tiistai 12. huhtikuuta 2016

Elämä ja kevät (ja siinä sivussa 28. ja 29. treffikumppanini)

Nyt uskallan ehkä viimein sanoa sen ääneen: minusta tulee maisteri! Gradu on palautettu, univelat kuitattu, gradun loppukirin aikana pudonneista kiloista puolet hankittu jo epähuomiossa takaisin. Opinnot ovat ohi, yliopiston kirjat palauttamista vaille poissa silmistä ja mielestä, yksi elämänvaihe takana ja toinen edessä. Opiskelijan sijaan minusta on tulossa ihan oikea työssäkäyvä aikuinen. Sellainen, joka istuu päivän toimistolla, tulee sen jälkeen kotiin ja voi lukaista vaikkapa kirjan tai lähteä jumppatunnille tuntematta huonoa omaatuntoa. Joka jättää pöytäjuhlat väliin vain kutsuakseen ystävät viini-illalliselle kotiin. Jolla olisi nyt elämässään tilaa toisellekin ihmiselle, tilaa kunnon parisuhteelle jos sellainen vain sattuisi vastaan. Sattuisikin.



Kukaan tuskin yllättyy, jos paljastan, että sinkkuelämä on edelleen jatkunut. Edellisen postauksen jälkeen elämääni on mahtunut tasan kaksi treffikumppania, joista kumpikaan ei jäänyt vierelle pidemmäksi aikaa. Koetan olla kertomuksissani tiivis. 

Treffikumppanin numero 28 tapasin ystävänpäivän jälkeisenä päivänä, kuten edellisessä postauksessa vihjasinkin. Perusmukava talouspuolen työntekijä, itseäni seitsemän vuotta vanhempi tyylitajuinen herrasmies, jonka kanssa kaikki osui paperilla yksiin. Sama arvomaailma, elämän peruspalikat kasassa, hyvällä maulla sisustettu omistusasunto, auto ja moottoripyörä. Mikäs siinä. Kahvikupin ääressä juteltavaa riitti vielä sen verran että tapasimme toisenkin kerran. Ei puhuttava silloinkaan kesken jäänyt, mutta... jotenkin olo jäi tyhjäksi. Keskustelu eteni, muttei henkilökohtaiselle tasolle, ei sille asteelle joka saa innostumaan ja nauramaan ääneen, kertomaan itsestään enemmän kuin ajattelikaan, miettimään toista iltaisin ja hypähtelemään matkalla treffeiltä kotiin. Toisten treffien jälkeen lisäsimme toisemme Facebookiin ja Instagramiin. Olemme tykkäilleet toistemme statuksista puolin ja toisin. Tapaamista kumpikaan ei ole ehdottanut, eikä ehdota. Enempää ei ole, kummatkin tietävät sen.



Treffikumppani numero 29 löytyi poikkeuksellisesti OkCupidista – suurin osa deiteistänihän on Suomi24 Treffeistä tai vähintäänkin Tinderistä. Miehen aloite oli paras mahdollinen: hän oli huomannut, että match-prosenttimme oli 99 % ja sanoi suoraan, että olisi kiinnostavaa tutustua OkCupid-samikseensa. Asiaa tuntemattomille mainittakoon, että OkCupidissa match-prosentti todella kertoo huomattavasti enemmän kuin muilla sivustoilla: olimme vastanneet satoihin kysymyksiin lähes täysin samoin aina siinä määrin, että suurin ja lähes ainoa erimielisyydemme koski kahvin juontia (hän joi, minä en). Kaikesta muusta olimme yhtä mieltä: arvomaailmasta, uskonnollisista kysymyksistä, kissamieltymyksistä ja sopivasta lapsiluvusta. Profiilikuva oli edustava, mies fiksun ja hauskan oloinen – olin vakuuttunut alusta alkaen ja odotin tapaamistamme poikkeuksellisella innolla. 

Hyvinhän se menikin. Kävimme kahvilla, juttelimme tunnin jos toisenkin, jatkoimme biljardia pelaamaan – varsin loistava treffiaktiviteetti, muuten! Mies oli ihan sellainen kuin kuvittelinkin: mukava, fiksu, kivannäköinen ja monella tavoin kanssani samoin ajatteleva, valtiolla työskentelevä heppu, jonka kanssa olisin hyvinkin voinut lähteä toisille tai vaikka kymmenensille treffeille. Poistuin kotiin hymy huulilla ja siinä uskossa, että tunne oli molemminpuolinen, ja seuraavalla viikolla sovimmekin jo ravintolailtaa. Paikka oli valittu ja sopiva päivä katsottu, kun sain yllättäen viestin: ravintolailta täytyy perua, siitä tai muustakaan ei nyt tule mitään. Olin tietysti hämmentynyt ja pettynyt. Satun olemaan luonteeltani siinä määrin romanttinen haaveilija, että jo ensimmäisten onnistuneiden treffien jälkeen olen yleensä pohtinut, miltä treffikumppanin kodissa näyttää, millaisia reaktioita Facebook-parisuhdestatuksemme herättäisi ja ottaisinko miehen sukunimen, jos menisimme naimisiin. En tietenkään ihan tosissaani, mutta en aivan täysin leikillänikään. Niinpä pettymys on pakkien jälkeen aina suuri, vaikka mitään ei varsinaisesti olisi tapahtunutkaan: yhdet tulevaisuudenhaaveet on jälleen heitettävä menemään.

Tietysti kysyin syytä äkilliseen suunnanmuutokseen, ja sen mies rehellisesti kertoikin. Hänen elämässään oli jo aiemmin ollut nainen, josta mies oli ollut kiinnostunut. Nyt mies oli tajunnut, että nyt tai ei koskaan: hänen oli selvitettävä, mihin se polku johtaisi, eivätkä treffit toisen naisen kanssa olisi vieneet asiaa eteenpäin kenenkään kannalta. Harmitti, tietysti, mutta olin myös kiitollinen miehen suoraselkäisyydestä. Parempi kertoa ennemmin kuin liian myöhään. Toivottelimme hyvät jatkot. Illallinen jäi syömättä, omasta mielestäni onnistuneet treffit toistumatta.



Tätä tämä joskus on. Yhden illan murehdin, mutta jos olen nopea ihastumaan niin aika nopea olen myös pääsemään yli aivan tiettyjä poikkeuksia lukuun ottamatta. Treffikuviot ja mielessä pyörivät miehet saivat viimein antaa tilaa opiskeluille, ja se kannatti. 

Tässä ollaan siis nyt: uuden kynnyksellä, onnellisena mutta yksin. Elämäni mies, voisitko jo löytyä? Sohvalle mahtuisi toinenkin katsomaan Master Chef Australiaa. Keittiö on pieni, mutta samalla siinä kokkaisi kahdelle kuin yhdelle. Vierastyyny on odottanut käyttäjäänsä jo aivan liian kauan. 

Olen valmis rakastumaan.

CC-kuvat täältä, täältä ja täältä

2 kommenttia:

  1. Ääh, voi että miten harmittava tapaus tuo tapaus nro 29 :/ On sellaista mullekin käynyt, tulla dumpatuksi kun joku toinen "elämän nainen" on vienyt huomion ja siinä sitte jäät omine pienine haaveines yhteisestä tuvasta ja kahdesta pullaposkisesta penskasta yksin. Tietyllä tapaa arvostettavaa olla rehellinen, mut kyllä se silti kirpaisee ihan helkkaristi. Oon vain päättänyt luottaa siihen että jotain vielä sopivampaa on tulossa :)

    "Satun olemaan luonteeltani siinä määrin romanttinen haaveilija, että jo ensimmäisten onnistuneiden treffien jälkeen olen yleensä pohtinut, miltä treffikumppanin kodissa näyttää, millaisia reaktioita Facebook-parisuhdestatuksemme herättäisi ja ottaisinko miehen sukunimen, jos menisimme naimisiin. En tietenkään ihan tosissaani, mutta en aivan täysin leikillänikään. Niinpä pettymys on pakkien jälkeen aina suuri, vaikka mitään ei varsinaisesti olisi tapahtunutkaan: yhdet tulevaisuudenhaaveet on jälleen heitettävä menemään." <- niin totta btw, samaistun ja kovaa.

    VastaaPoista
  2. Jep, eipä tuollaisessa tilanteessa paljoakaan ole tehtävissä. Ei tosiaan auta kuin jatkaa eteenpäin ja uskoa siihen, että hyviä tyyppejä tulee vielä vastaan. :) On haaveilusta se hyötykin, että se saa ainakin kuvittelemaan, että juuri oikea ihminen on vielä odottelemassa jonkin nurkan takana.

    VastaaPoista