Viestipiina

Elämässäni olen hetkittäin kärsinyt akuutista pelko- ja ahdistustilasta, jota voisi kutsua myös viestipiinaksi. Tiedätte ehkä tilanteen: viestipiina syntyy, kun lähettää tavalla tai toisella merkittävän viestin itselleen tärkeälle ihmiselle, eikä tiedä lainkaan, kuinka toinen reagoi. Sitten vain odotellaan, toivotaan parasta ja pelätään pahinta. Silmät kiinni, sormet ristiin.

Omassa elämässäni suurimmat viestipiinat ovat liittyneet – kuinkas muutenkaan – miehiin. Muistot ulottuvat kauas. Ala- ja yläasteen tunnusteluviestit luokan salaiselle ihastukselle: sisältö on jo unohtunut, mutta odotuksen pelonsekainen jännitys yhä kirkkaana mielessä. Nopeasti unohtuva mutta sillä hetkellä musertava pettymys, kun ihastus ei vastaakaan tunteisiin – ja se läikähtelevä riemu niinä kertoina, kun toinen onkin ajatellut aivan samoin. Sydämiä vilisevät kuvaviestit ja nolot maanantaiaamut koulun käytävillä ihastuksen katsetta väistellen.

Ja entäs sitten sitten teinivuodet ja internet-keskustelujen kulta-ajat! Siinä sitä viestipiinaa riittikin. Miten toinen reagoi irkin yksityisviestiin? Uskallanko avautua suhdeajatuksistani mesessä ja Facebookin privakeskustelussa? Mikä on sopiva vastausaika, ettei vaikuta yli-innokkaalta muttei toisaalta välinpitämättömältäkään? Kuinka myöhään on liian myöhään illalla lähettää viesti kaverille tai "kaverille"? Ja milloin on oikea aika ryhtyä käyttämään merkkiyhdistelmää pienempi kuin kolme?

Opiskelijaelämään siirtyessä viestipiina sai jälleen uusia ulottuvuuksia. Bileyön jälkeiset seurantunnusteluviestit ylä- ja alakerran herrasmiehille (ks. blogin alkuaikojen merkinnät) tai satunnaisille heiloille aiheuttivat pientä mutta pohjimmiltaan positiivista odotusta: saanko vielä yöseuraa, loksahtaako ovi raolleen minua varten? Kauhunsekaista jännitystä puolestaan loivat kömpelöt lähestymisyritykseni iki-ihastusteni suuntaan. Harkitsematon heitto Sijoittajalle: Olitko tosissasi kun sanoit, että voisin tulla joskus saunomaan? (Huono idea.) Kysymys Brittimiehelle: Mitä sanoisit, jos tulisin käymään? (Aluksi hyvä idea, mutta jälkiviisaudella erään lopun alku. Reissun jälkeen sydän särkyi vähitellen jokaisen ystävällisen mutta etääntyvän vastauksen myötä.)

Aina viestipiina ei toki piile odottelussa vaan ihan vain itse viestissä. Jo ala-asteella pääsin tutustumaan myös ilmiöön nimeltä tekstariero. "MÄ JÄTÄN SUT!!" kutosluokan aikainen "poikaystäväni" ilmoitti, kun sai (virheellisesti) ymmärtää, että minulla olisikin ollut juttua aivan toisen luokkatoverini kanssa. Ihmissuhdedramatiikka, ei mikään uusi juttu elämässäni! Myöhemmin palasimme tietysti vielä yhteen tekstiviestijättäjän kanssa, mutta jotenkin "suhde" ei enää ottanut sujuakseen.

Ja kuten blogiani lukeneet saattavat tietää, edellinen vakava seurustelusuhteeni päättyi kaksi vuotta sitten siihen, että aikuinen mies katsoi hyväksi ilmoittaa WhatsApp-viestillä noin vain keskellä iltaa, "ettei enää pysty tähän". Ihan ok parien treffien jälkeen, vähemmän ok yli puolen vuoden seurustelun päättämiseksi.

Kaikki tämä pohdinta kumpuaa siitä tosiasiasta, että aivan kohta elän jälleen viestipiinan keskellä. Oikeastaan jo nyt: Jenkkitutkijasta ei ole kuulunut sanaakaan puoleen viikkoon, ja joka kerta kun puhelin piippaa, valpastun vain huomatakseni saaneeni viestin serkulta tai kissakuvan äidiltä. En kykene työskentelemään, en kykene nukkumaan öisin. En mitenkään pysty odottamaan perjantaihin asti, josko miehestä mahdollisesti viimein sattuisi kuulumaan jotain.

Taitaa olla aika selvittää asiat.

"What's going on? I really don't know what I've done to deserve this silence and indifference from you lately but I feel like something's changed. :( If you're just not interested in seeing me anymore, it would be fairer to say it directly."

Apua. Sinne meni.

Nähtäväksi jää, saanko kaupanpäälliseksi myös tekstarieron. Parempi silti sekin kuin tämä epätietoisuus.

Pelottaa.

CC-kuvat täältä, täältä ja täältä.