Tapailun onnea

Minä ja Taloustieteilijä emme seurustele. 

Silti olemme sopineet, ettemme tapaa muita, poistaneet Tinderit ja käyneet pitkiä keskusteluja suhdehistoriastamme ja deittikokemuksistamme. Todenneet, että onneksi ei enää tarvitse tinderöidä, ei käydä kerta toisensa jälkeen samanlaisina toistuvia ensitreffien keskusteluja eikä kestää kaikkea sitä epävarmuutta ja epätietoisuutta, käyttää valtavasti aikaa ja vaivaa vain aloittaakseen taas pian aivan alusta. 

Silti hänen äitinsä tietää minusta ja työkaverini hänestä. Parhaat ystäväni lähettävät hänelle terveisiä, vaikkeivät ole vielä tavanneetkaan häntä, ja perjantain illanvietosta mies viestittää, että hänen kaverinsa vaativat kuvia minusta. Mies on jo tavannut ensimmäisen ystävänikin, jonka kanssa kävimme kolmestaan elokuvissa ja oluella. "Hitsi miten älykäs tyyppi! Peukut multa!" ystäväni kommentoi jälkeenpäin, ja olin tietysti onnessani.

Näemme melkein joka päivä, käytännössä aina kuin voimme. Viimeisen viikon aikana olemme olleet yhdessä joka ikinen päivä. Jos emme ehdi nähdä koko viikonloppua niin ainakin arki-illat – jos emme pysty viettämään yhdessä koko iltaa niin pistäydymme iltateellä tai katsomme jakson yhteistä sarjaa. Ellemme sitäkään, käväisemme vaikkapa yhdessä kaupassa, vaikka molemmat jatkaisivat siitä omille teilleen. Varsinkin alussa tuntui, että molemmat suorastaan keksivät tekosyitä, jotta saimme vielä nähdä toisemme. Enää ei tarvitse: on jo selvää, että lähtökohtaisesti haluamme olla yhdessä, ellei toisella ole muita menoja. Se, että asumme melkein naapureina, on kenties deittielämäni upein yhteensattuma.

Suunnittelemme jo tulevia reissuja, retkiä, kesälomia. Olemme puhuneet viikonloppureissusta Tallinnaan, miettineet lähtevämme kesällä Skotlantiin. Mies on ohimennen kutsunut minut katsomaan harrastusporukkansa tapahtumaa (ehkä toukokuussa) ja sanonut, että voisi ottaa minut mukaan työkuvioihinsa liittyvälle illalliselle (elokuussa). Aiomme ajoittaa kesälomamme ja vapaapäivämme yhdessä. Hirvittävän hämmentävää, hirvittävän ilahduttavaa: kahden kuukauden tapailumme tuntuu katsovan pidemmälle tulevaisuuteen kuin edellinen melkein kahden vuoden seurustelusuhteeni.

Mies on ruvennut kutsumaan minua itse keksimällään lempinimellä, nimittää viesteissä omakseen. Hän viestittää minulle joka ikinen aamu hyvät huomenet ja joka ikinen ilta hyvät yöt, ellemme ole viettäneet iltaa yhdessä – ja monesti sittenkin. Sydän- ja pusuemojit ovat kovalla käytöllä. Miehen viestittelykäytös on täysin toinen kuin niillä lukemattomilla tyypeillä, joiden kanssa jutusta ei sitten kuitenkaan tullut mitään. Hän kirjoittelee säännöllisesti pitkin päivää, vastaa nopeasti heti viestini luettuaan, ei pyöri WhatsAppissa enää sen jälkeen kun on toivottanut minulle kauniita unia. Tuntuu aidosti kiinnostuneelta arjen pienistä käänteistä, lähettelee selfieitä silloin kun emme vähään aikaan näe toisiamme. Vaikuttaa yhtä ihastuneelta minuun kuin minä häneen, ja se ei ole ihan vähän.

Keskustelemme tärkeistä asioista, sellaisista joilla oikeasti on merkitystä yhteisen elämän rakentamisessa. Olemme puhuneet parisuhteista, deittailusta ja tasavertaisuudesta, mustasukkaisuudesta ja ystävyydestä. Miettineet ulkonäköstandardeja ja järkevää rahankäyttöä, jutelleet siitä missä näemme itsemme asumassa tulevaisuudessa. Keskustelleet siitäkin, miten suhtaudumme sukunimen vaihtamiseen naimisiin mennessä, että ainakaan yhdistelmäsukunimi ei meidän tapauksessamme toimisi kovin hyvin. Lapsetkin ovat vilahtaneet keskusteluissa sen verran, että uskon, että haaveemme tulevaisuudesta ovat lähellä toisiaan.

Jo viikonlopun erossa olemisen jälkeen mies kertoo ikävöineensä minua. Lähtiessämme toistemme luota hyvästelemme toisemme noin neljästi, koska emme malta olla pussaamatta vielä kerran. 

Jos jo ei-seurustelukin hänen kanssaan on tällaista, mitä kaikkea yhteinen tulevaisuus voisikaan olla?

Juuri nyt minun on hyviä vaikeaa kuvitella, ettemmekö kulkisi kohti sitä.

Kuvat: Unsplash.

69. deittini: humaani taloustieteilijä

Monien mutkien ja loputtomien treffilistausten jälkeen olen pitkästä aikaa pääsemässä kiinni siihen, mitä minulle ihan oikeasti nyt kuuluu.

Hyvää, niin luulen. Olen nimittäin ihastunut. 

Hymyilyttää. 

Hengästyttää. 

Sisälläni lepattaa.

Ja koko ajan pelkään, että menetän tämän kaiken ihan milloin vain. 

Mutta peruutetaanpa vielä ajassa taaksepäin. Mennään loppiaista edeltävään lauantaihin, reilun kolmen viikon taakse. 

Takana olivat pitkät juhlapyhät, olin juuri käynyt lamauttavan lopetuspuhelun edellisen deittini kanssa ja itkenyt silmäni turvoksiin ennen ensimmäistä paluupäivää töihin. Lauantai-iltana mieli oli kuitenkin alkanut tasoittua. Luin kirjoja, katsoin MasterChef Australiaa, puuhailin kotona – ja päätin tarttua Tinderiin, kuten aina ennenkin kaiken jälkeen. 

Matcheja alkoi taas tulla, mutta yksi kiinnitti huomioni ylitse muiden: kivannäköinen, kuvassaan hymyilevä, kaikesta päätellen kotiseudultani kotoisin oleva mies, joka mainitsi profiilissaan monta periaatetta ja arvoa, jotka sopivat omaankin ajatusmaailmaani. Mies laittoi välittömästi viestiä, ja minä vastasin.

Monta sanaa ei tarvinnut vaihtaa, ennen kuin huomasimme, että yhteistä todella oli. Olimme kotoisin täysin samalta suunnalta, asuimme samassa kaupunginosassa, symppasimme kaikkea brittiläistä. Tunsimme alkavaa kolmenkympin kriisiä, pidimme matkustelusta ja unelmoimme samoista matkakohteista – vaikka samaan aikaan koimme myös huonoa omaatuntoa lentämisen ilmastovaikutuksista. Juttelimme perhe- ja ystävyyssuhteista, pohdimme elämän suuntaa. Keskustelu kantoi, yhteisten asioiden listaa olisi voinut jatkaa pidemmällekin. Mies totesi suoraan: nyt on planeetat kohdallaan. 

Jossain vaiheessa mies alkoi puhua nukkumaanmenosta, ja itselleni varsin poikkeuksellisesti päätin tehdä aloitteen: haluaisiko mies jatkaa keskustelua myös kasvokkain? Halusi hän. Sovimme treffit heti seuraavaksi illaksi. 

Tapaamispaikalla mies odotteli jo minua ja kättelimme kömpelösti. Sopimamme olutpaikka olikin sunnuntaina kiinni, mutta löysimme pienen nurkkauksen kotoisasta pubista, otimme oluet ja juttelimme. Ja juttelimme. Yhteistä nousi esiin niin paljon, että hämmästyin uudestaan. Puhuimme kouluajoista ja harrastustutuista, kävimme läpi sukumme kuvioita ja historiaa, löysimme keskustelun tavat ja aiheet jotka ylittivät tyypilliset ensitreffit. Mies teki töitä talouden parissa, harrasti aktiivisesti, keskusteli fiksusti, jakoi humaanit ja suvaitsevaiset arvot – vaikutti kaikin tavoin älykkäältä, aikuiselta ja tasapainoiselta ihmiseltä, joka hakee samaa kuin minäkin. Eikä aikaakaan kun kävi ilmi, että emme ainoastaan olleet käyneet lukiota samassa kaupungissa vaan samassa lukiossa. Useamman vuoden ajan, toisiamme silti tuntematta tai jälkeenpäin ollenkaan muistamatta. En jaksanut edes hämmästyä, kun selvisi, että asumme myös samalla kadulla, melkein naapureina, talomme näköetäisyydellä toisistaan. 

Otimme vielä oluen tai pari. Keskustelun lomassa mies hipaisi välillä kättäni pöydän päällä, jalkaani pöydän alla, ja yhtäkkiä istuimme vastakkain käsi kädessä. Jossain vaiheessa mies kysyi, voisiko tulla istumaan viereeni. Hän tuli ja suuteli minua, ihan tuosta vain, ensimmäisillä treffeillä, täydessä pubissa. Eikä mitenkään lyhyesti. 

Tässä vaiheessa aloin tuntea vieressämme istuvan parin silmät selässämme, joten päätimme jatkaa matkaa. Kävelimme kotiinpäin käsi kädessä, kaikki tuntui niin hyvältä että hykerrytti. Risteyksessä mies ehdotti, että menisimme luokseni, mutta kotoani odottavaa sotkua muistellen ehdotin hänen asuntoaan. Sinne jatkoimme. 

Kämppä oli siisti ja avara – vähän liiankin avara, kuten hieman myöhemmin tajusin. Yö oli ihana, vaikka nukuin hieman levottomasti vieraassa paikassa, kokonaan uuden ihmisen vieressä.

Aamulla ei ollut kiire minnekään. Mies paistoi purkkicroissantteja ja kaatoi teetä eriparisiin, hieman eriskummallisiin mukeihin. Pahoitteli, ettei hänellä tällä hetkellä ollut kunnollisia.

Juuri pois muuttanut eksä oli nimittäin vienyt ne mukanaan. 

Tajusin, että samasta syystä kämppä vaikutti niin tyhjältä: ei ruokapöytää, ei tuoleja, ei viherkasveja. Ei vielä ihan oikeaa, omaa eron jälkeistä elämää. Paikkojen asettamista, palasten kokoamista. 

En kysellyt asiasta enempää, en vielä silloin. Jatkoimme hidasta aamua ja vaihdoimme numeroita, ennen kuin lähdin kotiin.

Ensimmäiset treffit: 18 tuntia. Se taitaa olla henkilökohtainen ennätykseni. 

Mies laittoi ensimmäisen viestin melkein saman tien. Vaikka olimme nähneet koko edellisen illan, yön ja aamun, toiset treffit järjestettiin minun luonani vielä samana iltana. 

Sen jälkeen olemme viettäneet useampia päiviä yhdessä kuin erikseen. Kolmessa viikossa on tapahtunut enemmän kuin olisin uskaltanut uneksiakaan, ja silti kaikki on vielä aivan alussa. 

Mutta siitä lisää ensi kerralla. 

Kuvat: Unsplash. 

Kevyt kevät

Melkein kuukausi sitten kerroin ihanasta miehestä, jonka ehdin löytää juuri ennen kuin tämä muutti toiselle puolelle maailmaa. Postauksen aikaan olimme ehtineet lähteä juhlista samaan osoitteeseen, käydä oluilla ja elokuvissa, sopia seuraavasta tapaamisesta. Se ei jäänyt viimeiseksi: mitä lähemmäs lähtö kävi, sitä enemmän vietimme aikaa yhdessä.

Viikko elokuvaillasta eteenpäin tapasimme lasillisilla viihtyisässä olutpaikassa, joimme toiset ja jatkoimme kolmansille. Vielä ensimmäisillä treffeillämme – sillä kai niitä treffeiksi voi kutsua – keskustelu oli kulkenut varsin tavanomaisissa aiheissa eikä kumpikaan uskaltanut edes hipaista toista. Nyt aloimme löytää yhteistä jutunjuurta taas enemmän ja kun lopulta puolenyön aikaan poistuimme kuppilasta, jatkoin miehen luo. 

Yö oli yhtä ihana kuin edelliset. En ymmärrä, miten pelkkä lähellä oleminen voi tuntua niin kauhean oikealta, mutta niin vain oli. Aamulla harmitti lähteä töihin. Onneksi mies tuli kutsuneeksi minut järjestönsä juhliin vielä samana iltana. "Katsotaan, ehkä nähdään", minä sanoin ja tulin tietysti paikalle. 

Puoliltaöin kohtasimme jälleen. Vaikka paikalla oli meidän molempien tuttuja, vaikka muun muassa Suomenruotsalaisherra tuli juttelemaan kanssani, pysyimme yhdessä koko illan. Emme pitäneet kiinni kädestä, emme suudelleet, emme kuiskutelleet omiamme. Silti moni tuli kyselemään, mistä oikein tunnemme toisemme ja vasta jälkikäteen tajusin, ettei sellaista kysymystä esitetä kahdelle kaverukselle aivan noin vain. Ystäväni kertoi katsoneensa, että välillämme on jotain, ja jollakin oudolla tavalla se ilahduttaa minua vieläkin: loputtomien kahdenkeskisten nettitreffien ja satunnaisten bileseuralaisten jälkeen on suorastaan ihmeellistä, kun samaan iltaan pystyy yhdistämään sekä omat ystävät että miehen, josta välittää. 

Kun silmäni alkoivat lupsahdella kiinni, mies kysyi, olenko väsynyt ja alkoi tehdä lähtöä yhdessä kanssani. Enää ei tarvinnut edes keskustella siitä, jatkaisimmeko samaan suuntaan. Aamu venyi pitkäksi. Olisin halunnut viivyttää sitä loputtomiin, mutta kolmelta oli viimein pakko nousta.  Molemmille oli jo illaksi ohjelmaa, mutta sovimme vielä lounaan seuraavalle päivälle – vielä viimeinen kohtaaminen ennen lähtöä.

Sunnuntain tapaaminen jäi nopeaksi. Kävimme syömässä ja liityin vielä hetkeksi miehen makutuomariksi kirjakauppaan. Rautatieasemalla oli viimein pakko kääntyä eri suuntiin. En oikein tiennyt, mitä tehdä, miten olla.

"Vasta nyt tajuaa kunnolla, mitä täältä jää kaipaamaan", mies sanoi, suuteli minua vielä kerran ja oli poissa. 

Illalla oli vielä pakko laittaa viestiä, kiittää yhteisistä päivistä, jättää pieni sivuovi auki: Ja eihän sitä tiedä, jos vielä törmätään. 

Mies vastasi: Oli ihan parasta viettää sun kanssa nää viimeiset päivät. Varmasti meillä molemmilla vain hujahtaa tää kevät jonnekin.

Entä kevään jälkeen? Entä kun mies palaa kesällä takaisin Suomeen? Sitä en uskalla vielä ajatella, mutta tietysti elätän pientä toivetta – ehkä vielä sitten. Sen ajatuksen toivossa annan miehelle nyt nimen: jatkossa blogissa puhuttakoon Kitaristista. 

Olemme olleet yhteydessä, mutta vain vähän: minä lähetin miehelle syntymäpäiväonnittelut, hän onnitteli minua uudesta tehtävästäni. Tavallaan haluaisin jutella enemmänkin, mutta toisaalta tietty etäisyys voi olla hyväksikin. Seuraavan puolen vuoden ajan meillä on omat elämämme eri puolilla maailmaa, aivan eri aikavyöhykkeillä. Emme ehtineet niin pitkälle että juttumme sitoisi meitä millään lailla: hän varmasti tapaa uusia ihmisiä ja käy treffeillä, niin minäkin. Sen kaiken keskellä aktiivinen viestitulva väärään kellonaikaan ja väärillä hetkillä ei välttämättä olisi pelkästään hyvä asia.

Salaa toivon silti, että olisin sinkku vielä kesällä – vaikka minulla ei tietenkään ole mitään takeita siitä, että Kitaristi itse on silloin enää a.) vapaa b.) kiinnostunut minusta c.) ylipäätään palaamassa Suomeen. 

Viikkoja lähdön jälkeen oloni on edelleen oudon ihastunut ja vapautunut. Kun on yrittänyt  edelliset kaksi ja puoli vuotta kaikin tavoin löytää seuraa, on virkistävää, kun tavoitteena onkin äkkiä pysytellä sinkkuna. En ole jaksanut selailla Tinderiä kovinkaan aktiivisesti ja juhlista olen palannut kotiin yksin – ja täysin tyytyväisenä.

Joku on joskus todennut, että kun lakkaa etsimästä, se oikea tulee vastaan. En aivan usko siihen, mutta siitä olen samaa mieltä, että kun lakkaa etsimästä, ainakin jotakin varmasti löytyy.

Aivan yhtäkkiä olen saanut tutuilta miehiltä enemmän kiinnostuksen merkkejä kuin aikoihin. Pientä flirttiä juhlissa jos toisissa, pitkästä aikaa avattuja Facebook-keskusteluita, uusia Tinder-matcheja vanhojen deittikumppanien (ks. 19. deittini ja 32. deittini) kanssa. Kaikkien aikojen ensimmäinen nettideittituttavuuteni Rokkipoju laittoi viime viikonloppuna kuukausien hiljaisuuden jälkeen viestiä, kertoi tapailevansa mukavaa tyttöä ja keskustelleensa hänen kanssa, että olisi kiinnostavaa ottaa kolmas osapuoli mukaan petipuuhiin. Kieltäydyin kohteliaasti, vaikka olisihan se ollut kokemus sekin. 

Kaikista yllättävin uutinen on tämä: minä ja iki-ihastukseni Sijoittaja lähdemme perjantaina kahdestaan päiväreissulle toiseen kaupunkiin. Reissu on monen sattuman seurausta. Sain taannoin ilmaiseksi kaksi lippua kiinnostavaan tapahtumaan mutta en ketään kaveria, jolle perjantaipäivä olisi sopinut. Viikko sitten päädyimme samaan baariseurueeseen Sijoittajan ja parin muun kaverin kanssa, ja noin kolmelta yöllä keksin tiedustella, tahtoisiko kukaan lähteä mukaan tapahtumaan. Suureksi yllätyksekseni Sijoittaja innostui ajatuksesta välittömästi. Sunnuntaina piti vielä varmistaa asia selvin päin: onhan hän oikeasti halukas lähtemään? Kuulemma oli. 

Perjantaina siis reissuun Sijoittajan kanssa – tästä tulee kiinnostavaa. Mehän emme ole viettäneet aikaa kahdestaan millään muulla tavoin kuin humalassa, kahdenkeskisillä jatkoilla ja niitä seuraavina aamuina. Reissulta toivon tällä hetkellä lähinnä sitä, että keksimme jotain sanottavaa, minulla kun on paha taipumus mennä lukkoon hänen kanssaan. Jo sellaisenaankin odotan päivää silti malttamattomana. Kaipa jossain sieluni syvyyksissä edelleen toivon, että välillämme tapahtuisi vielä jotakin, ihan mitä vain. Mihinkään vakavampaan en usko, mutta en laittaisi pahakseni jatkoja hänen kanssaan. En valehtele, jos väitän, että omilla, erilaisilla tavoillaan Kitaristi ja Sijoittaja ovat parhaat yöseuralaiseni. 

Vaikka minulla ei ole tällä hetkellä meneillään mitään vakavampaa eikä takeita tulevasta, kaikki tämä haaveilu saa minut valtavan onnelliseksi. 

CC-kuvat täältä, täältä ja täältä.

Paluu menneisyyteen

Jokainen Tinder-käyttäjä törmää ennemmin tai myöhemmin samaan kysymykseen: kannattaako tykätä, jos vastaan tuleekin oikean elämän tuttava, johon tekisi mieli tehdä tuttavuutta vähän enemmän?

Viimeisen parin viikon aikana tapahtuneen perusteella sanoisin: kannattaa. 

Palataanpa ajassa vuosi jos toinenkin taaksepäin. 

On alkusyksy. Toinen opiskeluvuosi on juuri pyörähtänyt käyntiin ja ilmassa on pientä jännitystä, kevyesti kuplivaa uutuuden tuntua. Opiskelijajärjestön juhlissa musiikki soi ja siideri maistuu, tanssilattia täyttyy, uusia kasvoja tulee ja menee. Yksi jää juttelemaan: huomattavan komea ja keskustelutaitoinen mies, joka soittaa kitaraa, juoksee maratoneja ja tuntee siinä sivussa vielä yhteiskunnalliset kiemurat.

Ajoitus ei ole hyvä, oikeastaan se on aivan kauhean huono: minulla on jo meneillään aivan muita kuvioita. Silti ei tarvita kuin pari tuntia ja olen myyty. Tanssilattialla on vaikea pitää käsiä irti toisesta, askeleet vievät samaan opiskelijakämppään. Myöhemmin muistan lähinnä sen: askeettisen soluhuoneen, aamuyön utuisen valon, kesän viimeisen lämmön ja miehen, jonka lähellä on hirvittävän hyvä olla. 

Vähän liiankin hyvä. Viikonlopun jälkeen omatunto painaa. Seuraavissa juhlissa hädin tuskin moikkaan miestä. Välttelen häntä, välttelen itseäni hänen kanssaan. 

Kaikki unohtuu melkein yhtä nopeasti kuin alkaakin, mutta pelkkänä kaverina en miestä osaa enää myöhemminkään nähdä. Harvoissa kohtaamisissa on jotain kiusallista. Häpeän tylyä katoamistani, mutta en voi nostaa asiaa enää uudelleen esille.

Kuluu vuosia. 

Tammikuussa 2017 mies tulee yllättäen vastaan Tinderissä. Painan sydäntä. Joidenkin päivien kuluttua puhelin piippaa: It's a match! Ilahdun, mutta vielä enemmän ilahdun viisi minuuttia myöhemmin, kun Facebookiin tulee kutsu miehen järjestämiin juhliin seuraavalla viikolla. 

Perjantaina saavun juhliin, joista en tunne ketään muita kuin tämän miehen ja nyt-taas-pelkän-ystäväni Konsulttikaverin. Kun Konsulttikaveri tekee lähtöä, minä vastaan jääväni vielä hetkeksi silläkin uhalla, etten edelleenkään tunne muita paikallaolijoita. 

Ilta vierähtää, skumppapulloja avataan, karaokea lauletaan ja äkkiä havahdun siihen, että kello on viisi. Alan tehdä lähtöä kotiin, kun humalainen pianistinalku ehdottaa minulle ja miehelle illan viimeistä hidasta. Hetken päästä tanssimme valssia pianon säestyksellä, yritämme sovittaa askeliamme My Heart Will Go Oniin ja Walking in the Airiin. Turhaan, tietysti, tempo ja kappale vaihtuvat lennosta.

Musisointi katkeaa, kun yläkerran asukkaat tulevat ilmoittamaan, että nyt saa soitto loppua. Mutta kun lähdemme kotiin, lähdemme samalla ovenavauksella, askeleet vievät taas samaan suuntaan. 

Miehen kämppä on ehtinyt vaihtua välissä. Lähelläolo on aivan yhtä helppoa kuin ennenkin, niin käsittämättömän luontevaa, etten ymmärrä, miten olen voinut unohtaa koko ihmisen niin pitkäksi aikaa. Mies osaa halata tiukasti, silitellä hiuksia, painaa otsan otsaa vasten, ottaa syliin niin hellästi ja niin rakastavasti, että sydän pakahtuu, henki salpaantuu, melkein itkettää. En tiedä, ajatteleeko hän samoin – ei välttämättä, ehkä hänen yönsä ovat aina tällaisia. Minun eivät koskaan.

Yleensä irtaudun toisesta nukkuessani, käännän kylkeä, vohkin peiton, huomaan asennon hankalaksi ja käteni puutuneeksi. En nyt. Nukumme koko yön aivan lähekkäin, samalla tyynyllä, kasvot kymmenen sentin päästä toisistaan. Olo on lämmin ja turvallinen, seesteisen onnellinen. En tahtoisi olla missään muualla koko maailmassa.

Aamu on hiljainen. Teen lähtöä nopeasti ja mietin, näemmekö enää. Ovella mies sanoo ilokseni: olipa hyvä alku vuodelle, mennäänkö joku ilta oluelle.

Seuraavalla viikolla menemme oluelle. Juttu luistaa ihan mukavasti, keskustelu kulkee arkisten asioiden ja yhteisten tuttavapiirien ympärillä. Minua jännittää enemmän kuin sokkotreffeillä. On suurempi kynnys keskustella ihmisen kanssa, jonka tuntee jo vuosien takaa muttei sittenkään kunnolla: emme ole pitkiin aikoihin olleet tekemisissä kuin satunnaisesti.

Pubista jatkamme elokuvaan, jota mies on etukäteen ehdottanut: italialainen kuusikymmentäluvun taide-elokuva, mustaa ja valkoista, maalauksellisia kohtauksia ja vähäeleinen juoni. Koko elokuvan ajan istun jäykästi paikoillani, tunnen miehen käsivarren omaani vasten mutta en uskalla liikahtaa. Ei uskalla mieskään – olemme lähekkäin mutta emme niin lähekkäin, että siitä voisi tehdä minkäänlaisia tulkintoja. Deittailun absurdiutta: juhlien jälkeen on täysin luonnollista nukkua kiinni toisessa, suudella ja silitellä kuin vakavammassakin suhteessa, ja silti kädestä kiinni pitäminen elokuvissa on niin suuri askel, ettei kumpikaan rohkene sitä ottaa.

Elleivät molemmat viivyttelisi eri suuntiin lähtemistä, ellen saisi vielä hyvänyönsuukkoa, saattaisin jo vähän pelätä, ettei jutussa sittenkään ole sen enempää. Mutta viivyttelemme, suutelemme ja viestittelemme vielä illalla seuraavasta tapaamisesta.

En malttaisi odottaa ensi torstaita. Ja samaan aikaan en haluaisi ajan menevän sekuntiakaan eteenpäin.

Koko jutun taustalla väijyy nimittäin raskas tietoisuus siitä, että tälläkin kertaa ajoitus on täysin väärä, huonoin mahdollinen. Vaikka kaikki menisi juuri niin kuin pitääkin, vaikka haluaisimme jatkaa tapailua ja viettää aikaa yhdessä, en voi tehdä yhtikäs mitään sille tosiasialle, että parin viikon päästä tämä kaikki on jälleen ohi.

Ensi viikolla mies muuttaa toiselle puolelle Atlanttia.



CC-kuvat täältä, täältä ja täältä. 

39. deittini: kohtelias lääkärismies

Vaikka hiljaiseloa on pitänyt, deittielämäni on jatkunut. Edellisiä merkintöjäni silmäillessäni havaitsin, että olen yllätyksekseni tapaillut samaa miestä jo kuukauden päivät. Ennen kuin kukaan ehtii innostua liikaa, joudun kuitenkin tuottamaan pettymyksen: en usko, että toista kuukautta tulee. 

39. deittini on Tinderistä bongattu lääkärinalku. Keskustelukykyinen ja kohtelias, minua paria vuotta vanhempi mies, joka käyttää trendikkäitä silmälaseja, moitteettoman siistejä kauluspaitoja ja suoria housuja ilman että työ siihen velvoittaa. Loistava ruuanlaittaja, huikean kämpän omistaja, taustaltaan selvästi niitä ihmisiä, joilla ei ole taloudellisia huolia mutta jotka eivät huutele siitä.

Kävimme ensimmäisillä treffeillä kahvilassa ja kuljeskelimme torilla. Toisella kerralla vierailimme historiallisessa museossa (täydellinen treffipaikka, jos minulta kysyy), kolmannella menimme töiden jälkeen salaatille ja sieltä kiintoisaan drinkkibaariin. Sen jälkeen olemme nähneet muutamia kertoja viikossa: laittaneet ruokaa, katsoneet leffoja, vierailleet ravintoloissa. 

Emmekä oikeastaan juuri muuta. Tämä on varmaan henkilökohtainen ennätykseni: kuukausi tapailua ilman yhtäkään yövierailua. 

Ei vain ole huvittanut. En sano, etteikö meillä olisi ihan mukavaa: keskustelu kulkee suhteellisen sujuvasti, mies on mukava ja vaikuttaa aidosti panostavaan tapaamisiini. Taitaa olla vähän ihastunutkin. 

Surukseni joudun huomaamaan, etten voi sanoa aivan samaa omasta puolestani. En jaksa vastailla viesteihin yhtä nopeasti, en odota tapaamisiamme kuin kuuta nousevaa, kellon lähestyessä puoltayötä poistun aina ystävällisesti mutta varmasti omaan kotiini.

Miehessä ei ole mitään vikaa, ja sitä kurjemmalta tuntuu joutua myöntämään, että erityislaatuista vetoa ei vain ole – ei fyysistä, ei henkistä. Vaikka on ihan mukava jutella, emme koskaan heittäydy sen syvemmälle. Emme naura yhdessä kovinkaan paljon, emme löydä juurikaan sanottavaa ravintolaillan lomassa. Ja vaikka mies selvästi tekee aloitteita, lähden mukaan vain puolivillaisesti, mikä harmittaa varmasti meitä molempia. 

Jos olisin todella kuunnellut itseäni, olisin tiennyt tämän jo paljon aiemmin ja voinut lopettaa koko jutun tekstiviestillä. Nyt on kuitenkin liian myöhäistä siihen: kaipa minun on vain jossain vaiheessa avattava suuni ja käytävä jälleen The Keskustelu. Äh ja möh.

Huomenna tapaamme taas. Jotain tunteistani kertoo, että treffit tuntuvat enemmän velvollisuudelta kuin parhaalta tavalta viettää perjantai-iltaa.

Ja niin. Saattaa sekin jotain kertoa, että deittikumppanini sijaan olen löytänyt itseni viimeisen kuukauden sisällä sekä booty call -heila Rokkipojun että (näköjään) kerran vuodessa elämääni palaavan Vakitapauksen vierestä – enkä oikeastaan voi luvata, etteikö moista kävisi vastaisuudessakin. 

Voisiko joku keksiä palvelun, jolla voisi ilmoittaa ystävällisesti mutta helposti, ettei enää näe jutulle jatkoa? Yksinkertaisemmin kuin tapaamalla kasvokkain mutta silti henkilökohtaisemmin kuin WhatsApp-viestillä? Olisin varma vakiasiakas.

CC-kuvat täältä, täältä ja täältä. 

Uutta kohti

Huh, on tämä vuoristorataa. Yhteen ja samaan vuorokauteen on mahtunut yllättävän paljon kohtaamisia sekä hyvässä että pahassa.

Eilisiltana kävin oluella ystäväni Konsulttikaverin kanssa, avauduin Fransmannin tilanteesta ja palasin kotiini keventynein mielin. 

Myöhemmin illalla kävimme Fransmannin kanssa WhatsApp-keskustelun, joka päättyi juuri siihen lopputulokseen, jota uumoilinkin: tämä oli nyt tässä. Vielä sittenkin kun päätös oli tehty, huomasin selviäväni kuivin silmin. Oikea ratkaisu, en kai voi muutakaan päätellä. 

Samaan aikaan kun kävin päättämiskeskusteluja eräänkin pariisilaismiehen kanssa, sain aivan toiselta mieheltä viestin samasta kaupungista: Jenkkitutkija lähetti terveisiä työreissultaan, vaikkemme olleet olleet missään yhteyksissä viikkoihin. Tuskinpa tämä suuremmaksi kaveruudeksi koskaan kehittyy, mutta oli silti hauska kuulla taas hänestäkin.

Yön tunteina palasin takaisin Tinderiin ja rupesin jälleen metsästämään matcheja. Muutama löytyikin saman tien, ja aivan erityisesti huomioni kiinnitti sopivilla hipsteri-viboilla varusteltu lääkärismies. Hänelle saattaisin vaikka laittaakin viestiä vielä myöhemmin, minä päätin. 

En ehtinyt, sillä tänä iltana sama mies laittoi viestiä ensin. Hyvää, fiksua keskustelua, suora mutta kiinnostava viestittelytyyli: lupaavaa, kaikin puolin. Keskustelun edetessä kävi ilmi, että ystäväni Lääkiskaveri on yhteinen tuttavamme – ja tietysti menin heti kysymään tältä, olisiko tyypissä treffipotentiaalia. Suositukset olivat vahvat ja niiden lomassa paljastui, että olemme itse asiassa jo todennäköisesti kohdanneetkin Lääkiskaverin tupareissa pari vuotta sitten, vaikken sitä muistakaan. Pieni maailma!

Jatkoimme viestittelyä ja äskettäin tulimme jo sopineeksi treffit huomiselle. Nopeaa toimintaa, ja hyvä niin. Totta puhuen olen aika innoissani!

Vaikka deittailu on välillä kuluttavaa, uuvuttavaa ja aikaavievää, on se samalla myös ilahduttavaa silloin kun asiat tuntuvat menevät juuri oikein eivätkä vain melkein sinnepäin. Pitkä aamu kotona, treffit kiinnostavan miehen kanssa viihtyisässä kahvilassa, illalla vielä syömään Konsulttikaverin ja Lääkiskaverin kanssa. Parempaa alkua viikonlopulle en voisi toivoa. 

Seuraavaksi ohjelmassa noutoruokaa ja Netflixiä. Eilen ahdisti, mutta tänään olen taas hurjan tyytyväinen elämääni juuri tällaisena kuin se on. 

CC-kuvat täältä ja täältä. 

38. deittini: Komea ranskalaishurmuri

Edellisessä merkinnässä pohdin, kuinka sanoa treffikumppanille sievästi "kiitos, mutta ei kiitos". Melko helposti se onneksi lopulta sujui. Viikon ajan vastailin hieman hitaasti ja lyhytsanaisesti, kunnes lopulta lähetin perään pitemmän viestin, jossa avasin ajatuksiani, pahoittelin poissaolevuuttani ja toivotin kaikkea hyvää jatkoon. Sain takaisin samat sanat ja loppufiilis oli kohteliaan positiivinen. Uskoisin, että suuremmilta mielensäpahoittamisilta vältyttiin hienosti. 

Ei siis muuta kuin eteenpäin deittirintamalla! Tällä viikolla olenkin ottanut melkoisia harppauksia uuteen suuntaan. 

Kuukausi sitten kirjoitin, että miehiä tuntuu äkkiä olevan näkyvissä enemmän kuin ehdin toivoakaan. Neljästä tyypistä kolmen kanssa olin jo ehtinyt käydä treffeillä – neljännestä arvelin näin: 

"Kiinnostavan oloinen ranskalaismies, joka on asunut Suomessa jo pidempään ja vastannut OkCupidin kysymyksiin niin hämmentävän samalla tavoin kuin minä, että näen tyypissä väistämättäkin potentiaalia. Kuvien perusteella ulkonäkö on hyvinkin minun mieleeni, ja vaihtamistamme viesteistä on tullut sen verran pitkiä, että uskoisin treffien olevan todennäköinen skenaario, jos sille tielle lähden."

Päätin lähteä. Viime viikonloppuna kerroin ranskalaismiehelle, että edellinen tapailu oli nyt ohi, eikä kestänyt kovinkaan kauan ennen kuin olimme sopineet treffit oluttuoppien ääreen töiden jälkeen. 

Vastassa oli omissa silmissäni hurjan hyvännäköinen luovan alan työntekijä, joka puhui suloisesta pienestä ranskalaiskorostuksestaan huolimatta varsin mainiota englantia. Hyvä niin, sillä oma ranskani sattuu olemaan varsin olematonta. Joimme tuopit, poikkesimme lähiravintolaan burgereille ja lähdimme kävelylle merenrantaan. 

Keskustelumme oli hyvää, joskaan ei täydellisen sujuvaa – ei vielä toistaiseksi kovin sykähdyttävää tai syvällistä, mikä saattoi toki johtua siitäkin, ettei kumpikaan puhunut omaa äidinkieltään. Ilmassa oli kuitenkin kipinöitä, joiden voimin unohduimme jo ensimmäisillä treffeillä puistonpenkille pussailemaan niin pitkäksi aikaa, että vain syysillan kolea kylmyys pakotti lopulta jatkamaan matkaa. Mies saattoi minut kotiovelleni ja kääntyi kohti omaansa. Herrasmiehen elkeitä!

Havaintojeni mukaan aidosti onnistuneet treffit johtavat yleensä jatkokeskusteluun ja seuraavaan tapaamiseen varsin pian. "Kolmen päivän sääntö" on täyttä höttöä: jos ensimmäisten treffien jälkeen kestää kolme päivää ennen kuin kummallakaan on toiselle mitään sanottavaa, ei hyvältä näytä. 

Onneksi niin kauan ei tarvinnut odottaa. Seuraavat treffit olivat vuorossa jo eilen. Poikkesimme ravintolaan kotini lähelle ja jatkoimme minun luokseni teelle. Arvaahan sen, miten siinä kävi. 

Googlailin huvikseni vähän sanalla French men. Tällaisia tuloksia sain ensimmäisenä vastaani:

The French man has long been considered the holy grail of international lovers. 

French men are known for their smoldering good looks & great romance.

French men know they are charming, so they will go over the top and foreigners are seduced and wrapped into it. 

Vaikka en oikeastaan ole taipuvainen tällaisiin kulttuuristereotypioihin, yhden hengen otokseni perusteella on pakko sanoa: en väitä vastaan. 

Tietysti jatkoin googlettelua vielä lisää ja törmäsin The Local -lehden juttuun How to Date a Frenchman – Kuinka tapailla ranskalaismiestä.

Näin siinä neuvottiin:

1. "Let him run after you. – – French men are all about the chase, and playing hard to get is part of it."

Jaahas. Myöhäistä. 

2. "Get used to all his texts. – – A Frenchman's favourited method of communication is the SMS."

Jep. WhatsApp-viestejä tosiaan tulee melkoisella tahdilla. 

3. "Don't freak out when he says I love you after three weeks. In my mind, those three little words carry weight – – but to a Frenchman they mean more like – 'I kinda like you baby'."

Jo toisilla treffeillä mies kuiskasi: "I like you." Ja ei, se ei tuntunut yhtään niin omituiselta kuin edellisen treffikumppanini liian aikainen ihastuksentunnustus. Saatoin vilpittömästi sanoa samoin takaisin.

4. "Don't let him take a photo of you. If you make it to the second date, you may well find it's become his screensaver."

Tästä en tiedä, mutta näytönsäästäjäkuvat taitavat tosiaan olla jonkinlainen juttu. Satuin huomaamaan treffikumppanini puhelimen näytöllä kuvan vanhemmasta naisesta, jonka epäilen aika vahvasti olevan tämän – äiti. No, laitetaan kulttuurierojen piikkiin. 

5. "French men like their women to have beautiful, flawless skin naturally. If you're not blessed with dermatological perfection, you can either scream in frustration of rethink your skincare routine."

Tämän suhteen olen onneksi ollut teini-iän jälkeen kohtalaisen kuivilla vesillä. 

6. "Don't expect him to show up on time. French men are notorious for being late."

No jaa. Tähän mennessä minä olen molemmilla kerroilla ollut se, joka on ilmestynyt paikalle myöhemmin. 

7. "Get used to being in a relationship the second he kisses you. – – It's time to skip the dating part and head straight into an exclusive relationship. Because as soon as a Frenchman plants a kiss on your lips, the two of you are a couple."

Hmm. Tämäpä mielenkiintoista. En vielä osaa sanoa, pitääkö tämä paikkansa millään lailla, mutta ennen ensimmäistä tapaamistamme kävimme keskustelun siitä, onko ok käydä treffeillä useiden ihmisten kanssa samaan aikaan. Mies kertoi käyneensä hiljattain kaksilla treffeillä erään tytön kanssa ja sanoi, ettei tunne, että voisi aivan vapaasti tapailla muita – "although nothing happened, we didn't even kiss or anything". Hmmmm. 

8. "Prepare to be fed. Pretend you're allergic to everything he orders – – because being confronted with a forkful of meringue (for example) coming at you across the table is a terrifying but highly plausible possibility."

Tästä minulla ei ole minkäänlaista näyttöä. 

9. "Play nice with his ex (or exes). French men see no reason why they shouldn't stay friends with former flings."

Onneksi en satu olemaan kovin mustasukkaista tyyppiä. Varsinkaan kun ranskalaismiehen ex todellakin on Ranskassa.

10. "Don't be a prude in the bedroom. Sex is something of a national sport for French men. – – They'll try to get into bedroom as fast as they can by whispering sweet nothings in your ear."

Niin, noh, niin. Johan siihen tosiaankin kahdet treffit vaadittiin. 

Mitään peruuttamatonta mokaa en ilmeisesti ole vielä tehnyt, sillä mies tahtoo nähdä vielä tänään. Ja huomenna. Aikoo kuulemma jäädä yöksi, eikä minulla ole mitään sitä vastaan. Viime aikoina yövieraita ei ole ollut tässä osoitteessa varsinaisesti ruuhkaksi asti, joten ajatuskin siitä, että saan herätä komean, fiksun ja hurmaavan ranskalaismiehen vierestä, on kieltämättä aika ilahduttava. 

Olen oppinut jo yhden lauseen ranskaa. Se on dors bien. Nuku hyvin. 

Tänä yönä varmasti nukunkin.

CC-kuvat täältä, täältä, täältä, täältä ja täältä. 

Sieniä sateella

Kun yksi ovi sulkeutuu, toinen avautuu. Tai ehkä kolmas ja neljäskin, jos tarkkoja ollaan. Nimittäin: treffejä pukkaa jälleen suunnasta jos toisesta niin että melkein hengästyttää. 

Ehkä kyse on alkavan syksyn aktivoitumisesta, ehkä puhtaasta sattumasta, mutta äkkiä näköpiirissä on niin monta kiinnostavaa tapausta, etten oikein tiedä, mistä aloittaa. Noh, yritetään silti. 

Tapaus 1: Hauskan, fiksun ja sosiaalisen oloinen teekkarismies, jonka kanssa olemme vaihtaneet viestejä Tinderissä jo muutamia viikkoja. Samansuuntaiset ajatukset ja kevyen helppoa jutustelua – ja viimeinkin myös sovitut treffit. Huomenna kahville töiden jälkeen, sen jälkeen lienen viisaampi!

Tapaus 2: Kiinnostavan oloinen ranskalaismies, joka on asunut Suomessa jo pidempään ja on vastannut OkCupidin kysymyksiin niin hämmentävän samalla tavoin kuin minä, että näen tyypissä väistämättäkin potentiaalia. Kuvien perusteella ulkonäkö on hyvinkin minun mieleeni, ja vaihtamistamme viesteistä on tullut sen verran pitkiä, että uskoisin treffien olevan todennäköinen skenaario, jos sille tielle lähden. 

Tapaus 3: Blogissani vuosi sitten muutamaan otteeseen vieraillut vanha lukiotuttuni Nappisilmä, jonka kanssa kävin muutamilla onnistuneilla treffeillä ennen kuin mies katosi vuodeksi Itä-Eurooppaan. No, nyt hän on sitten palannut kaupunkiin, ja Tinder-matchasimme toisen kerran. Mies on edelleen mystisellä tavalla hurmaava ja lähettelee edelleen vähän kryptisiä, lyhyitä viestejä, joihin en oikein osaa vastata. Viime lauantaina mies kyseli iltasuunnitelmistani, ja ellen olisi ollut itse järjestämissäni juhlissa, pyyntö lähteä yksille olisi uskoakseni ollut varsin todennäköinen. 

Tapaus 4: Opiskelijapiireistä naamatutuksi tullut suomenruotsalaismies, jonka olen nähnyt lukuisia kertoja ja jota ehkä moikkaisin kadulla, mutta jonka kanssa en koskaan ole vaihtanut paria sanaa enempää – en ainakaan ennen kuin matchasimme Tinderissä. (Onko matchata-/mätsätä-verbille minkäänlaista järkevää suomenkielistä vastinetta?) Jo muutamien viestien jälkeen mies kysyi, haluaisinko nähdä tällä viikolla, ja taisin tulla vastanneeksi myöntävästi. Plussaa: tiedän varmuudella, että meillä on paljon yhteisiä jutunaiheita ja yhteisiä tuttuja. Miinusta: meillä tosiaan on yhteisiä tuttuja. Vaikkapa eräätkin tapaukset Sijoittaja, Vakitapaus ja Suomenruotsalaisherra. Onkohan enää mitään mieltä sekoittaa soppaa näissä piireissä? Mene ja tiedä.

Mihin suuntaan siis kallistua? En tiedä vielä.

Edellä mainituista herroista puheen ollen: viikonloppuna vietin valmistujaisjuhliani, ja oli jollakin tavalla hauska huomata, kuinka moni entisistä säädöistäni on pysynyt yhä enemmän tai vähemmän ystävinäni. Oli ilahduttavaa vaihtaa kuulumisia nykyään toisessa kaupungissa asuvan Suomenruotsalaisherran kanssa ja mukavaa nähdä pitkästä aikaa Lukiotuttua, joka halasi edelleen melko lailla tiukasti ollakseen pelkkä lukiotuttuni. Sijoittaja ja Vakitapaus (joka ilmeisesti on jälleen vakavammassa suhteessa) antoivat minulle yhdessä lahjaksi kylpylälahjakortin kahdelle. Näin asiassa jotain hykerryttävällä tavalla huvittavaa. 

Kortissa Sijoittaja kuvaili minua sanalla ihana, mistä olin kohtuuttoman onnellinen – ihan niin kuin siitäkin, että aamuyön tunteina hän jälleen tarjosi drinkin ja otti minut ohimennen kainaloon tavalla, joka saattoi olla kaverillinen mutta saattoi olla muutakin. Illan päätteeksi otin reippaasti taksin itselleni enkä onneksi jäänyt roikkumaan kenenkään perään, mutta jollakin tavalla nämäkin pienet kohtaamiset yhä ilahduttavat minua, vaikka eivät enää johtaisi mihinkään. 

Lieväksi yllätyksekseni myös Jenkkitutkijasta on kuin onkin edelleen kuulunut: olemme viestitelleet useampanakin iltana ja vaihtaneet kevyitä kuulumisia. Ollakseni rehellinen viestit eivät ole ylimaallisen mielenkiintoisia, enkä edelleenkään ole ihan varma, tuleeko ystävyytemme kestämään – minulla on jo ihana ystäväpiiri, enkä tiedä, olenko varsinaisesti kiinnostunut Jenkkitutkijasta pelkkänä kaverina. Omien kaveripoikieni kanssa puheenaiheet liikkuvat hyvin usein ihmissuhteissa, ja kun se vaihtoehto on suljettu pois, on vaikea sanoa, jääkö meille lopulta paljoakaan syvällistä sanottavaa. Niin tai näin, en enää ole sydän syrjällään Jenkkitutkijan vuoksi, ja se on hyvä se.

Tällä hetkellä päällimmäinen tunteeni on kevyen pirskahteleva ilo ja uuden syksyn odotus. Juuri tähän aikaan vuodesta teen yleensä päätöksiä ja otan elämässäni uusia askelia – jossakin sisimmässäni kuvittelen kai edelleen eläväni koululaisen elämää, jossa syksy on yhtä kuin uusi luokka-aste ja harrastuskauden alku. Niinpä olen saanut jälleen itseni ryhmäliikuntatunneille ja selaillut innoissani työväenopiston kursseja: kahden viikon päästä aloitan elämäni ensimmäistä kertaa virallisesti kirjoitusharrastuksen luovan kirjoittamisen kurssilla.

Tervetuloa siis, tihkusade ja pimenevät illat! Tästä syksystä tulee aivan hyvä – näin olen päättänyt. 

CC-kuvat täältä, täältä ja täältä.

Pienin askelin

Kun elää riittävän pitkään sinkkuna ja kaikki romanttinen kanssakäyminen jää lähinnä satunnaisten, vailla tulevaisuutta olevien yövieraiden tai merkityksettömien treffien tasolle, oppii arvostamaan jokaista pientä asiaa, jotka kielivät vakavammasta suhteesta tai ainakin sen mahdollisuudesta.

On ihmeellistä kerätä S-marketin hyllyiltä kasviksia ja kanapaketteja yhteiseen koriin. 

On ihanaa saada seuraa viikonlopun spontaanille päiväretkelle, vertailla valokuvia merenrannasta, jakaa vohvelikahvilan ylihintainen vohveli puoliksi. 

Hyvän yön toivotuksia piippaileva puhelin ilahduttaa.

Käsi kädessä kulkeminen keskellä kirkasta päivää pakahduttaa.

Kassajonossa saatu spontaani pusu poskelle lämmittää sydäntä tuhat kertaa enemmän kuin bilejatkojen intohimoisin kielisuudelma.

Kun kevät oli ihmissuhde-elämäni osalta pelkkää tyhjäkäyntiä, viimeisen kuukauden aikana on tapahtunut enemmän kuin uskalsin toivoakaan. Mies on sama, josta olen maininnut aiemminkin: ihana, komea amerikkalaistieteilijä, jonka nimeän nyt Jenkkitutkijaksi. 

Toisten treffien jälkeen juttu on edennyt vakaasti mutta liikoja hätäilemättä, puhtaasti omalla painollaan. Kolmansilla treffeillä kävimme artesaanioluttapahtumassa ja kaupungin komeimmassa näköalapaikassa, aamuyöllä kävelimme jo käsi kädessä hiljaisilla puistoteillä. Mies saatteli minut herrasmiehen elkein kotiovelleni ja kääntyi kohti omaansa. 

Seuraavalla kerralla kävimme elokuvissa ja laitoimme ruokaa luonani, pari päivää myöhemmin hän kokkasi minulle tacoja periamerikkalaiseen tapaan. Välissä lähdin viikoksi reissuun, mikä saattoi olla jutullemme ihan hyväksikin: äkkiä lähettelimme viestejä aamulla, päivällä ja yöllä, otimme iltaisin  toisillemme hymyileviä selfieitä ja toivoimme, että välimatka olisi hieman tai oikeastaan aika paljonkin lyhyempi. Kun palasin viime viikolla Suomeen, näimme äkkiä joka päivä: tiistaina piknikille, keskiviikkona lounaalle, torstaina elokuviin ja perjantaina luokseni yöksi. Lauantaina leikimme turisteja: söimme lounasta merenrannan torikojuissa, lähdimme päiväretkelle pienelle saarelle. Helppoa ja mukavaa, luontevaa ilman sen suurempaa suunnittelua.

Jo nyt muutama ystävistäni on nähnyt miehen sattumalta, ohikulkiessa. Vanhemmillekin mainitsin hänestä, tosin lyhyesti ja liikoja odotuksia välttäen. Tinderissä en ole käväissytkään viikkokausiin, Suomi24:n ja OkCupidin profiilini ovat olleet suljettuja jo pidempäänkin. 

Olisiko tässä ainesta johonkin vakavampaan? Sitä toivon, mutta vielä on liian aikaista sanoa. Olemme jatkuvasti yhteydessä eikä tapaamisen jälkeen tarvitse enää arvailla, johtaako se vielä seuraavaankin.  Silti tulevaisuus on itselleni vielä täysi mysteeri. 

Vaikka näemme paljon, jollakin tasolla juttumme ei vielä ole syventynyt niin paljon kuin olisi jo ehkä nytkin voinut. En tunne Jenkkitutkijaa vielä kovin syvällisesti, vaikka pidänkin siitä, mitä olen tähän mennessä saanut tietooni. Esimerkiksi entiset suhteet ja toiveet tulevaisuudesta ovat minulle vielä täysin hämärän peitossa – lopulta en edes osaa sanoa varmuudella, kuinka vakavaa juttua mies on hakemassa. Myös kieli vaikuttaa väistämättä: huomaan itse jättäväni pieniä asioita sanomatta vain siksi, etten heti onnistu löytämään niille oikeita sanoja, ja pelkään, että vaikutan jollakin tapaa hiljaisemmalta tai varautuneemmalta kuin oikeasti olenkaan. On turhauttavaa, kun ei voi ilmaista itseään täysin, ja ehkä on yhtä lailla turhauttavaa, kun toinen puhuu välillä kömpelösti, etsii sanoja ja toistaa kuluneita, kliseisiä fraaseja turhan usein. 

Juuri nyt on kuitenkin hyvä näin. Kovin, kovin hyvä.

CC-kuva täältä ja täältä. 

Mies muurin takana

Pitkästä aikaa treffielämässäni näkyy jälleen valoa tunnelin päässä. Ei sokaisevaa auringonpaistetta eikä villinä kaikkialle kieppuvia värivaloja – pikemminkin lämmintä, rauhoittavaa kajastusta verhojen takaa.

Mainitsin ohimennen käyneeni hiljattain treffeillä miellyttävän oloisen amerikkalaismiehen kanssa ja uumoilin toistenkin treffien olevan mahdolliset. Oikeassa olin. Ensimmäisen tapaamisen jälkeen olimme lähetelleet viestejä silloin tällöin, ja tällä viikolla päätimme nähdä uudemman kerran. Katsoimme säätiedotuksen ja sovimme tapaamisen eiliseksi, kun taivas oli kirkkaan korkea ja lämpötila suomalaisittain täydellinen: ei koleaa, ei liian hiostavaa. 

Ensimmäisellä tapaamisella en ollut aivan varma, mihin kaikki johtaa – keskustelu kulki hyvin mutta ei kovin syvillä vesillä, yhteistä löytyi muttei mitenkään ainutkertaisella tavalla. Mies oli kuitenkin kaikin puolin mukava ja fiksu: sujuvasti jutusteleva, Suomeen muutamia vuosia sitten asettunut tutkija, jonka arki kulkee yliopiston ja työreissujen välissä tasapainotellessa. Olemuksessa oli jotain samankaltaista kuin itsessänikin, sosiaalisuuden ja tietynlaisen tyyneyden tasapaino tuntui tutulta.

Päivän valinta osui nappiin, kesä oli kauneimmillaan. Tapasimme keskustassa, kuljimme puistoja pitkin merenrantaan, haimme jäätelöä ja löysimme lopulta tiemme rantakahvilaan. Kylmä juoma kädessä, silmiä auringonvalossa siristellessä keskustelu kulki helposti omia polkujaan. Kun vielä kiipesimme kukkulan laelle ja katselimme merta ja pieniä purjeveneitä, alla levittäytyviä kalliota ja horisontissa häämöttävä saaria, minusta alkoi tuntua, että ehkä tässä kaikessa voisi sittenkin olla jotakin mieltä. Kävimme vielä syömässä, ja eri teille lähtiessämme sain hyvän yön suukon ja ehdotuksen nähdä uudestaan viikonloppuna. Kotiin kulkiessani askel oli keveä, pää keveämpi, hymy leveä.

Tietysti on kovin aikaista sanoa mitään suurempaa. Olen nopea ihastumaan mutta yhtä nopea myös kyllästymään, jos juttu ei alakaan tuntua oikealta. Hevostalli.netin keskustelussa minua kutsuttiin hiljattain "ihastusholistiksi" ja "Hollywood-maailmassa eläväksi teiniksi", ja jos uskallankin olla hieman eri mieltä "teinistä", "ihastusholisti" ei välttämättä ole kovinkaan kaukana totuudesta. Kaipaan jatkuvasti ihastumisen tunnetta, haluan elätellä hattaraisia unelmia ennen aikojaan, tunnen elämäni jollakin lailla tyhjäksi ellei siinä ole ketään josta haaveilla. Tuskinpa minä tätäkään blogia kirjoittaisin, ellen ajattelisi asiaa niin kovin paljon – ja ellen toisaalta kääntäisi kelkkaani niin äkisti. Ailahteleva romantikko, mitäpä tuota kieltämään. 

Toiveikkuuteni tiellä on toinenkin pohdinnan paikka: kielimuuri mietityttää, vaikka ei pysäytä. Mies ei osaa suomea juuri lainkaan ja vaikka itse puhun ja ymmärrän englantia varsin sujuvasti, jotain jää aina puuttumaan, kun ilmaisen itseäni kielellä, joka on minulle vasta toinen. Englanniksi en ole yhtä sukkela, nokkela ja sujuvasanainen, en yhtä fiksu ja hauska, vaikka miten yrittäisin. Onko se ongelma pitkällä aikavälillä? Ei välttämättä: maailma on täynnä pariskuntia, jotka ymmärtävät toisiaan, vaikka yhteinen kieli ei olisi kummankaan oma – ja tässä tapauksessa se on sentään toisen. Jonkinlaista totuttelua ajatus silti vaatii. Vaikka useimmat ystäväni puhuvat englantia ihan mielellään, miten sujuu kommunikointi suuremmalla suomalaisporukalla, lopen uupuneena tai riidellessä, herkimpiä tunteita ilmaistaessa tai englannintaidottomien isovanhempien kanssa?

Vaikka olen käynyt treffeillä ruotsalaisen, islantilaisen, kanadalaisen ja englantilaisen miehen kanssa, en ole koskaan miettinyt asiaa pidemmälle tai päässyt kokemaan, millaista tavallinen arki ulkomaalaisen miehen kanssa on.

Ja kappas vain, jälleen ajauduin harhapoluille. Kaksien treffien jälkeen on aivan liian aikaista miettiä suurempaa tulevaisuutta, pitäisihän minun se tietää. Haihattelua ja hattaraa. Ihmeellisen mukavaa silti.

CC-kuvat täältä, täältä ja täältä.

Elämä ja kevät (ja siinä sivussa 28. ja 29. treffikumppanini)

Nyt uskallan ehkä viimein sanoa sen ääneen: minusta tulee maisteri! Gradu on palautettu, univelat kuitattu, gradun loppukirin aikana pudonneista kiloista puolet hankittu jo epähuomiossa takaisin. Opinnot ovat ohi, yliopiston kirjat palauttamista vaille poissa silmistä ja mielestä, yksi elämänvaihe takana ja toinen edessä. Opiskelijan sijaan minusta on tulossa ihan oikea työssäkäyvä aikuinen. Sellainen, joka istuu päivän toimistolla, tulee sen jälkeen kotiin ja voi lukaista vaikkapa kirjan tai lähteä jumppatunnille tuntematta huonoa omaatuntoa. Joka jättää pöytäjuhlat väliin vain kutsuakseen ystävät viini-illalliselle kotiin. Jolla olisi nyt elämässään tilaa toisellekin ihmiselle, tilaa kunnon parisuhteelle jos sellainen vain sattuisi vastaan. Sattuisikin.

Kukaan tuskin yllättyy, jos paljastan, että sinkkuelämä on edelleen jatkunut. Edellisen postauksen jälkeen elämääni on mahtunut tasan kaksi treffikumppania, joista kumpikaan ei jäänyt vierelle pidemmäksi aikaa. Koetan olla kertomuksissani tiivis. 

Treffikumppanin numero 28 tapasin ystävänpäivän jälkeisenä päivänä, kuten edellisessä postauksessa vihjasinkin. Perusmukava talouspuolen työntekijä, itseäni seitsemän vuotta vanhempi tyylitajuinen herrasmies, jonka kanssa kaikki osui paperilla yksiin. Sama arvomaailma, elämän peruspalikat kasassa, hyvällä maulla sisustettu omistusasunto, auto ja moottoripyörä. Mikäs siinä. Kahvikupin ääressä juteltavaa riitti vielä sen verran että tapasimme toisenkin kerran. Ei puhuttava silloinkaan kesken jäänyt, mutta... jotenkin olo jäi tyhjäksi. Keskustelu eteni, muttei henkilökohtaiselle tasolle, ei sille asteelle joka saa innostumaan ja nauramaan ääneen, kertomaan itsestään enemmän kuin ajattelikaan, miettimään toista iltaisin ja hypähtelemään matkalla treffeiltä kotiin. Toisten treffien jälkeen lisäsimme toisemme Facebookiin ja Instagramiin. Olemme tykkäilleet toistemme statuksista puolin ja toisin. Tapaamista kumpikaan ei ole ehdottanut, eikä ehdota. Enempää ei ole, kummatkin tietävät sen.

Treffikumppani numero 29 löytyi poikkeuksellisesti OkCupidista – suurin osa deiteistänihän on Suomi24 Treffeistä tai vähintäänkin Tinderistä. Miehen aloite oli paras mahdollinen: hän oli huomannut, että match-prosenttimme oli 99 % ja sanoi suoraan, että olisi kiinnostavaa tutustua OkCupid-samikseensa. Asiaa tuntemattomille mainittakoon, että OkCupidissa match-prosentti todella kertoo huomattavasti enemmän kuin muilla sivustoilla: olimme vastanneet satoihin kysymyksiin lähes täysin samoin aina siinä määrin, että suurin ja lähes ainoa erimielisyydemme koski kahvin juontia (hän joi, minä en). Kaikesta muusta olimme yhtä mieltä: arvomaailmasta, uskonnollisista kysymyksistä, kissamieltymyksistä ja sopivasta lapsiluvusta. Profiilikuva oli edustava, mies fiksun ja hauskan oloinen – olin vakuuttunut alusta alkaen ja odotin tapaamistamme poikkeuksellisella innolla. 

Hyvinhän se menikin. Kävimme kahvilla, juttelimme tunnin jos toisenkin, jatkoimme biljardia pelaamaan – varsin loistava treffiaktiviteetti, muuten! Mies oli ihan sellainen kuin kuvittelinkin: mukava, fiksu, kivannäköinen ja monella tavoin kanssani samoin ajatteleva, valtiolla työskentelevä heppu, jonka kanssa olisin hyvinkin voinut lähteä toisille tai vaikka kymmenensille treffeille. Poistuin kotiin hymy huulilla ja siinä uskossa, että tunne oli molemminpuolinen, ja seuraavalla viikolla sovimmekin jo ravintolailtaa. Paikka oli valittu ja sopiva päivä katsottu, kun sain yllättäen viestin: ravintolailta täytyy perua, siitä tai muustakaan ei nyt tule mitään. Olin tietysti hämmentynyt ja pettynyt. Satun olemaan luonteeltani siinä määrin romanttinen haaveilija, että jo ensimmäisten onnistuneiden treffien jälkeen olen yleensä pohtinut, miltä treffikumppanin kodissa näyttää, millaisia reaktioita Facebook-parisuhdestatuksemme herättäisi ja ottaisinko miehen sukunimen, jos menisimme naimisiin. En tietenkään ihan tosissaani, mutta en aivan täysin leikillänikään. Niinpä pettymys on pakkien jälkeen aina suuri, vaikka mitään ei varsinaisesti olisi tapahtunutkaan: yhdet tulevaisuudenhaaveet on jälleen heitettävä menemään.

Tietysti kysyin syytä äkilliseen suunnanmuutokseen, ja sen mies rehellisesti kertoikin. Hänen elämässään oli jo aiemmin ollut nainen, josta mies oli ollut kiinnostunut. Nyt mies oli tajunnut, että nyt tai ei koskaan: hänen oli selvitettävä, mihin se polku johtaisi, eivätkä treffit toisen naisen kanssa olisi vieneet asiaa eteenpäin kenenkään kannalta. Harmitti, tietysti, mutta olin myös kiitollinen miehen suoraselkäisyydestä. Parempi kertoa ennemmin kuin liian myöhään. Toivottelimme hyvät jatkot. Illallinen jäi syömättä, omasta mielestäni onnistuneet treffit toistumatta.

Tätä tämä joskus on. Yhden illan murehdin, mutta jos olen nopea ihastumaan niin aika nopea olen myös pääsemään yli aivan tiettyjä poikkeuksia lukuun ottamatta. Treffikuviot ja mielessä pyörivät miehet saivat viimein antaa tilaa opiskeluille, ja se kannatti. 

Tässä ollaan siis nyt: uuden kynnyksellä, onnellisena mutta yksin. Elämäni mies, voisitko jo löytyä? Sohvalle mahtuisi toinenkin katsomaan Master Chef Australiaa. Keittiö on pieni, mutta samalla siinä kokkaisi kahdelle kuin yhdelle. Vierastyyny on odottanut käyttäjäänsä jo aivan liian kauan. 

Olen valmis rakastumaan.

CC-kuvat täältä, täältä ja täältä.