veisinkö miehen juhlista kotiini? Ehdottomasti. Näenkö hänessä vastuullinen perheenisä -ainesta? Paha sanoa. Kiinnostava tapaus, mutta en ole aivan varma, osaanko kuvitella meille yhteistä tulevaisuutta – tai osaako välttämättä hänkään. Mitään halausta suurempaahan välillämme ei edelleenkään ole tapahtunut.

Tällä hetkellä aloitan joka tapauksessa uuden viikon hyvällä mielellä, viininmaistelua odotellen. Katsotaan, miten käy!

CC-kuvat täältä, täältä ja täältä. 

Sieniä sateella

Kun yksi ovi sulkeutuu, toinen avautuu. Tai ehkä kolmas ja neljäskin, jos tarkkoja ollaan. Nimittäin: treffejä pukkaa jälleen suunnasta jos toisesta niin että melkein hengästyttää. 

Ehkä kyse on alkavan syksyn aktivoitumisesta, ehkä puhtaasta sattumasta, mutta äkkiä näköpiirissä on niin monta kiinnostavaa tapausta, etten oikein tiedä, mistä aloittaa. Noh, yritetään silti. 

Tapaus 1: Hauskan, fiksun ja sosiaalisen oloinen teekkarismies, jonka kanssa olemme vaihtaneet viestejä Tinderissä jo muutamia viikkoja. Samansuuntaiset ajatukset ja kevyen helppoa jutustelua – ja viimeinkin myös sovitut treffit. Huomenna kahville töiden jälkeen, sen jälkeen lienen viisaampi!

Tapaus 2: Kiinnostavan oloinen ranskalaismies, joka on asunut Suomessa jo pidempään ja on vastannut OkCupidin kysymyksiin niin hämmentävän samalla tavoin kuin minä, että näen tyypissä väistämättäkin potentiaalia. Kuvien perusteella ulkonäkö on hyvinkin minun mieleeni, ja vaihtamistamme viesteistä on tullut sen verran pitkiä, että uskoisin treffien olevan todennäköinen skenaario, jos sille tielle lähden. 

Tapaus 3: Blogissani vuosi sitten muutamaan otteeseen vieraillut vanha lukiotuttuni Nappisilmä, jonka kanssa kävin muutamilla onnistuneilla treffeillä ennen kuin mies katosi vuodeksi Itä-Eurooppaan. No, nyt hän on sitten palannut kaupunkiin, ja Tinder-matchasimme toisen kerran. Mies on edelleen mystisellä tavalla hurmaava ja lähettelee edelleen vähän kryptisiä, lyhyitä viestejä, joihin en oikein osaa vastata. Viime lauantaina mies kyseli iltasuunnitelmistani, ja ellen olisi ollut itse järjestämissäni juhlissa, pyyntö lähteä yksille olisi uskoakseni ollut varsin todennäköinen. 

Tapaus 4: Opiskelijapiireistä naamatutuksi tullut suomenruotsalaismies, jonka olen nähnyt lukuisia kertoja ja jota ehkä moikkaisin kadulla, mutta jonka kanssa en koskaan ole vaihtanut paria sanaa enempää – en ainakaan ennen kuin matchasimme Tinderissä. (Onko matchata-/mätsätä-verbille minkäänlaista järkevää suomenkielistä vastinetta?) Jo muutamien viestien jälkeen mies kysyi, haluaisinko nähdä tällä viikolla, ja taisin tulla vastanneeksi myöntävästi. Plussaa: tiedän varmuudella, että meillä on paljon yhteisiä jutunaiheita ja yhteisiä tuttuja. Miinusta: meillä tosiaan on yhteisiä tuttuja. Vaikkapa eräätkin tapaukset Sijoittaja, Vakitapaus ja Suomenruotsalaisherra. Onkohan enää mitään mieltä sekoittaa soppaa näissä piireissä? Mene ja tiedä.

Mihin suuntaan siis kallistua? En tiedä vielä.

Edellä mainituista herroista puheen ollen: viikonloppuna vietin valmistujaisjuhliani, ja oli jollakin tavalla hauska huomata, kuinka moni entisistä säädöistäni on pysynyt yhä enemmän tai vähemmän ystävinäni. Oli ilahduttavaa vaihtaa kuulumisia nykyään toisessa kaupungissa asuvan Suomenruotsalaisherran kanssa ja mukavaa nähdä pitkästä aikaa Lukiotuttua, joka halasi edelleen melko lailla tiukasti ollakseen pelkkä lukiotuttuni. Sijoittaja ja Vakitapaus (joka ilmeisesti on jälleen vakavammassa suhteessa) antoivat minulle yhdessä lahjaksi kylpylälahjakortin kahdelle. Näin asiassa jotain hykerryttävällä tavalla huvittavaa. 

Kortissa Sijoittaja kuvaili minua sanalla ihana, mistä olin kohtuuttoman onnellinen – ihan niin kuin siitäkin, että aamuyön tunteina hän jälleen tarjosi drinkin ja otti minut ohimennen kainaloon tavalla, joka saattoi olla kaverillinen mutta saattoi olla muutakin. Illan päätteeksi otin reippaasti taksin itselleni enkä onneksi jäänyt roikkumaan kenenkään perään, mutta jollakin tavalla nämäkin pienet kohtaamiset yhä ilahduttavat minua, vaikka eivät enää johtaisi mihinkään. 

Lieväksi yllätyksekseni myös Jenkkitutkijasta on kuin onkin edelleen kuulunut: olemme viestitelleet useampanakin iltana ja vaihtaneet kevyitä kuulumisia. Ollakseni rehellinen viestit eivät ole ylimaallisen mielenkiintoisia, enkä edelleenkään ole ihan varma, tuleeko ystävyytemme kestämään – minulla on jo ihana ystäväpiiri, enkä tiedä, olenko varsinaisesti kiinnostunut Jenkkitutkijasta pelkkänä kaverina. Omien kaveripoikieni kanssa puheenaiheet liikkuvat hyvin usein ihmissuhteissa, ja kun se vaihtoehto on suljettu pois, on vaikea sanoa, jääkö meille lopulta paljoakaan syvällistä sanottavaa. Niin tai näin, en enää ole sydän syrjällään Jenkkitutkijan vuoksi, ja se on hyvä se.

Tällä hetkellä päällimmäinen tunteeni on kevyen pirskahteleva ilo ja uuden syksyn odotus. Juuri tähän aikaan vuodesta teen yleensä päätöksiä ja otan elämässäni uusia askelia – jossakin sisimmässäni kuvittelen kai edelleen eläväni koululaisen elämää, jossa syksy on yhtä kuin uusi luokka-aste ja harrastuskauden alku. Niinpä olen saanut jälleen itseni ryhmäliikuntatunneille ja selaillut innoissani työväenopiston kursseja: kahden viikon päästä aloitan elämäni ensimmäistä kertaa virallisesti kirjoitusharrastuksen luovan kirjoittamisen kurssilla.

Tervetuloa siis, tihkusade ja pimenevät illat! Tästä syksystä tulee aivan hyvä – näin olen päättänyt. 

CC-kuvat täältä, täältä ja täältä.

35. deittini: teoriassa täydellinen oikeustieteilijä

Niin vakaasti olen päättänyt taas päästä kiinni tavalliseen päiväjärjestykseen ja uuden alkuun, että palasin minun ja Jenkkitutkijan tapailun päätyttyä välittömästi takaisin jokaiseen mahdolliseen deittikanavaan ja -sovellukseen. Hetken ajan mietin, teenkö oikein: jos aivan kirjaimellisia ollaan, Jenkkitutkija taisi keskustelussamme mainita, ettei varsinaisesti ilahtuisi, jos säntäisin treffeille heti seuraavalla viikolla. Mutta jos hän on se, joka haluaa tapailun lopettaa, mikä velvollisuus minulla on sulkeutua neljän seinän sisään viettämään suruaikaa? Kellekään ei ole varsinaisesti salaisuus, että tahtoisin vakavan suhteen niin pian kuin mahdollista, ja jos en hänen niin sitten jonkun muun kanssa.

Niinpä annoin itselleni luvan heittäytyä deittimaailmaan ilman sen huonompaa omaatuntoa.  Kauan ei tarvinnut odotella: matcheja ja keskustelunavauksia alkoi pian putkahdella ihan niin kuin ennenkin. Lupaavimmalta vaikutti OkCupidissa saamani, ajatuksella kirjoitettu viesti suomenruotsalaiselta oikeustieteilijältä, joka vaikutti profiilinsa perusteella kutakuinkin täydelliseltä: hyvin täytetty profiili, samankaltaiset ajatukset ja hämmentävän yksimieliset vastaukset kaikkiin sivuston kysymyksiin – OkCupidissahan niitä riittää. Samat odotukset tulevaisuudelta, toiveet suhteelta, käsitykset yhteiskunnasta ja arvoista: tästähän voisi vaikka tullakin jotain! 99 prosentin synkkausprosentti ja hyvin otetut Instagram-otokset, jotka paljastivat miehenkin pitävän retkeilystä ja valokuvauksesta – mikä voisi mennä vikaan?

Vastasin miehelle lauantaiaamuna, ja seuraavassa hetkessä olimmekin jo sopineet iltapäivätreffit viihtyisään lähikahvilaan. Edeltävän keskustelun (ja oman Facebook-stalkkaukseni) pohjalta olin odottanut puheliasta, sanavalmista, fiksua mutta huumorintajuista tyyppiä, jonka kanssa juttu luistaisi  lähes väistämättä. 

Tunnin kuluessa sain kuitenkin jälleen muistutuksen siitä, että se, mikä toimii paperilla, ei välttämättä toimikaan oikeassa elämässä. Periaatteessa miehessä ei toki ollut mitään vikaa: hän oli sitä mitä sanoikin, näytti siltä miltä kuvissaankin, paljasti työskennelleensä samassa paikassa kuin minäkin ja olevansa Museokortista ihan yhtä innoissaan kuin minä itsekin. Jotenkin keskustelu ei kuitenkaan edennyt erityisen luontevasti: tartuimme uuteen aiheeseen, kävimme nopeasti läpi ajatuksemme, hyppäsimme seuraavaan. Kun rupesin jutustelemaan niitä näitä, puheenvuoroani seurasi hieman liian pitkä hiljaisuus ja vastakommentti, joka riittää tappamaan minkä tahansa keskustelun: Jees. Mies ei heittäytynyt mukaan, keskustelu ei kulkeutunut millään tavalla yllättävään suuntaan – tuntui kuin olisin joutunut pakolliseen small-talk-hetkeen asiakkaan tai minulle tuntemattoman kaverin kaverin kanssa.

Tietysti jäyhyys saattoi johtua siitäkin, että mies oli ruotsinkielinen, vaikka puhuikin suomea varsin sujuvasti. Voi hyvin olla, että toisen osapuolen fiilikset olivat aivan samat kuin minunkin: vika oli varmasti minun ihan siinä missä miehenkin. Sekin on aivan mahdollista, että jää olisi sulanut, jos olisimme jatkaneet kauemmin – mutta sitä en koskaan saanut selville. Vain tunnin jälkeen kahvila sulkeutui, ja lähtiessämme pois kumpikaan ei ehdottanut, että jatkaisimme vielä vaikkapa oluille, vaikka se olisi tuntunut luontevalta siirrolta eikä kummallakaan ollut suunnitelmia illaksi. Emme edes halanneet emmekä vaihtaneet sanaakaan seuraavan tapaamisen mahdollisuudesta. Oli kiva tavata ja äkkiä omille teillemme. 

Enpä oikein usko, että kuulemme toisistamme sen enempää. 

Onneksi miehiä on muitakin. Seuraavat keskusteluyhteydet on jo avattu.

PS. Jos joku tarkkasilmäinen on sattunut huomaamaan, olen hypännyt treffikumppaneissani yhden numeron yli. Se johtuu siitä, että tapasin deittini numero 34 hyvin pian sen jälkeen kun kävin ensimmäisillä treffeilläni Jenkkitutkijan kanssa – minähän en ollut täysin vakuuttunut vielä ensimmäisestä kohtaamisestamme, enkä silloin arvannut, että tapailu jatkuisi pidempäänkin. Tarina deittikumppani numero 34:n kanssa jäi sitäkin lyhyemmäksi: yhdet jätskit ja kahvit, jotka minä jouduin tarjoamaan, sillä miehellä ei sattunut olemaan käteistä mukana eikä kahvilassa kelvannut kortti. Ihan kiva tyyppi, mutta jotenkin nuoren, ehkä aavistuksen nörtähtävän oloinen (missä ei ole mitään vikaa sinänsä – mutta siitä ihmistyypistä olen tainnut saada tarpeekseni jo edellisissä suhteissani). Kumpikaan ei ottanut yhteyttä jälkeenpäin.

CC-kuvat täältä ja täältä. 

Suhteen loppu – ystävyyden alku?

Torstaina kävin keskustelun, jota olin ehtinyt jo ennakoida ja pelätä jo hetken. Jos tapaamisellamme olisi ollut agenda, se olisi näyttänyt tältä:

Aihe: Vakava keskustelu suhteen jatkosta

Aika: Torstai 11.8. klo 18.30

Paikka: Minun kämppäni, olohuoneen sohva

Osallistujat: Minä ja Jenkkitutkija

1. Ajankohtaiset kuulumiset ja viimeaikaisten käänteiden läpikäynti

2. Yleinen itkeskely

3. Tapailun virallinen päättäminen

4. Päätöksen syiden läpikäynti

5. Jenkkitutkijan oman elämäntilanteen kartoitus

6. Jenkkitutkijan päätösehdotus: ystävyyssuhteen luominen

7. Päätösehdotuksen läpikäynti ja pohdinta, yleinen itkeskely (osa II)

8. Päätösehdotuksen hyväksyminen (varauksin)

9. Muut esiin tulevat asiat

10. Kokouksen päättäminen 

1. Jenkkitutkija saapui luokseni. Avasin ulko-oven ja kuljimme vaitonaisina ja vakavina luokseni. Kävin suoraan asiaan: So what's going on? Miksi viestit olivat yhtäkkiä lakanneet tulemasta, miksi näkeminen ei enää kiinnostanutkaan? Omasta näkökulmastani mies oli kadonnut äkkiä täysin, enkä osannut lainkaan selittää, miksi. Mitä olin tehnyt väärin, mitä jättänyt huomaamatta?

2. Itkuksihan se meni. Eikä ainoastaan minun: toisin kuin olin ehkä kuvitellut, tilanne ei ollut ihan helppo toisellekaan. Miehen silmät kiiltelivät vähintään yhtä paljon kuin omani. 

3. Sieltä se sitten lopulta tuli: Jenkkitutkija ilmoitti, ettemme voi jatkaa enää tapailua. En ollut yllättynyt. 

4. Syyt olivat kuitenkin toisenlaiset kuin olin ajatellut. Miehen omassa elämässä asiat olivat nyt kovasti sekaisin, kovasti pois paikoiltaan. Juuri tällä hetkellä hän ei osannut nähdä itseään vakavassa suhteessa minun tai kenenkään muunkaan kanssa. Hän ei asuisi Suomessa enää kahden vuoden päästä eikä tiennyt, mitä tulevaisuus toisi. Ei, hän ei ollut ihastunut toiseen. Ei, hän ei ollut kyllästynyt minuun. Actually my feelings towards you haven't really changed, Jenkkitutkija lisäsi. I really like you.

5. Siinäpä sitten kävimme ensimmäistä kertaa vähän syvemmän keskustelun Jenkkitutkijan ajatuksista ja elämästä, raskaasta työtilanteesta, hämärän peitossa olevasta tulevaisuudesta, juurettomuuden tunteesta ja siitä tosiasiasta, että hän ei pystyisi olemaan minulle sitä mitä haluaisin ja tarvitsisin. Vaikka olisin halunnut sanoa vastaan, järki myönsi, että mies oli pohjimmiltaan oikeasssa. Tulevaisuutemme ei koskaan tulisi mahtumaan samaan perhealbumiin. Ja vaikka voisimmekin jatkaa näennäisesti niin kuin ennenkin, ilman vakavampaa päämäärää jompaankumpaan sattuisi ennemmin tai myöhemmin. Ihastuisin liikaa, polttaisin siipeni. 

6. Tässä vaiheessa keskustelua olin jo varautunut siihen, että kaikki yhteydenpito olisi pian ohi meidän väliltämme. Siksi Jenkkitutkijan tekemä tunnustus yllätti: I'm afraid I'll never see you again. I really can't think about leaving and never talking to you again. Olin hämmentynyt. Jos emme enää jatkaisi tapailua, mitä sitten? – Ystävyyttä, ehdotti Jenkkitutkija. Voisimme tutustua toisiimme kunnolla, viettää aikaa niin kuin ennenkin, kierrellä kaupunkia ja hengailla yhdessä. Just without physical contact.

7. Helpommin sanottu kuin tehty, ilmoitin. Alkoi taas itkettää: kiva ajatus, mutta entäpä sitten, kun Jenkkitutkija alkaakin taas tapailla uutta tyttöä? Miten ikinä voisimme käydä elokuvissa ilman että saisin edes koskea häneen, yrittää olla ystävä vaikka tuntisin paljon enemmän? Olisin hajalla koko ajan. En usko, että voimme olla pelkästään ystäviä, sanoin suoraan, ja sitten olikin miehen vuoro murtua. 

8. Pitkän keskustelun jälkeen tulin lopulta siihen tulokseen, että voisihan sitä yrittää – olla ihan vain kavereita, vaihtaa kuulumisia ja viettää aikaa siinä missä kenen tahansa kanssa. En kuitenkaan lupaisi mitään: yleensä entiset tapailukumppanini ovat hävinneet elämästäni kertaheitolla, enkä tiedä lainkaan, onko muu edes mahdollista. We'll see. 

9. Mies kysyi, onko ok, jos hän laittaa lähiaikoina vielä viestiä. Voisimmeko joskus nähdä vai haluanko ensin miettiä asioita? Sanoin, että laittakoon vain – parempi onkin, sillä itse en aivan hetkeen aio olla se, joka aloittaa keskustelumme.

10. Klo 21 kummallakaan ei ollut enää muuta sanottavaa. Halasimme pitkään ja päätimme tapaamisen. Ja tapailun.  

***

Entä nyt? En todellakaan tiedä. Ainakaan vielä sunnuntai-iltapäivään mennessä en ole kuullut tuoreesta ystävästäni vielä sanaakaan, joten nähtäväksi jää, aiommeko ihan oikeasti pysytellä yhteyksissä vai alkaako sittenkin tuntua, että on parempi siirtyä eteenpäin kertaheitolla. 

Mitä kauemmin asiaa mietin, sitä paremmalta olo kuitenkin tuntuu. On taas helppo hengittää,  helppo olla. Alkusyksyn koleus ja kadulla kulkevat pikkukoululaiset hymyilyttävät aamulla töihin kävellessä, ja nukun yöni rauhassa heräämättä enää pikkutunteina.

Ehkäpä kaveruus toimisikin. Ihastukset tulevat ja menevät, ystävyydellä on usein taipumus olla pysyvämpää. Torstain jälkeen en ole itkenyt kertaakaan, en jäänyt päiväksi piiloon peiton alle enkä menettänyt ruokahaluani: tuskinpa tästä mitään vuosisadan rakkaustarinaa olisi koskaan tullutkaan. Elämä jatkuu.

Kiitos siis kesä ja kesäheila 2016 – nyt on aika aloittaa alusta. Eikä se tunnu yhtään niin pahalta kuin pelkäsin. 

Vaikka blogistani saattaakin saada toisinaan toisenlaisen kuvan, pohjimmiltani olen aika onnellinen ja onnekas tyttö – suhteessa tai ilman. 

I'm afraid I will never get to see you again

Eräs tiistai-iltainen keskustelu:

Minä: What's going on? I really don't know what I've done to deserve this kind of silence and indifference from you lately but I feel like something's changed. :( If you're just not interested in seeing me anymore, it would be fairer to say it directly. 

Jenkkitutkija: I'm really sorry :'( You deserve better than me. 

M: I really wouldn't want to think that way but I just don't understand why you're acting so differently. Has something happened, have I done something wrong? It's alright to change mind but some kind of explanation would help. I'm really lost and confused.

J: You haven't done anything wrong, I really like you
J: I just have a lot of problems

M: Well I really like you too and I just wish you could've told me about all that. I would have wanted to help if I could. But if those problems really make you feel like you don't want to see me anymore there is not much I can do of course.

J: I'm afraid I will never get to see you again. 
J: When I say you deserve better than me, it's because you deserve someone who doesn't want to spend most of his time alone. 

M: I wish it wasn't true. And I really don't think some other kind of person would be any "better" than you. But if you're feeling this whole thing isn't the right thing for you right now I'll try to understand and respect that. 

J: I feel it's better this conversation was in person, and not text messages

M: Me too. I just didn't know if you would have agreed to see

J: Of course I would

M: I kind of had the conversation on mind already on Friday but couldn't express myself too well. Sorry, it never was my intention to handle these things by messaging. If you still want to talk in person we can do that of course

J: I would

M: Tomorrow? 

J: Tomorrow I'm helping a friend
J: I can meet on Thursday

M: Okay, Thursday then


***

Otapa tuostakin nyt sitten selvää. You deserve better than me, kuinka yllättävää. En oikein osaa sanoa, yrittääkö mies vain olla kohtelias vai onko kyse oikeastikin siitä, että pohjimmaiset ongelmat piilevät hänen omassa elämässään. Niin tai näin, tuskinpa tämä tästä varsinaisesti iloksi kääntyy.

Yöunet taitavat jäädä lyhyiksi vielä parin yön ajaksi. Torstaina keskustellaan. 

Viestipiina

Elämässäni olen hetkittäin kärsinyt akuutista pelko- ja ahdistustilasta, jota voisi kutsua myös viestipiinaksi. Tiedätte ehkä tilanteen: viestipiina syntyy, kun lähettää tavalla tai toisella merkittävän viestin itselleen tärkeälle ihmiselle, eikä tiedä lainkaan, kuinka toinen reagoi. Sitten vain odotellaan, toivotaan parasta ja pelätään pahinta. Silmät kiinni, sormet ristiin.

Omassa elämässäni suurimmat viestipiinat ovat liittyneet – kuinkas muutenkaan – miehiin. Muistot ulottuvat kauas. Ala- ja yläasteen tunnusteluviestit luokan salaiselle ihastukselle: sisältö on jo unohtunut, mutta odotuksen pelonsekainen jännitys yhä kirkkaana mielessä. Nopeasti unohtuva mutta sillä hetkellä musertava pettymys, kun ihastus ei vastaakaan tunteisiin – ja se läikähtelevä riemu niinä kertoina, kun toinen onkin ajatellut aivan samoin. Sydämiä vilisevät kuvaviestit ja nolot maanantaiaamut koulun käytävillä ihastuksen katsetta väistellen.

Ja entäs sitten sitten teinivuodet ja internet-keskustelujen kulta-ajat! Siinä sitä viestipiinaa riittikin. Miten toinen reagoi irkin yksityisviestiin? Uskallanko avautua suhdeajatuksistani mesessä ja Facebookin privakeskustelussa? Mikä on sopiva vastausaika, ettei vaikuta yli-innokkaalta muttei toisaalta välinpitämättömältäkään? Kuinka myöhään on liian myöhään illalla lähettää viesti kaverille tai "kaverille"? Ja milloin on oikea aika ryhtyä käyttämään merkkiyhdistelmää pienempi kuin kolme?

Opiskelijaelämään siirtyessä viestipiina sai jälleen uusia ulottuvuuksia. Bileyön jälkeiset seurantunnusteluviestit ylä- ja alakerran herrasmiehille (ks. blogin alkuaikojen merkinnät) tai satunnaisille heiloille aiheuttivat pientä mutta pohjimmiltaan positiivista odotusta: saanko vielä yöseuraa, loksahtaako ovi raolleen minua varten? Kauhunsekaista jännitystä puolestaan loivat kömpelöt lähestymisyritykseni iki-ihastusteni suuntaan. Harkitsematon heitto Sijoittajalle: Olitko tosissasi kun sanoit, että voisin tulla joskus saunomaan? (Huono idea.) Kysymys Brittimiehelle: Mitä sanoisit, jos tulisin käymään? (Aluksi hyvä idea, mutta jälkiviisaudella erään lopun alku. Reissun jälkeen sydän särkyi vähitellen jokaisen ystävällisen mutta etääntyvän vastauksen myötä.)

Aina viestipiina ei toki piile odottelussa vaan ihan vain itse viestissä. Jo ala-asteella pääsin tutustumaan myös ilmiöön nimeltä tekstariero. "MÄ JÄTÄN SUT!!" kutosluokan aikainen "poikaystäväni" ilmoitti, kun sai (virheellisesti) ymmärtää, että minulla olisikin ollut juttua aivan toisen luokkatoverini kanssa. Ihmissuhdedramatiikka, ei mikään uusi juttu elämässäni! Myöhemmin palasimme tietysti vielä yhteen tekstiviestijättäjän kanssa, mutta jotenkin "suhde" ei enää ottanut sujuakseen.

Ja kuten blogiani lukeneet saattavat tietää, edellinen vakava seurustelusuhteeni päättyi kaksi vuotta sitten siihen, että aikuinen mies katsoi hyväksi ilmoittaa WhatsApp-viestillä noin vain keskellä iltaa, "ettei enää pysty tähän". Ihan ok parien treffien jälkeen, vähemmän ok yli puolen vuoden seurustelun päättämiseksi.

Kaikki tämä pohdinta kumpuaa siitä tosiasiasta, että aivan kohta elän jälleen viestipiinan keskellä. Oikeastaan jo nyt: Jenkkitutkijasta ei ole kuulunut sanaakaan puoleen viikkoon, ja joka kerta kun puhelin piippaa, valpastun vain huomatakseni saaneeni viestin serkulta tai kissakuvan äidiltä. En kykene työskentelemään, en kykene nukkumaan öisin. En mitenkään pysty odottamaan perjantaihin asti, josko miehestä mahdollisesti viimein sattuisi kuulumaan jotain.

Taitaa olla aika selvittää asiat.

"What's going on? I really don't know what I've done to deserve this silence and indifference from you lately but I feel like something's changed. :( If you're just not interested in seeing me anymore, it would be fairer to say it directly."

Apua. Sinne meni.

Nähtäväksi jää, saanko kaupanpäälliseksi myös tekstarieron. Parempi silti sekin kuin tämä epätietoisuus.

Pelottaa.

CC-kuvat täältä, täältä ja täältä. 

Myrsky vesilasissa – eikä ehkä sittenkään

Tätä viikkoa on värittänyt melkoinen epätietoisuus. Tiistaina kerroin, kuinka vaikeaa on, kun toinen vaikuttaakin äkkiä etäiseltä, vastaa viesteihin eri tavoin kuin ennen ja jättää toivottamatta hyvää yötä ja huomenta. Pelonsekaisin tuntein laitoin illalla Jenkkitutkijalle viestin, jossa yritin olla mahdollisimman huoleton, mahdollisimman vähän painostava vaikka sisälläni kuohui: "How does you week look like? I was just wondering if you'd like to see some day." Yllätyksekseni ja ilokseni sain ehdotuksen: "How about tomorrow?"

Tavatessamme olin yhä varautunut kiusalliseen kohtaamiseen, pelkkään halaukseen, teekuppien äärellä käytävään vaisuun keskusteluun, jonka päätteeksi toinen lähtee eikä enää palaa. Siihen  nähden iltamme oli yllättävän mukava, yllättävän hauska, yllättävän arkinen ja tavallinen. Jenkkitutkija ehdotti, että käymme hakemasta kaupasta illallistarvikkeet. Kotonaan hän kokkasi meille valkosipulista lohipastaa. Söimme ja jutustelimme aivan normaalisti, päätimme lähteä kävelylle ihan kuten minä tahansa muunakin päivänä. Kuvittelin, että kuljeskelimme kaupungilla päämäärättömästi, mutta miehellä olikin ollut mielessään tietty kahvila, johon hän meidät ohjasi. 

Loppukesän aurinko lämmitti vielä sen verran, että jäimme terassille. Pitkään viihdyimmekin:  keskustelu oli mukavimpia pitkään aikaan emmekä poistuneet, ennen kuin sulkemisaika lähestyi. Jutustelun lomassa Jenkkitutkija tuli itse esitelleeksi minulle tuoreita Instagram-otoksiaan ja syy näköalavierailuunkin selvisi: miehen kollega oli muuttamassa pois maasta, ja työporukka oli viettänyt viimeisiä yhteisiä päiviään kaupungilla kierrellen. Ei sittenkään romanttisia treffejä toisen tytön kanssa, saatoin mielessäni huoahtaa.

Kiertelimme vielä hetken kaupungilla ja juttelimme niitä näitä. Omissa silmissäni kaikki vaikutti normaalilta, eikä mikään viitannut siihen, ettei Jenkkitutkija olisi enää kiinnostunut tapailemaan. Minua odotti kotona yövieraaksi saapunut sukulaispoika, joten yöksi en voinut jäädä, mutta hyvästellessämme risteyksessä mies otti minut kainaloon, suuteli, hymyili, oli ihan yhtä ihana kuin ennenkin. Kysyin, milloin näemme seuraavan kerran. "Soon", mies totesi eikä antanut mitään syytä olettaa, etteikö niin olisi. Viikonloppuna ei kuulemma olisi mitään ihmeempää ohjelmaa.

Kotona ajattelin: ehkä kaikki olikin vain päässäni. Ehkä vain kuvittelin, ehkä kaikki tosiaan oli aivan hyvin eikä syytä huoleen ollut. Hölmö minä, kaikkea sitä meneekin keksimään. Onneksi en sentään ollut lähettänyt mitään epätoivoista "We need to talk" -settiä. 

Mutta. Mutta mutta. 

Ei kaikki ihan hyvin ole. Keskiviikkoisen tapaamisemme jälkeen en edelleenkään ole kuullut miehestä oma-aloitteisesti sanaakaan, ja kun perjantai-iltana koetin kevyesti tiedustella, onko miehellä suunnitelmia illaksi, sain juuri sellaisen vastauksen, jota olin jo aikaisemmin pelännyt. "I've been out every night this week. I'm feeling a bit sick :("

Yeah right, sanon minä. Nyt ollaan siis näköjään todellakin siinä pisteessä, että mies joutuu keksimään tekosyitä välttääkseen tapaamistamme. Viestittelimme vielä hetken mutta vastaukset olivat sen verran niukkoja, että tajusin lopulta hiljentyä. 

Päätin, etten jaksa olla ainoa, joka lähettää viestejä ja ehdottelee tapaamista. Jos Jenkkitutkija on vielä kiinnostunut, ottakoon itse yhteyttä. Eräänlainen ihmiskoe kai tämäkin: kauanko menee, että mies ajattelee minua edes sen verran, että lähettää yhden vaivaisen WhatsApp-viestin? 

Sunnuntai-iltapäivää viedään, eikä sanaakaan ole kuulunut. 

Eihän tämä nyt oikein hyvältä näytä. Ei ollenkaan hyvältä. 

Testi jatkukoon. Jos en seuraavaan perjantaihin mennessä kuule miehestä mitään, on kai pakko ottaa ohjakset omiin käsiin ja todeta, että eiköhän tämä ollut tässä. En minä voi olla ihmissuhteessa, jossa jo puolentoista kuukauden päästä joudun jatkuvasti epäilemään itseäni, suhdetta ja miestä. Enhän minä yleensä edes ole mustasukkainen. En käy läpi jokaista Instagram-kuvasta tykännyttä naista, en pelkää miehen kävelevän sattumalta vastaan käsi kädessä jonkun muun kanssa. En stalkkaa toisen WhatsApp-profiilia vain nähdäkseni, milloin tämä viimeksi on ollut paikalla (viime yönä kello 1.21. Minkähän vuoksi? Ei ainakaan minun.)

Tämä ei tee hyvää minulle. 

CC-kuvat täältä, täältä ja täältä. 

Vaikea hengittää

Deittailu: kirvelevää mustasukkaisuutta, kalvavaa epätietoisuutta, kuristavaa menettämisen pelkoa. Sitäkin se usein on. Tänään enemmän kuin yleensä. 

Vain muutama päivä sitten iloitsin siitä, kuinka olen ehkä viimein löytänyt ihmisen, jonka kanssa on hyvä olla. Deittailuvaiheen keveällä, kepeän iloisella hattaralla on kuitenkin musertava taipumus sulaa yhä nopeasti kuin se ilmestyykin. Vaikka mitään ei oikeastaan ole edes tapahtunut, pelkään äkkiä, että tämä kaikki onkin taas päättymässä. 

En tiedä, mistä tunne tarkalleen johtuu. Vielä torstaina kuljimme käsi kädessä kaupungilla,  moikkasimme ystäviäni, jaoimme muurikkalätyn. Jenkkitutkija houkutteli minua hankkimaan liput samoille festareille, joille hänkin on menossa. Jatkoimme hänen luokseen, jäin yöksi. 

Aamu oli omituisen vaisu. Pyörimme molemmat sängyssä hereillä pitkään, silittelin miehen selkää ja odotin huomiota, jota en kuitenkaan saanut. Kumpikaan ei puhunut, ei osannut tehdä oikein mitään. Lopulta lähdin miehen luota epävarmempana kuin sinne saavuin.

Vietin viikonloppua ystävieni luona eri kaupungissa. Parin viikon takaisen reissun aikana ja vielä viime viikollakin ollessani toisella puolella Suomea viestittelimme jatkuvasti, toivottelimme hyvää yötä ja huomenta, ylikäytimme hymiötä 😘. Nyt miehen viestit olivat kuitenkin äkkiä niukkasanaisia ja harvassa. Lauantaina kerroin innoissani illasta, lähettelin hassuja kuvia. Vastaus: "Not much going on here. Hope you're having a great time!" Eikä muuta.

Sunnuntain hyvänyön viestissä pusuhymiön sijaan pelkkä 😊, maanantaina ei enää sitäkään. 

Eilisestään mies kertoi vain "I'm not feeling too well. – – Had to leave work early – –." Samana iltana mies oli kuitenkin lisännyt Instagramiinsa (jota hän ei välttämättä tiedä minun seuraavan) kuvan näköalapaikasta, siitä samasta, jonne hän minut vei deittailutaipaleemme alussa. 

Se ei ole paikka, jonne mentäisiin yksinään. 

Kun aloimme tapailla, kävin jossain vaiheessa deittisovelluksessa vilkaisemassa, mistä keskustelumme olikaan alkanut ja havaitsin ilokseni, ettei mies ollut käyttänyt sovellusta viikkokausiin. Tänään minun oli pakko tarkistaa uudestaan: paikalla viimeksi eilen. 

Yritän takoa päähäni järkeä: 

Parista hymiöstä on turha päätellä yhtään mitään. 

Instagram-kuvia voi lisätä jälkeenpäinkin. Näköalapaikalla voi käydä yksinään tai kaverin kanssa. 

Deittipalvelussa voi tsekata viestit, jos yhdessä ei ole sovittu vielä sovelluksen poistamisesta. 

Kaikella todennäköisyydellä pelkään ihan turhaan, olen vainoharhainen ja perusteettoman mustasukkainen. 

Silti päässäni on alkanut syntyä tarina, joka menee jotakuinkin näin: Perjantaiaamuna mies äkkiä tajusi, ettei näe minussa enää mitään kiinnostavaa, ei todellista tyttöystäväainesta. Kun lähdin pois kaupungista, hän ymmärsi asian entistä selvemmin, piti pieniä kuulumisiani tylsinä ja tyhjänpäiväisinä. Palasi takaisin deittisovellukseen, sopi treffit. Kipusi näköalapaikkaan, suuteli auringonlaskussa jotakin aivan toista tyttöä. Yrittää nyt viestiä minulle mahdollisimman niukasti, jotta tajuaisin lopulta itsekin: yhteistä tulevaisuutta ei ole. 

Ajatuskin ahdistaa, oksettaa, lamauttaa. On vaikea hengittää. 

On se mahdollista. Epäonnisen suhdehistoriani valossa: täysin mahdollista. Eikä mies tekisi edes väärin, teknisesti. Emme ole sopineet mitään, emme luvanneet mitään toisillemme, emme edes lisänneet toisiamme FB-kavereiksi. Jos tämä katkeaisi, minulle jäljelle jäisi vain oluttapahtuman tyhjä mainoslasi, ei muuta.

Tietysti kaikki saattaa olla vain pääni sisällä. Jokin kertoo silti: kaikki ei ole niin kuin oli. 

Illalla aion lähettää viestin ja kysyä, haluaisiko mies nähdä huomenna. Jos vastaus on vaikeasti kiertelevä ei, tiedän, mitä odottaa. Mitä pelätä jälleen.