sunnuntai 14. elokuuta 2016

Suhteen loppu – ystävyyden alku?

Torstaina kävin keskustelun, jota olin ehtinyt jo ennakoida ja pelätä jo hetken. Jos tapaamisellamme olisi ollut agenda, se olisi näyttänyt tältä:

Aihe: Vakava keskustelu suhteen jatkosta
Aika: Torstai 11.8. klo 18.30
Paikka: Minun kämppäni, olohuoneen sohva
Osallistujat: Minä ja Jenkkitutkija

1. Ajankohtaiset kuulumiset ja viimeaikaisten käänteiden läpikäynti
2. Yleinen itkeskely
3. Tapailun virallinen päättäminen
4. Päätöksen syiden läpikäynti
5. Jenkkitutkijan oman elämäntilanteen kartoitus
6. Jenkkitutkijan päätösehdotus: ystävyyssuhteen luominen
7. Päätösehdotuksen läpikäynti ja pohdinta, yleinen itkeskely (osa II)
8. Päätösehdotuksen hyväksyminen (varauksin)
9. Muut esiin tulevat asiat
10. Kokouksen päättäminen 


1. Jenkkitutkija saapui luokseni. Avasin ulko-oven ja kuljimme vaitonaisina ja vakavina luokseni. Kävin suoraan asiaan: So what's going on? Miksi viestit olivat yhtäkkiä lakanneet tulemasta, miksi näkeminen ei enää kiinnostanutkaan? Omasta näkökulmastani mies oli kadonnut äkkiä täysin, enkä osannut lainkaan selittää, miksi. Mitä olin tehnyt väärin, mitä jättänyt huomaamatta?

2. Itkuksihan se meni. Eikä ainoastaan minun: toisin kuin olin ehkä kuvitellut, tilanne ei ollut ihan helppo toisellekaan. Miehen silmät kiiltelivät vähintään yhtä paljon kuin omani. 

3. Sieltä se sitten lopulta tuli: Jenkkitutkija ilmoitti, ettemme voi jatkaa enää tapailua. En ollut yllättynyt. 

4. Syyt olivat kuitenkin toisenlaiset kuin olin ajatellut. Miehen omassa elämässä asiat olivat nyt kovasti sekaisin, kovasti pois paikoiltaan. Juuri tällä hetkellä hän ei osannut nähdä itseään vakavassa suhteessa minun tai kenenkään muunkaan kanssa. Hän ei asuisi Suomessa enää kahden vuoden päästä eikä tiennyt, mitä tulevaisuus toisi. Ei, hän ei ollut ihastunut toiseen. Ei, hän ei ollut kyllästynyt minuun. Actually my feelings towards you haven't really changed, Jenkkitutkija lisäsi. I really like you.

5. Siinäpä sitten kävimme ensimmäistä kertaa vähän syvemmän keskustelun Jenkkitutkijan ajatuksista ja elämästä, raskaasta työtilanteesta, hämärän peitossa olevasta tulevaisuudesta, juurettomuuden tunteesta ja siitä tosiasiasta, että hän ei pystyisi olemaan minulle sitä mitä haluaisin ja tarvitsisin. Vaikka olisin halunnut sanoa vastaan, järki myönsi, että mies oli pohjimmiltaan oikeasssa. Tulevaisuutemme ei koskaan tulisi mahtumaan samaan perhealbumiin. Ja vaikka voisimmekin jatkaa näennäisesti niin kuin ennenkin, ilman vakavampaa päämäärää jompaankumpaan sattuisi ennemmin tai myöhemmin. Ihastuisin liikaa, polttaisin siipeni. 

6. Tässä vaiheessa keskustelua olin jo varautunut siihen, että kaikki yhteydenpito olisi pian ohi meidän väliltämme. Siksi Jenkkitutkijan tekemä tunnustus yllätti: I'm afraid I'll never see you again. I really can't think about leaving and never talking to you again. Olin hämmentynyt. Jos emme enää jatkaisi tapailua, mitä sitten? – Ystävyyttä, ehdotti Jenkkitutkija. Voisimme tutustua toisiimme kunnolla, viettää aikaa niin kuin ennenkin, kierrellä kaupunkia ja hengailla yhdessä. Just without physical contact.

7. Helpommin sanottu kuin tehty, ilmoitin. Alkoi taas itkettää: kiva ajatus, mutta entäpä sitten, kun Jenkkitutkija alkaakin taas tapailla uutta tyttöä? Miten ikinä voisimme käydä elokuvissa ilman että saisin edes koskea häneen, yrittää olla ystävä vaikka tuntisin paljon enemmän? Olisin hajalla koko ajan. En usko, että voimme olla pelkästään ystäviä, sanoin suoraan, ja sitten olikin miehen vuoro murtua. 

8. Pitkän keskustelun jälkeen tulin lopulta siihen tulokseen, että voisihan sitä yrittää – olla ihan vain kavereita, vaihtaa kuulumisia ja viettää aikaa siinä missä kenen tahansa kanssa. En kuitenkaan lupaisi mitään: yleensä entiset tapailukumppanini ovat hävinneet elämästäni kertaheitolla, enkä tiedä lainkaan, onko muu edes mahdollista. We'll see. 

9. Mies kysyi, onko ok, jos hän laittaa lähiaikoina vielä viestiä. Voisimmeko joskus nähdä vai haluanko ensin miettiä asioita? Sanoin, että laittakoon vain – parempi onkin, sillä itse en aivan hetkeen aio olla se, joka aloittaa keskustelumme.

10. Klo 21 kummallakaan ei ollut enää muuta sanottavaa. Halasimme pitkään ja päätimme tapaamisen. Ja tapailun.  


***

Entä nyt? En todellakaan tiedä. Ainakaan vielä sunnuntai-iltapäivään mennessä en ole kuullut tuoreesta ystävästäni vielä sanaakaan, joten nähtäväksi jää, aiommeko ihan oikeasti pysytellä yhteyksissä vai alkaako sittenkin tuntua, että on parempi siirtyä eteenpäin kertaheitolla. 

Mitä kauemmin asiaa mietin, sitä paremmalta olo kuitenkin tuntuu. On taas helppo hengittää,  helppo olla. Alkusyksyn koleus ja kadulla kulkevat pikkukoululaiset hymyilyttävät aamulla töihin kävellessä, ja nukun yöni rauhassa heräämättä enää pikkutunteina.

Ehkäpä kaveruus toimisikin. Ihastukset tulevat ja menevät, ystävyydellä on usein taipumus olla pysyvämpää. Torstain jälkeen en ole itkenyt kertaakaan, en jäänyt päiväksi piiloon peiton alle enkä menettänyt ruokahaluani: tuskinpa tästä mitään vuosisadan rakkaustarinaa olisi koskaan tullutkaan. Elämä jatkuu.

Kiitos siis kesä ja kesäheila 2016 – nyt on aika aloittaa alusta. Eikä se tunnu yhtään niin pahalta kuin pelkäsin. 

Vaikka blogistani saattaakin saada toisinaan toisenlaisen kuvan, pohjimmiltani olen aika onnellinen ja onnekas tyttö – suhteessa tai ilman. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti