Totta helvetissä -teoria eli vastakaiun tärkeydestä

Jo toista vuotta sitten törmäsin vanhaan artikkeliin, jota olen pitkään halunnut siteerata blogissani mutta johon palaan vasta nyt. Mark Mansonin teksti Fuck Yes or No nostaa esiin tärkeän kysymyksen, jonka merkityksen olen tajunnut itse kunnolla vasta hiljattain: Miksi ikinä olisin sellaisen ihmisen kanssa, joka ei ole innostunut olemaan minun kanssani?

Artikkelin mukaan deittaillessa päädytään usein harmaalle alueelle, jolla tunteet ovat epäselviä. Toinen vaikuttaa kiinnostuneelta, mutta ei vastaa viesteihin, tai yhdessäolo on hauskaa, mutta toinen on aina liian kiireinen näkemään. Lupaavaa lämpöä ja sitten taas kylmää vettä niskaan.

Näissä tilanteissa keskitytään usein antamaan vinkkejä siihen, miten selvittää tilanne: kuinka herättää kiinnostus, tulkita tunteita, sanoa oikeat sanat oikeassa paikassa ja kietoa toinen sormen ympärille askel kerrallaan, vaikka vastapuolesta ei oikein ottaisi selvää.

Väärin, sanoo Manson. Harmaalla alueella ollaan jo valmiiksi hukassa. Kun orastava suhde on muuttunut peliksi, jossa täytyy laskea minuutteja ennen kuin voi vastata viestiin tai tarkkailla oikeita ja olemattomia kasvonliikkeitä toisen kiinnostuksen analysoimiseksi, ei hyvältä näytä. Jos toinen ei vaikuta riittävän kiinnostuneelta, hän ei todennäköisesti ole riittävän kiinnostunut.

Itselleen on hyvä esittää pari olennaista kysymystä: Jos toinen ei halua viettää aikaa kanssani nyt, miksi hän haluaisi tehdä niin myöhemminkään? Miksi haluaisin nähdä vaivaa jonkun sellaisen vuoksi, joka ei näe vaivaa minun vuokseni? Ja miksi minun pitäisi vakuuttaa toinen ihminen siitä, että tämä haluaa olla kanssani?

Mansonia lainaten: En ostaisi koiraa, joka puree minua. En pitäisi ystävänäni ihmistä, joka jatkuvasti hylkää minut. En ottaisi työtä, josta ei makseta. Miksi siis haluaisin kumppanikseni ihmisen, joka ei halua tapailla minua?

Tästä päästäänkin Fuck Yes or No -periaatteeseen, jonka suomennan vapaasti totta helvetissä -säännöksi:

– Jos haluan edetä uuden ihmisen kanssa, hänen täytyy saada minut ajattelemaan: "Totta helvetissä!"
– Jos haluan edetä uuden ihmisen kanssa, minun täytyy saada hänet ajattelemaan: "Totta helvetissä!"

Kuulostaa melkein liiankin yksinkertaiselta, mutta pitää sisällään totuuden. Jos kumppani ei pohjimmiltaan tunnu riittävän oikealta tai yhtä kiinnostuneelta minusta itsestäni kuin minä hänestä, parempi päästää menemään.

Etuja on paljon: Ei enää roikkumista ihmisissä, jotka eivät tunne samoin. Ei enää toisten itsekästä pompottelua vain siksi, ettei "parempaakaan ollut saatavilla". Ei sen jatkuvaa arpomista, mitä toinen milloinkin etsii tai ajattelee – sillä jos toisen tunteet ja teot pitää jatkuvasti kyseenalaistaa, se on vastaus jo itsessään.

Totta helvetissä -säännön soveltaminen ei tarkoita sitä, että vaatimuksena olisi rakkautta ensisilmäyksellä tai että molempien pitäisi saman tien olla valmiita kävelemään alttarille. Sääntö sopii moniin eri tilanteisiin. Jos molemmat ovat sitä mieltä, että puhdas yhden yön juttu näkemättä toista enää koskaan myöhemmin on "totta helvetissä", niin käyköön. Jos molemmat ovat sitä mieltä, että "totta helvetissä" on hyvä idea tapailla ensin rauhassa pari kuukautta ennen kuin keskustellaan mistään vakavammasta, siitä vain. Kyse on ennen kaikkea siitä, että molemmat ovat keskenään samalla kyllä-linjalla, mitä asia sitten koskeekaan. Jos vakavampi suhde, yhteinen yö tai vaikkapa pelkkä ystävyyskin ei vain tunnu oikealta tai toinen ei vaikuta haluavan samaa, silloin vastaus ei ole "totta helvetissä" ja kaikki muu on vain ajan ja tunteiden tuhlausta.

Toivon hartaasti, että joku olisi kertonut tämän kaiken itselleni jo kauan sitten. Vuosien aikana olen päätynyt tilanteisiin, joissa minä olen aina se, joka laittaa viestiä, vahtii toisen viimeistä paikallaolohetkeä WhatsAppissa ja kehittelee päässään turhia toiveita, vaikka toinen on selvästi jättänyt tarttumatta tilaisuuksiin jatkaa iltaa ja elämäänsä kanssani. Yhtä lailla olen ollut myös se, joka vastaa viesteihin parin päivän viiveellä ja lähtee toisen luokse vain siksi, ettei illalla ole parempaakaan tekemistä ja on kivempaa olla sentään jonkun vieressä kuin yksin.

Ei ehkä ole suuri yllätys, kun paljastan, että yksikään näistä tilanteista ei ole johtanut onnelliseen parisuhteeseen.

Viimeisten vuosien ja erityisesti tämän kevään aikana olen kuitenkin alkanut sisäistää totta helvetissä -säännön myös omassa elämässäni. Uskallan sanoa, että vaikutus on vapauttava.

Olen oppinut päästämään irti haaveista, jotka eivät koskaan tule toteutumaan ja sanomaan suoraan, jos juttu ei sittenkään kiinnosta. Pakit eivät enää ole minulle valtava pelko tai maailmanloppu vaan omalla tavallaan jopa helpotus: jos toinen ei ole tosissaan kiinnostunut, on parempi kuulla siitä suoraan kuin roikkua yksin tyhjissä haaveissa. Ymmärrän asian, päästän irti ja jatkan elämääni ilman sen suurempaa takertumista, itseruoskimista tai nolostumista. Vastavuoroisesti olen pakottanut myös itseni kertomaan suoraan, jos en olekaan toisesta niin innoissani kuin ehkä haluaisin.

Tunteet ovat niin mystinen juttu, että se, että joku ihminen ei ihastukaan takaisin, ei ole henkilökohtainen loukkaus vaan tosiasia, joka on vain otettava vastaan ja hyväksyttävä. En tietenkään sano, etteikö olisi kipeää ja kurjaa kuulla, ettei omiin tunteisiin löydykään vastakaikua, etteikö se voisi hetken verran itkettää tai tuottaa surua.

Silti on parempi olla yksin kuin suhteessa, jossa molemmat eivät ole mukana täydellä sydämellään.


CC-kuvat täältä, täältä ja täältä. 


PS. Omasta tilanteestani lisää seuraavalla kerralla. Paljastettakoon kuitenkin, että nettideittailuun ei tällä hetkellä ole tarvetta. :)

Vedenjakajalla

On vierähtänyt reilu kaksi kuukautta siitä kun tapasin miehen, josta edellisessä postauksessa kerroin – kutsuttakoon häntä tummien, tuuheiden hiustensa ansiosta vaikkapa Tummatukaksi. Ne ovat olleet hyviä kuukausia. Olemme nähneet useita kertoja viikossa, viestitelleet päivittäin, toivottaneet hyvät yöt lähes joka ilta joko kasvokkain tai puhelimitse.

Näemme useimmiten jommankumman luona, mutta kevään edetessä ja kesän saapuessa olemme lähteneet myös pitkille kävelyille, kiivenneet kallioille, katsoneet kaupungin siluettia ja käyskennelleet hautausmailla ja keskustan ihmisvilinässä. Käyneet leffassa ja lähiravintoloissa, katsoneet Skamia ja maailmankaikkeutta selittäviä YouTube-videoita, tehneet pastaa ja leiponeet teeleipiä – kaikkea sitä, mitä toisiaan tapailevat ihmiset nyt yleensä tekevät.

Kaikki vaikuttaa hyvältä. Mies on fiksu, hauska, omalla tavallaan suloinen ja aika lailla komea. Hän hieroo hartioitani pyytämättä, ottaa tiukasti kainaloon kun sitä tarvitsen ja kehuu minua kauniiksi uusissa Instagram-kuvissani. Tulee luokseni vaikka viideltä aamulla kun kotiudun juhlista, katsoo sängyssä silmiin ja hymyilee silmät sirrillään niin että varpaissa asti tuntuu. En keksi hänessä mitään vikaa.

Juuri tällä hetkellä hänen kanssaan on hyvä olla, mutta kysymyksistä tärkein on jäänyt vaille vastausta: entä menneisyys, entä tulevaisuus?

Kummastakaan en osaa sanoa sanaakaan.

Kaikki on tapahtunut niin itsestään, ettemme ole koskaan käyneet keskustelua, joka vakavammassa suhteessa on välttämätöntä käydä ennemmin tai myöhemmin. Emme ole puhuneet parisuhdehistoriastamme emmekä tulevaisuuden haaveistamme. Voi olla, että mies on eronnut kolme kuukautta sitten tai voi olla, ettei hän ole ikinä ollut parisuhteessa – en tiedä. Yhtä lailla voi olla, että hän etsii tulevaa vaimoa tai sitten pelkästään mukavaa seuraa ilman vakavampia aikeita – ei aavistustakaan.

Vaikka yhdessäolo on helppoa ja keskusteluyhteys sulava, en osaa tulkita Tummatukkaa aivan loppuun asti. Hänen viestinsä ovat nopeita ja lyhytsanaisia, täysin toisenlaisia kuin omat rönsyilevät ajatukseni. Kun kirjoitan monta riviä siitä, kuinka edellisestä tapaamisesta tuntuu olevan aikaa, kuinka haluaisin ajatukset pois työstä ja harrastusasioista, kuinka mukavaa olisi, jos toinen jäisi vielä yöksi, vastaus tähän kaikkeen voi olla: "Käyhän se :)" Vai että käy. Hyvä on, sitten. Kai?

Kotioloissa mies ottaa minut lähelle, pussaa poskelle ja ottaa kainaloon pyytämättä, mutta kun kävelemme kaduilla, emme koskaan pidä kiinni kädestä. Kun mies viettää luonani iltaa, hän saattaa yhtä hyvin lähteä lopulta kotiinsa kuin jäädä viereeni – vaikka asumme niin naurettavan lähellä toisiamme, että todellista syytä on välillä vaikea ymmärtää.

Niin mukavaa kuin yhdessäolo onkin, pikkuhiljaa mieleeni on hiipinyt voimistuva tunne siitä, että pelkästään tällaisena tämä ei voi jatkua enää kovin kauan. Viestittelemme edelleen päivittäin, mies käyttää edelleen pusu-emojeja, yhdessä on hauskaa ja läheisyyden tunne tuntuu jopa syvenevän. Ja silti jossakin syvällä minua vaivaa tunne siitä, että miehelle tämä on vain mukavaa hengailua, kivaa yhdessäoloa vailla vakavampaa päämäärää.

Sehän ei selviä kuin kysymällä. Ja se taas on helpommin sanottu kuin tehty.

Tapailuissani olen tottunut olemaan se, joka ottaa asiat esiin, kun juttu ei tunnukaan oikealta tai toinen ei vaikuta riittävän kiinnostuneelta. Olen väsynyt roikkumaan kenenkään perässä: olen mieluummin yksin valmiina uusiin mahdollisuuksiin kuin kiinni jossakin, mikä ei koskaan johda mihinkään.

Nyt keskustelun aloittaminen tuntuu kuitenkin poikkeuksellisen vaikealta. Yksin ollessani valmistaudun siihen, että otan seuraavalla kerralla vakavan linjan ja kerron haluavani keskustella siitä, missä mennään. Kun näemme ja mies kiepsauttaa minut kainaloonsa ja juttelee iloisesti niitä näitä, en äkkiä pystykään ottamaan asiaa esille.

Kun keskustelu tulevaisuudesta on aloitettu, sitä ei voi enää perua. Kun toinen haluaa jotain vakavampaa ja toinen ei, on mahdotonta palata enää kevyen huolettomaan yhdessäoloon – keskustelu on vedenjakaja, jonka jälkeen juttu jatkuu syvempänä kuin ennen tai päättyy tykkänään. Itselläni on kokemusta lähinnä jälkimmäisestä.

Juuri tällä hetkellä kaikki on liian hyvin, että olisin valmis riskeeraamaan tasapainon. Ja silti: tämä ei riitä.

CC-kuvat täältä, täältä ja täältä. 

45. kerta toden sanoo?

Kun käy kymmenillä ja taas kymmenillä sokkotreffeillä, oppii huomaamaan, että hyvillä ja loistavilla ensitapaamisilla on eroa. Olen kuullut väitettävän, ettei ensimmäisen tapaamisen perusteella pysty sanomaan vielä paljoakaan toisesta ihmisestä ja kemioista. Uskallan olla eri mieltä: usein pystyy.

Vajaa kolme viikkoa sitten päädyin pitkästä aikaa ensimmäisille treffeille, jotka olivat enemmän kuin "ihan kivat". Mies tuli vastaan Tinderin tapaisessa nettideittipalvelu Happnissa ja laittoi viestiä heti matchin jälkeen. Oikeastaan en tiedä, kumpi kysyi treffeille kumpaa: minä tiedustelin, mitä miehellä on viikolla ohjelmassa ja hän sanoi, että kaikenlaista, mutta yksille oluille löytyisi kyllä aina aikaa. Niille lähdimme.

En asettanut tapaamiselle suuria oletuksia ennakkoon. Viestimme olivat olleet lyhyitä ja kuvissaan mies näytti vähän liiankin tyylikkäältä: jäin miettimään, olisiko kyseessä jälleen "sports, travelling & healthy lifestyle" -tyyppinen urheilullinen mutta hieman pinnallinen kauppismies.

Ei ollut. Treffeille ilmestyi hauska ja hymyileväinen, siististi pukeutunut, fiksu ja filmaattinen humanistimies, joka oli komea juuri sillä tavalla, joka vetoaa minuun. Tummat, tuuheat hiukset, veistokselliset kasvot, lempeä katse. Ei erityisen pitkä, mutta enpä ole minäkään; ei valtavan lihaksikas, mutta sellaisen perään en koskaan ole ollutkaan. Täydellinen, jos minulta kysytään.

Juttu sujui: löysimme heti hämmentävän paljon yhteistä ajatusmaailmastamme, arvoistamme, työtehtävistämme, kiinnostuksenkohteistamme. Perinteisten treffipuheenaiheiden sijaan puhuimme poliittisista näkemyksistämme, urasuunnitelmistamme ja historiasta, ja kun lähdimme eri suuntiin, minulla oli voimakas tunne siitä, että puhuttavaa olisi ollut vielä paljon, paljon enemmänkin.

Heti treffien jälkeen viestitin sinkkukerhollemme:

Hurraa, uskoni nettitreffeihin palautui tänään! Tapasinpas ihan kerrassaan mukavan miehen. Kaikki kohdallaan: asuu [samassa kaupunginosassa kuin minä], työskentelee [samalla alalla kuin minä], poliittisesti samoilla linjoilla, fiksu ja innoissaan historiasta. Puhuttiin ekoilla treffeillä kulttuurivallankumouksesta ja kaupunkisuunnittelusta, virkistävää vaihtelua perinteisille aloituskeskusteluille. Vielä tosi hyvännäköinen eikä edes tullut treffeille fleece-paidassa. :D Nyt vain pitää toivoa, että sekin on vielä innokas näkeen uudelleen. 

Ilokseni mies oli kuin olikin halukas näkemään vielä. Tapasimme keskiviikkona, seuraavat treffit sovittiin perjantaina spontaanisti samalle illalle: pitsalle paikalliseen, ei mitään sen mutkikkaampaa.

Söimme pitsat ja löysimme jälleen hassun paljon pieniä yhteisiä asioita. Intoilimme siitä, kuinka molemmat iloitsevat niinkin pienestä ja arkisesta asiasta kuin kierrätys, ja vielä siinäkin vaiheessa,  kun keskustelimme muovipullojen koostumuksesta, keskustelu tuntui sujuvalta ja mielenkiintoiselta.  Matka jatkui pitseriasta vielä oluille, ja niiden jälkeen oltiinkin kiinnostavan kysymyksen äärellä. Jonnekin tekisi vielä mieli mennä, mutta ei enää oluille. Mihin siis?

Iltateelle hänen luokseen, mies ehdotti.

Suostuin, tietysti. Miehen kämppä sijaitsi vain kivenheiton päästä omastani ja oli sisustukseltaan hyvin lähellä omaa makuani: yhdistelmä vanhaa ja uutta, modernia muotoilua ja tyylikkäitä perintöhuonekaluja – ja täydellinen näköala. Teekupposten jälkeen jäimme juttelemaan pitkäksi aikaa. Unohduin kertoilemaan niitä näitä lapsuudestani ja kotipaikkakunnastani ja mies vain katseli, hymyili, suuteli sitten yllättäen, kesken lauseen.

Jäin yöksi. Aamulla ei ollut kiire mihinkään. Mies laitteli aamupalaa, teki meille smoothieta, antoi lähtiessäni lapun, jossa oli hänen puhelinnumeronsa. Saatteli vielä kotiovelle saakka.

Sen jälkeen olemme nähneet lähes päivittäin.

Seuraavalla kerralla mies tuli luokseni katsomaan leffaa. Popcornit paloivat, ilta onnistui. Välissä kävin reissussa, mutta näimme heti samana iltana palatessani kaupunkiin. Ja sitäkin seuraavana: tavallisena arki-iltana mies tuli hakemaan minut autolla. Ajelimme lähiseudulla, kävimme katsomassa lähteviä lentokoneita ja hylättyjä kaivoslampia, söimme thaimaalaista. Ja mikä parasta: kävimme Prismassa! Muille kuin sinkuille on ehkä vaikea avata sitä, kuinka mahtavaa onkaan kulkea jonkun kanssa kahdestaan jättitavaratalon illan tyhjentämiä käytäviä, kurkata taloustavaraosaston alelaarit, valita leipä, ostaa jotakin niin täydellisen arkista kuin vessapaperia.

Täsmälleen tuota olen sinkkuvuosinani eniten kaivannut. Pieniä, suuria asioita, arkista yhdessäoloa, oman curryannoksen jakamista, paikkaa etupenkillä, suudelmaa sorakuopilla.

Bileillan jälkeisenä aamuna saatua viestiä: lähdetkö syömään sushiöverit?
Selkähierontaa surkean sunnuntaileffan lomassa.
Tekstiviestiä kesken työpäivän.

Taidan olla pahasti ihastumassa.

Olemme tunteneet alle kolme viikkoa, josta liki kolmasosan olen viettänyt ulkomailla. Silti olemme ehtineet nähdä yli kymmenen kertaa, mikä ylittää monin kerroin sen määrän, jonka yleensä uutta treffikumppania ensimmäisten viikkojen aikana näen. Toissapäivänä mies lisäsi minut Facebookiin.

Lupaavinta on, että olemme jo käyneet keskusteluja, jotka luotaavat tulevaisuutta, vaikka toki  vain huolettomasti, ohimennen. Tiedän, että mies haluaisi asua joskus vanhassa pitsihuvilassa, saada lapsia, antaa heille kansainväliset nimet. Omassa päässäni alan kehitellä taas valtavasti tulevaisuuksia.

On toki myös muutamia muttia. Tietenkään mitään ei ole vielä sovittu, ei tunnustettu, ei päätetty. Olen itse lopettanut tinderöinnin ja käynyt Happnissakin vain harvakseltaan kurkkaamassa – mutta mies on ollut siellä paikalla samana päivänä joka kerta, kun olen asian tsekannut. Etsiikö vielä matcheja, käykö sittenkin treffeillä samaan aikaan jonkun toisen kanssa? En tiedä.

Lisäksi mies on kovin huono nukkumaan yhdessä. Viikolla menemme yleensä eri osoitteisiin nukkumaan, vaikka ilta olisikin jatkunut jo pitkälle. Onko unensaanti todellinen syy? Ja onko tilanne ratkaistavissa vähitellen? En tiedä.

Epävarmuudestakin huolimatta näen tässä jutussa niin paljon enemmän rohkaisevia kuin lannistavia merkkejä, etten mitenkään voi olla olematta hirvittävän innoissani.

Eilen kävimme kahden tunnin iltakävelyllä. Kiipesimme aidan yli ratapihalle, kiersimme työmaan läpi hylätyille tunneleille, katselimme graffitiseiniä jotka pian katoavat uuden kaupungin tieltä. Mies vei minut talonsa kattoterassille, jolta avautui huikea näkymä kaupunkiin, ja aamulla heräsin miehen sängystä laina-t-paidassa, onnellisena.

Minulla on hänen luonaan oma hammasharja. Se on enemmän kuin mikään muu vuosiin.

CC-kuvat täältä, täältä, täältä ja täältä. 

43. ja 44. deittini: tyyliään etsivä ranskalaisinsinööri ja spontaani yödeitti

Lukijani toivoi uutta postausta ja huomautti, että kuulumisia ei ole kuulunut pitkään aikaan. Myönnetään, guilty as charged! Korjataanpa siis asia. 

Kevääni on kulunut vielä vauhdikkaammin kuin keväät yleensä. Parin vuoden tauon jälkeen olen jälleen ryhtynyt järjestöhommiin, jotka täyttävät iltani kokouksilla ja viikonloppuni edustustilaisuuksilla. Myös töissä on ollut vilskettä, ja lopputulos on se, että deittailu on jäänyt pahasti muun elämän jalkoihin. Ei kuitenkaan kokonaan – olen ihminen, joka tarvitsee elämäänsä aina hieman kipinöitä, vaikka kuinka pieniä tahansa. En ikinä ole ymmärtänyt heitä, jotka voivat elää vuosia ihastumatta tai järjestää loppuelämänsä siinä ajatuksessa, että kumppania ei tule eikä tarvitsekaan tulla. Tarvitsen jonkun, jota ajatella illan viimeisellä hetkellä ennen nukahtamista.

Vielä helmikuussa kaipasin kovasti ulkomaille muuttanutta Kitaristia ja laskeskelin kuukausia häneen paluuseensa. Aluksi vaikutti siltä, että myös hän ajatteli minua – tai no, ainakin tykkäili Instagram-kuvistani. Kuukausi sitten tapahtui jotain: tykkäykset loppuivat kuin seinään ja kun lähetin Kitaristille WhatsAppissa keveän viestin meitä molempia koskevasta tapahtumasta, hän vastasi tasan niin lyhyesti kuin mitenkään voi olemalla kuitenkaan suoranaisen tyly. Osaan lukea rivien välistä: tämän jutun perään on turha haikailla nyt sen enempää. Ajoitus ei taaskaan ollut puolellamme.

Pitkän hiljaisuuden jälkeen päätin siis jälleen aktivoitua deittikanavissa. Kuinka ollakaan, OkCupidissa sain yhteydenoton ranskalaismieheltä, jonka ajatukset vaikuttivat käyvän kovasti yksiini omieni kanssa. Tapasimme kahvilassa, ja totta tosiaan: puhuttavaa riitti. 

Valitettavasti se ei vielä yksinään aina riitä. Aluksi minua huvitti kovasti se, että miehen etunimi ja ala olivat samat kuin toisella ranskalaismiehellä, jota tapailin viime syksynä. Jopa ulkonäössä oli jotakin samaa – yhtä pientä miinusta lukuun ottamatta. Siinä missä ensimmäinen ranskalaistuttavani oli tyylikäs kuin mikä, jälkimmäinen oli... mitenhän sen nyt sievästi sanoisi. Käytännöllinen. Järkevästi pukeutuva. Maanläheinen.

Käytti siis Gote-Tex-lenkkareita maastolenkin lisäksi kaupungilla ja ilmestyi treffeille värikkäässä fleece-paidassa. 

En ole koskaan pitänyt itseäni erityisen pinnallisena ihmisenä, enkä toisaalta ole itsekään mikään  palvottu tyylikuningatar. Silti ranskalaismiehen pukeutumistyylissä oli jotakin, mitä en vain millään pysty ymmärtämään. Sen jälkeen kun seurustelin kaksi vuotta ihmisen kanssa, joka olisi lähtenyt baariinkin Gore-Tex-housuissa ilman väliintuloani, olen tehnyt sisimmässäni lupauksen: ei enää ikinä. Tietoteekkarityyliksi nimeämäni järkevänkirjavankauhea pukeutumistyyli on yksi pahimmista seksintappajista, joita tiedän. Elämän perussääntöjä: sukkia ei laiteta sandaaleihin, kaupungilla ei kuljeta ilman paitaa, treffeille ei mennä pyöräilyshortseissa tai fleece-paidoissa. 

Näin ranskalaismiestä kaksi kertaa kahveilla. Juteltavaa riitti ja mies sai erityisplussaa hyvästä englannistaan (ja okei, myös siitä, että kehui brittiaksenttiani). En kuitenkaan onnistunut havaitsemaan sen suurempia romantiikan merkkejä. Emme vaihtaneet edes numeroita vaan kommunikoimme lähinnä OkCupidin välityksellä, ja toisten treffien jälkeen en vain enää saanut aikaiseksi kirjoittaa uutta viestiä. En edelleenkään voi vannoa, etteikö tilanne olisi toinen, jos miehen tyyli olisi ollut erilainen, mutta jos ei sytytä, ei vain sytytä, eikä ole minun asiani puuttua siihen, mitä aikuinen ihminen pukee päälleen. Joku toinen ehkä tykkääkin. 

Samoihin aikoihin kävin pikatreffeillä myös uuden Tinder-tuttavuuden kanssa. Olimme matchanneet ensimmäisen kerran jo syksyllä ja vaihdelleet silloin muutamia viestejä, mutta treffit olivat jääneet sopimatta. Maaliskuun lopussa törmäsimme Tinderissä uudestaan ja tekstailimme muutamia päiviä. Eräänä perjantaina olin ollut juhlissa, nähnyt kaupungissa käymässä olleita ystäviäni ja ollut juuri lähdössä kotiin, kun puhelimeen ilmestyi treffikutsu. Kello lähestyi yhtä, mutta mitäs tuosta: bussi peruspubiin ja tutustumaan. Mies oli mukava ja viimeinen tunti ennen valomerkkiä meni nopeasti, mutta johtuipa se sitten treffiseurasta tai takana jo olevista oluista ja viinilasillisista, mieleeni ei jäänyt mitään niin erityistä, että olisin myöhemmin saanut aikaiseksi ottaa yhteyttä uudestaan. Ei hänkään: tapaaminen jäi ensimmäiseksi ja viimeiseksi. 

OkCupidin ja Tinderin jälkeen päätin ottaa viimeisen oljenkorren käyttöön ja rupesin taas tykkäilemään ihmisistä Happnissa. 

Se kannatti.

CC-kuvat täältä, täältä ja täältä. 

40., 41. ja 42 deittini

Vaikka olen viime aikoina riemuinnut ennen kaikkea "oikean elämän" kohtaamisista, nettideittailu-uranikaan ei ole ollut täysin jäissä – kirjoittaminen siitä vain on jäänyt vähemmälle. Joulu- ja tammikuun aikana ehdin tavata kolme uutta tuttavuutta, joista kaksi jäi varsin lyhyiksi, yksi on jäänyt kuvioihin enemmän tai vähemmän.

40. deittini: erikoislaatuinen tavis

Neljännenkymmenennen (apua, onko niitä jo niin monta!) deittini tapasin Tinderissä, josta on sivumennen sanoen tullut vähitellen myös itselleni tärkein deittikanava Suomi24:n hiljennyttyä ja tason laskettua. Yhteydenotto oli sikäli erikoinen, että mies pyysi minua treffeille välittömästi ensimmäisessä viestissään. Koska Tinder-profiilit kertovat omistajistaan varsin niukasti, olen yleensä ollut taipuvainen vaihtamaan useamman sanan ennen treffejä, mutta mies vaikutti varsin harmittomalta, joten ajattelin, että ei kai siinä mitään menetäkään.

Tapasimme viihtyisässä paikallispubissa, josta on hiljalleen tulossa kantatreffipaikkani. Poikkeuksellisen nopeasti sovittujen treffien vuoksi en ollut ehtinyt tutustua mieheen etukäteen kovinkaan hyvin, ja ennakko-oletukseni olivat hieman toisenlaiset kuin todellisuus. Mies oli varsin kapoinen, vaikka kuvien perustella olin jostakin syystä ajatellut hänet rotevammaksi. Olin myös ymmärtänyt miehen työskentelevän baarimikkona, mutta tosiasiassa tämä toimikin nykyään myymälätehtävissä. Eipä siinä mitään – mutta keskustelu osoitti, että vaikka mies oli periaatteessa ihan mukava, jotakin eriskummallista hänessä oli, eikä ainoastaan hyvällä tavalla.

Mies kertoi olevansa helpottunut siitä, että olen itse sitä mitä sanoinkin olevani ja että ylipäätään ilmestyin paikalle. Kuulemma historiaan on mahtunut jos jonkinlaisia deittituttavuuksia, ihmeellisiä stalkkereita, ohareita ja täysin totuudenvastaisia profiilikuvia – täysin toisenlainen tausta kuin omat kokemukseni nettideittailusta. Vinkkasin, että asiaa voisi helpottaa se, että toisen osapuolen kanssa ylipäätään vaihtaisi ihan pari sanaa ennen treffeille pyytämistä. Vaikka arvostankin nopeita ja suoria aloitteita, pieni ennakkotsekkaus ei yleensä ole pahitteeksi.

Keskustelu jatkui niitä näitä jutellessa. Pelasimme lautapeliä ja otimme vielä toisenkin oluen. Jossain vaiheessa huikkasin käväiseväni nopeasti vessassa. Miehen reaktio yllätti: "Ei kai sun sitä ääneen tarvitsisi sanoa", hän tokaisi. Miehen mielestä oli kuulemma omituista ilmaista ääneen käyvänsä naistenhuoneessa. Parempi olisi vain poistua – kyllä toinen kuitenkin arvaisi, mihin toinen lähti käymään. Oo-koo, vaikka sitten niin. Itse taas pitäisin huonona käytöksenä sitä, jos toinen vain katoaisi pöydästä sanomatta sanaakaan.

Ei mikään iso juttu, mutta kun tällaisia erikoislaatuisia kommentteja kuului muitakin, minussa vahvistui aika nopeasti aavistus siitä, että tämä ei nyt ollut aivan match made in heaven. Lähtiessämme eri teille puhuimme ympäripyöreästi seuraavasta tapaamisesta enkä taaskaan saanut ilmaistua suoraan, että sellaista tuskin olisi tulossa. Pari päivää myöhemmin sain (varsin huonolla suomella kirjoitetun) treffitiedusteluviestin, johon vastasin uskoakseni kohteliaasti ja ystävällisesti kiitos ei – oli mukava tutustua, mutta en oikein osannut nähdä nyt yhteistä tulevaisuutta.

"Voidaan me kavereina nähdä?" mies kaikesta huolimatta ehdotti, enkä vieläkään ymmärrä, minkä vuoksi. Jos juttu ei natsaa edes sen vertaa, että haluaisi lähteä toisille treffeille, tuskinpa luvassa on kovin tiivistä ystävyyttäkään.

41. deittini: veikeä pokerihai

41. deittini oli monella tapaa lupaava tapaus: hauskannäköinen, puhelias ja jollakin lailla tavallista veikeämpi ja huumorintajuisempi mies, jonka kanssa juttu alkoi luistaa heti ensimmäisestä tapaamisesta lähtien. Kun siirryimme oluilta seuraavaan kuppilaan, miehen suoruus ja aloitteellisuus yllättivät positiivisesti: "Kävelläänpä nyt niin kuin kunnon ihmiset", mies ilmoitti ja otti minua käsikynkästä kiinni. Vaikka en yleensä lähde jatkoille heti ensimmäisiltä treffeiltä, en vastustellut, kun mies kutsui minut luokseen antamaan sisustusvinkkejä uuteen asuntoonsa. Tietäähän sen, miten siinä käy. Aamulla olin hyvillä mielin, joskaan en umpirakastunut.

Ensimmäiset treffit olivat tammikuun alussa, sen jälkeen olemme nähneet säännöllisen epäsäännöllisesti ehkä kerran viikossa. Ei mitään erityisen ihmeellistä: useimmiten olemme hänen luonaan, katsomme leffan tai sarjoja ja jatkamme nukkumaan – tai tarkemmin ottaen minä jatkan. Mies nousee vielä tekemään töitä, siis pelaamaan pokeria. Siinäpä ammatti, jota en deitilleni aivan heti olisi osannut kuvitella! Jos aivan rehellisiä ollaan, minun on vaikea kuvitella pitempää tulevaisuutta yhdessä uhkapeliammattilaisen kanssa. Ensimmäinen ongelma on vuorokausirytmi: kun toinen pelaa yöt ja nukkuu päivät, tiiviimmässä yhteiselossa hankaluuksia tulisi varmasti. Toisaalta en itse ole millään lailla riskeistä nauttivaa sorttia, enkä haluaisi rakentaa vakavampaa suhdetta pohjalle, jossa toisen tulot riippuvat viime kädessä pelkästään sattumasta.

Muutenkin juttu on viime aikoina jäänyt polkemaan vähän paikoilleen enkä ole kohtaamisistamme mitenkään mielettömän innoissani, vaikka mies mukava ja sympaattinen onkin. Hänen kanssaan on hauskaa höpötellä, mutta vieläkään en koe, että olisimme päässeet syvällisempiin keskusteluihin. Ja sitten hankalin tunnustus: miehen tapa suudella ei mitenkään vastaa omaani. Kieli kurkkuun -tyyli ei juurikaan nappaa itseäni, mutta mies ei tunnu joko huomaavan sitä tai välittävän siitä. Tässä iässä tuntuisi hölmöltä alkaa opettaa aikuista miestä pussailemaan – ehkä tyylimme vain ovat ylitsepääsemättömän erilaiset.

Vaikka onkin ollut ihan mukava nähdä ja miehessä on valtavasti hyviä puolia, viime aikoina olen kääntynyt aika vahvasti sille kannalle, että loppu häämöttää jo edessä. Vielä kun sen saisi sanottua nätisti myös toiselle. 

42. deittini: pikatreffimies

Treffit 42. deittini kanssa olivat elämäni lyhyimmät. Olimme tavanneet Tinderissä ja keskustelleet vuodenvaihteessa mahdollisista treffeistä, mutta jotenkin keskustelu oli jäänyt. Poikkeuksellisen pitkän työpäivän jälkeen mies lähetti yllättäen spontaanin ehdotuksen: miten olisi pieni kävely illalla? En hennonnut sanoa, että 12 tunnin työpäivän jälkeen tammikuinen kävely suoraan töistä ei välttämättä toisi esiin kaikista energisintä puoltani, joten tapasimme kaupungilla, kiersimme kotikaupunginosani – ja se siitä. Puoli tuntia ihan mukavaa jutustelua, mutta eipä siitä juuri muuta jäänyt mieleen. Kumpikaan ei ehdottanut seuraavaa tapaamista.

Tästä opittua: treffien aikaan ja paikkaan kannattaa panostaa, edes vähän. Ja vielä: puolen tunnin treffit eivät kerro toisesta vielä paljoakaan.

CC-kuvat täältä, täältä ja täältä. 

Kevyt kevät

Melkein kuukausi sitten kerroin ihanasta miehestä, jonka ehdin löytää juuri ennen kuin tämä muutti toiselle puolelle maailmaa. Postauksen aikaan olimme ehtineet lähteä juhlista samaan osoitteeseen, käydä oluilla ja elokuvissa, sopia seuraavasta tapaamisesta. Se ei jäänyt viimeiseksi: mitä lähemmäs lähtö kävi, sitä enemmän vietimme aikaa yhdessä.

Viikko elokuvaillasta eteenpäin tapasimme lasillisilla viihtyisässä olutpaikassa, joimme toiset ja jatkoimme kolmansille. Vielä ensimmäisillä treffeillämme – sillä kai niitä treffeiksi voi kutsua – keskustelu oli kulkenut varsin tavanomaisissa aiheissa eikä kumpikaan uskaltanut edes hipaista toista. Nyt aloimme löytää yhteistä jutunjuurta taas enemmän ja kun lopulta puolenyön aikaan poistuimme kuppilasta, jatkoin miehen luo. 

Yö oli yhtä ihana kuin edelliset. En ymmärrä, miten pelkkä lähellä oleminen voi tuntua niin kauhean oikealta, mutta niin vain oli. Aamulla harmitti lähteä töihin. Onneksi mies tuli kutsuneeksi minut järjestönsä juhliin vielä samana iltana. "Katsotaan, ehkä nähdään", minä sanoin ja tulin tietysti paikalle. 

Puoliltaöin kohtasimme jälleen. Vaikka paikalla oli meidän molempien tuttuja, vaikka muun muassa Suomenruotsalaisherra tuli juttelemaan kanssani, pysyimme yhdessä koko illan. Emme pitäneet kiinni kädestä, emme suudelleet, emme kuiskutelleet omiamme. Silti moni tuli kyselemään, mistä oikein tunnemme toisemme ja vasta jälkikäteen tajusin, ettei sellaista kysymystä esitetä kahdelle kaverukselle aivan noin vain. Ystäväni kertoi katsoneensa, että välillämme on jotain, ja jollakin oudolla tavalla se ilahduttaa minua vieläkin: loputtomien kahdenkeskisten nettitreffien ja satunnaisten bileseuralaisten jälkeen on suorastaan ihmeellistä, kun samaan iltaan pystyy yhdistämään sekä omat ystävät että miehen, josta välittää. 

Kun silmäni alkoivat lupsahdella kiinni, mies kysyi, olenko väsynyt ja alkoi tehdä lähtöä yhdessä kanssani. Enää ei tarvinnut edes keskustella siitä, jatkaisimmeko samaan suuntaan. Aamu venyi pitkäksi. Olisin halunnut viivyttää sitä loputtomiin, mutta kolmelta oli viimein pakko nousta.  Molemmille oli jo illaksi ohjelmaa, mutta sovimme vielä lounaan seuraavalle päivälle – vielä viimeinen kohtaaminen ennen lähtöä.

Sunnuntain tapaaminen jäi nopeaksi. Kävimme syömässä ja liityin vielä hetkeksi miehen makutuomariksi kirjakauppaan. Rautatieasemalla oli viimein pakko kääntyä eri suuntiin. En oikein tiennyt, mitä tehdä, miten olla.

"Vasta nyt tajuaa kunnolla, mitä täältä jää kaipaamaan", mies sanoi, suuteli minua vielä kerran ja oli poissa. 

Illalla oli vielä pakko laittaa viestiä, kiittää yhteisistä päivistä, jättää pieni sivuovi auki: Ja eihän sitä tiedä, jos vielä törmätään. 

Mies vastasi: Oli ihan parasta viettää sun kanssa nää viimeiset päivät. Varmasti meillä molemmilla vain hujahtaa tää kevät jonnekin.

Entä kevään jälkeen? Entä kun mies palaa kesällä takaisin Suomeen? Sitä en uskalla vielä ajatella, mutta tietysti elätän pientä toivetta – ehkä vielä sitten. Sen ajatuksen toivossa annan miehelle nyt nimen: jatkossa blogissa puhuttakoon Kitaristista. 

Olemme olleet yhteydessä, mutta vain vähän: minä lähetin miehelle syntymäpäiväonnittelut, hän onnitteli minua uudesta tehtävästäni. Tavallaan haluaisin jutella enemmänkin, mutta toisaalta tietty etäisyys voi olla hyväksikin. Seuraavan puolen vuoden ajan meillä on omat elämämme eri puolilla maailmaa, aivan eri aikavyöhykkeillä. Emme ehtineet niin pitkälle että juttumme sitoisi meitä millään lailla: hän varmasti tapaa uusia ihmisiä ja käy treffeillä, niin minäkin. Sen kaiken keskellä aktiivinen viestitulva väärään kellonaikaan ja väärillä hetkillä ei välttämättä olisi pelkästään hyvä asia.

Salaa toivon silti, että olisin sinkku vielä kesällä – vaikka minulla ei tietenkään ole mitään takeita siitä, että Kitaristi itse on silloin enää a.) vapaa b.) kiinnostunut minusta c.) ylipäätään palaamassa Suomeen. 

Viikkoja lähdön jälkeen oloni on edelleen oudon ihastunut ja vapautunut. Kun on yrittänyt  edelliset kaksi ja puoli vuotta kaikin tavoin löytää seuraa, on virkistävää, kun tavoitteena onkin äkkiä pysytellä sinkkuna. En ole jaksanut selailla Tinderiä kovinkaan aktiivisesti ja juhlista olen palannut kotiin yksin – ja täysin tyytyväisenä.

Joku on joskus todennut, että kun lakkaa etsimästä, se oikea tulee vastaan. En aivan usko siihen, mutta siitä olen samaa mieltä, että kun lakkaa etsimästä, ainakin jotakin varmasti löytyy.

Aivan yhtäkkiä olen saanut tutuilta miehiltä enemmän kiinnostuksen merkkejä kuin aikoihin. Pientä flirttiä juhlissa jos toisissa, pitkästä aikaa avattuja Facebook-keskusteluita, uusia Tinder-matcheja vanhojen deittikumppanien (ks. 19. deittini ja 32. deittini) kanssa. Kaikkien aikojen ensimmäinen nettideittituttavuuteni Rokkipoju laittoi viime viikonloppuna kuukausien hiljaisuuden jälkeen viestiä, kertoi tapailevansa mukavaa tyttöä ja keskustelleensa hänen kanssa, että olisi kiinnostavaa ottaa kolmas osapuoli mukaan petipuuhiin. Kieltäydyin kohteliaasti, vaikka olisihan se ollut kokemus sekin. 

Kaikista yllättävin uutinen on tämä: minä ja iki-ihastukseni Sijoittaja lähdemme perjantaina kahdestaan päiväreissulle toiseen kaupunkiin. Reissu on monen sattuman seurausta. Sain taannoin ilmaiseksi kaksi lippua kiinnostavaan tapahtumaan mutta en ketään kaveria, jolle perjantaipäivä olisi sopinut. Viikko sitten päädyimme samaan baariseurueeseen Sijoittajan ja parin muun kaverin kanssa, ja noin kolmelta yöllä keksin tiedustella, tahtoisiko kukaan lähteä mukaan tapahtumaan. Suureksi yllätyksekseni Sijoittaja innostui ajatuksesta välittömästi. Sunnuntaina piti vielä varmistaa asia selvin päin: onhan hän oikeasti halukas lähtemään? Kuulemma oli. 

Perjantaina siis reissuun Sijoittajan kanssa – tästä tulee kiinnostavaa. Mehän emme ole viettäneet aikaa kahdestaan millään muulla tavoin kuin humalassa, kahdenkeskisillä jatkoilla ja niitä seuraavina aamuina. Reissulta toivon tällä hetkellä lähinnä sitä, että keksimme jotain sanottavaa, minulla kun on paha taipumus mennä lukkoon hänen kanssaan. Jo sellaisenaankin odotan päivää silti malttamattomana. Kaipa jossain sieluni syvyyksissä edelleen toivon, että välillämme tapahtuisi vielä jotakin, ihan mitä vain. Mihinkään vakavampaan en usko, mutta en laittaisi pahakseni jatkoja hänen kanssaan. En valehtele, jos väitän, että omilla, erilaisilla tavoillaan Kitaristi ja Sijoittaja ovat parhaat yöseuralaiseni. 

Vaikka minulla ei ole tällä hetkellä meneillään mitään vakavampaa eikä takeita tulevasta, kaikki tämä haaveilu saa minut valtavan onnelliseksi. 

CC-kuvat täältä, täältä ja täältä.

Paluu menneisyyteen

Jokainen Tinder-käyttäjä törmää ennemmin tai myöhemmin samaan kysymykseen: kannattaako tykätä, jos vastaan tuleekin oikean elämän tuttava, johon tekisi mieli tehdä tuttavuutta vähän enemmän?

Viimeisen parin viikon aikana tapahtuneen perusteella sanoisin: kannattaa. 

Palataanpa ajassa vuosi jos toinenkin taaksepäin. 

On alkusyksy. Toinen opiskeluvuosi on juuri pyörähtänyt käyntiin ja ilmassa on pientä jännitystä, kevyesti kuplivaa uutuuden tuntua. Opiskelijajärjestön juhlissa musiikki soi ja siideri maistuu, tanssilattia täyttyy, uusia kasvoja tulee ja menee. Yksi jää juttelemaan: huomattavan komea ja keskustelutaitoinen mies, joka soittaa kitaraa, juoksee maratoneja ja tuntee siinä sivussa vielä yhteiskunnalliset kiemurat.

Ajoitus ei ole hyvä, oikeastaan se on aivan kauhean huono: minulla on jo meneillään aivan muita kuvioita. Silti ei tarvita kuin pari tuntia ja olen myyty. Tanssilattialla on vaikea pitää käsiä irti toisesta, askeleet vievät samaan opiskelijakämppään. Myöhemmin muistan lähinnä sen: askeettisen soluhuoneen, aamuyön utuisen valon, kesän viimeisen lämmön ja miehen, jonka lähellä on hirvittävän hyvä olla. 

Vähän liiankin hyvä. Viikonlopun jälkeen omatunto painaa. Seuraavissa juhlissa hädin tuskin moikkaan miestä. Välttelen häntä, välttelen itseäni hänen kanssaan. 

Kaikki unohtuu melkein yhtä nopeasti kuin alkaakin, mutta pelkkänä kaverina en miestä osaa enää myöhemminkään nähdä. Harvoissa kohtaamisissa on jotain kiusallista. Häpeän tylyä katoamistani, mutta en voi nostaa asiaa enää uudelleen esille.

Kuluu vuosia. 

Tammikuussa 2017 mies tulee yllättäen vastaan Tinderissä. Painan sydäntä. Joidenkin päivien kuluttua puhelin piippaa: It's a match! Ilahdun, mutta vielä enemmän ilahdun viisi minuuttia myöhemmin, kun Facebookiin tulee kutsu miehen järjestämiin juhliin seuraavalla viikolla. 

Perjantaina saavun juhliin, joista en tunne ketään muita kuin tämän miehen ja nyt-taas-pelkän-ystäväni Konsulttikaverin. Kun Konsulttikaveri tekee lähtöä, minä vastaan jääväni vielä hetkeksi silläkin uhalla, etten edelleenkään tunne muita paikallaolijoita. 

Ilta vierähtää, skumppapulloja avataan, karaokea lauletaan ja äkkiä havahdun siihen, että kello on viisi. Alan tehdä lähtöä kotiin, kun humalainen pianistinalku ehdottaa minulle ja miehelle illan viimeistä hidasta. Hetken päästä tanssimme valssia pianon säestyksellä, yritämme sovittaa askeliamme My Heart Will Go Oniin ja Walking in the Airiin. Turhaan, tietysti, tempo ja kappale vaihtuvat lennosta.

Musisointi katkeaa, kun yläkerran asukkaat tulevat ilmoittamaan, että nyt saa soitto loppua. Mutta kun lähdemme kotiin, lähdemme samalla ovenavauksella, askeleet vievät taas samaan suuntaan. 

Miehen kämppä on ehtinyt vaihtua välissä. Lähelläolo on aivan yhtä helppoa kuin ennenkin, niin käsittämättömän luontevaa, etten ymmärrä, miten olen voinut unohtaa koko ihmisen niin pitkäksi aikaa. Mies osaa halata tiukasti, silitellä hiuksia, painaa otsan otsaa vasten, ottaa syliin niin hellästi ja niin rakastavasti, että sydän pakahtuu, henki salpaantuu, melkein itkettää. En tiedä, ajatteleeko hän samoin – ei välttämättä, ehkä hänen yönsä ovat aina tällaisia. Minun eivät koskaan.

Yleensä irtaudun toisesta nukkuessani, käännän kylkeä, vohkin peiton, huomaan asennon hankalaksi ja käteni puutuneeksi. En nyt. Nukumme koko yön aivan lähekkäin, samalla tyynyllä, kasvot kymmenen sentin päästä toisistaan. Olo on lämmin ja turvallinen, seesteisen onnellinen. En tahtoisi olla missään muualla koko maailmassa.

Aamu on hiljainen. Teen lähtöä nopeasti ja mietin, näemmekö enää. Ovella mies sanoo ilokseni: olipa hyvä alku vuodelle, mennäänkö joku ilta oluelle.

Seuraavalla viikolla menemme oluelle. Juttu luistaa ihan mukavasti, keskustelu kulkee arkisten asioiden ja yhteisten tuttavapiirien ympärillä. Minua jännittää enemmän kuin sokkotreffeillä. On suurempi kynnys keskustella ihmisen kanssa, jonka tuntee jo vuosien takaa muttei sittenkään kunnolla: emme ole pitkiin aikoihin olleet tekemisissä kuin satunnaisesti.

Pubista jatkamme elokuvaan, jota mies on etukäteen ehdottanut: italialainen kuusikymmentäluvun taide-elokuva, mustaa ja valkoista, maalauksellisia kohtauksia ja vähäeleinen juoni. Koko elokuvan ajan istun jäykästi paikoillani, tunnen miehen käsivarren omaani vasten mutta en uskalla liikahtaa. Ei uskalla mieskään – olemme lähekkäin mutta emme niin lähekkäin, että siitä voisi tehdä minkäänlaisia tulkintoja. Deittailun absurdiutta: juhlien jälkeen on täysin luonnollista nukkua kiinni toisessa, suudella ja silitellä kuin vakavammassakin suhteessa, ja silti kädestä kiinni pitäminen elokuvissa on niin suuri askel, ettei kumpikaan rohkene sitä ottaa.

Elleivät molemmat viivyttelisi eri suuntiin lähtemistä, ellen saisi vielä hyvänyönsuukkoa, saattaisin jo vähän pelätä, ettei jutussa sittenkään ole sen enempää. Mutta viivyttelemme, suutelemme ja viestittelemme vielä illalla seuraavasta tapaamisesta.

En malttaisi odottaa ensi torstaita. Ja samaan aikaan en haluaisi ajan menevän sekuntiakaan eteenpäin.

Koko jutun taustalla väijyy nimittäin raskas tietoisuus siitä, että tälläkin kertaa ajoitus on täysin väärä, huonoin mahdollinen. Vaikka kaikki menisi juuri niin kuin pitääkin, vaikka haluaisimme jatkaa tapailua ja viettää aikaa yhdessä, en voi tehdä yhtikäs mitään sille tosiasialle, että parin viikon päästä tämä kaikki on jälleen ohi.

Ensi viikolla mies muuttaa toiselle puolelle Atlanttia.



CC-kuvat täältä, täältä ja täältä. 

Uusi blogipalvelu

Kirjoitettavaa ja kerrottavaa olisi jälleen postaukseen jos toiseenkin, mutta mainitaanpa tässä välissä uusi blogipalvelu, jonka olemassaoloon havahduin itse vasta viime viikolla. Sen jälkeen kun Blogilista.fi lopetti toimintansa viime keväällä, olen itse kaivannut kattavaa suomalaista sivustoa, joka kokoaisi yhteen blogit, nostaisi esiin uutta luettavaa ja tarjoaisi keinon seurata omia suosikkeja. 

Muutamia viritelmiä on vuoden aikana nähtykin, mutta nyt silmiini sattui viimein palvelu, jolla olisi potentiaalia nousta uudeksi Blogilistaksi: jos joltakin muultakin on mennyt aiemmin ohi, suosittelen vierailemaan Blogit.fi:ssä.

Lisää samalla suosikkeihisi myös Nettideittaajan päiväkirja!

Täydellisen Tinder-kuvan valinta

Olen huomannut, että moni päätyy blogiini etsiessään tarkempia tietoja Tinderistä ja sen käytöstä. Siinä missä yksittäistä postaustani luetaan yleensä noin 100–300 kertaa, parin vuoden vuoden takaista Tinderin alkeet -kirjoitustani on luettu tähän mennessä yli 41 000 kertaa. Tinder siis selvästi kiinnostaa – ja myös askarruttaa – googlailijoita.

Siksipä ajattelinkin vastata omasta puolestani kysymykseen, jota moni aloitteleva ja ehkä kokeneempikin Tinder-deittailija varmasti pohtii: Millainen on hyvä Tinder-profiilikuva? Profiilikuvan valintaa olen sivunnut blogissani jo vuosia sitten, mutta tuolloin pohdin aihetta lähinnä perinteisempien nettideittisivustojen näkökulmasta.

Tinderissä kuvan merkitys on kuitenkin vielä suurempi: moni käyttäjä ei välttämättä edes vilkaise profiilitekstiä tai muita tietoja, vaan päätös tehdään hyvin nopeasti ensimmäisen kuvan perusteella. Itsekin myönnän syyllistyväni tähän. Ellei ensimmäinen kuva vakuuta, en vilkaisekaan tietoja tai muita kuvia vaan pyyhkäisen profiilin kylmästi vasemmalle. 

Ei siis ole aivan se ja sama, millaisen otoksen palveluun itsestään laittaa: parhaimmillaan tai pahimmillaan kuvavalinta voi ratkaista, pyyhkäiseekö elämäsi rakkaus sinut vasemmalle vai oikealle. Hätä ei kuitenkaan ole tämän näköinen! Omaan profiilikuvaan voi nimittäin vaikuttaa varsin paljon. Enkä puhu nyt ulkonäöstä: omia kasvonpiirteitä tai vartaloa on vaikea muuttaa tuosta vain, mutta uskallan väittää, että hyvän profiilikuvan pystyy ottamaan käytännössä kuka tahansa. Ilme, tilanne, kuvanlaatu, vaatetus, muut kuvassa olijat – nämä ja monet muut seikat vaikuttavat ratkaisevasti siihen, onko oma profiilikuva hitti vai huti.

Oma empiirinen kokemukseni perustuu ennen kaikkea miesten profiileihin, joten seuraavat vinkkini on suunnattu erityisesti heille. Samoja ohjenuoria voi kuitenkin soveltaa melko pitkälti myös naisiin. Kyseessä on tietysti vain yhden akateemisen, noin 25-vuotiaan, vakavaa seuraa etsivän kaupunkilaisnaisen näkemys, ja makuja on monia muitakin. Tinderiä selaillessani uskallan silti väittää, että moni hyötyisi, kun pysähtyisi edes hetkeksi tarkastelemaan profiilikuvaansa hieman tarkemmalla silmällä. Profiilikuvasi edustaa muiden silmissä sitä, mitä haluat itsestäsi sanoa. Millaisen tarinan kuvasi kertoo?

Vinkit koskevat ennen kaikkea ensimmäistä profiilikuvaa, joka on ensimmäinen asia, mitä muut Tinder-käyttäjät sinusta näkevät. Samoja linjoja kannattaa kuitenkin soveltaa myös muihin otoksiin.

Ennen tarkempia yksityiskohtia tiivistettäköön vielä yhteen:

Paras profiilikuva on hyvälaatuinen otos, jossa sinä (ja vain sinä) näyt tunnistettavasti, lähietäisyydeltä, niin että kasvot ja silmät näkyvät ja ilme on neutraali tai positiivinen.

Siitä päästäänkin liikkeelle!

Vältä näitä

eli asiat, jotka saavat pyyhkäisemään profiilin vasemmalle

• Liian kaukaa kuvattu. Profiilikuvasi tarkoitus on näyttää, millainen tyyppi mobiiliverkon toisessa päässä on. Jos kuvassa näkyy pelkästään kaukaisuudessa seisova, tunnistamaton tumma hahmo auringonlaskun valossa, vasemmalle menee, olipa auringonlasku sitten kuinka hieno hyvänsä. Tinderistä etsitään ihmisiä, ei maisemia.

• Tunnistamaton. Sukua edelliselle. Moni tuntuu kuvittelevan, että sukellusmaski, moottoripyöräkypärä tai halloween-naamio ovat pätevä asuste, joka kertoo harrastuksesta tai huumorintajusta. Mieti kuitenkin vielä: kasvot ovat nimenomaan se, mitä potentiaalinen Tinder-match haluaa sinusta nähdä.

• Aurinkolasit. Ei ihan yhtä suuri synti kuin edelliset, mutta silmät ovat asia, johon ihminen kiinnittää ensimmäisenä huomionsa. Jos ne on peitetty heti ensimmäisessä kuvassa, mielenkiinto laskee. Muissa kuvissa aurinkolasit voivat olla ihan ok, mutta itse en lähtisi treffeille ihmisen kanssa, joka on peittänyt silmänsä jokaisessa kuvassa.

• Huono laatu. Rakeiset, sumuiset, tärähtäneet, hämärät ja räikeään vastavaloon otetut profiilikuvat tekevät huonon vaikutelman ja saavat kysymään, onko itse tyyppikään lopulta kovin skarppi. Hyvälaatuisuus ei tarkoita ammattikuvaajan ottamia studio-otoksia: nykyään millä tahansa älypuhelimella saa vähintään keskiverron lopputuloksen, kunhan valitsee paikan oikein. Siis: ei puolihämäriä baareja ja valjuja kylpyhuoneita taustaksi.

• Aggressiivinen, ylimielinen tai masentunut ilme. Kasvoilta välittyvä ilme on yksi tärkeimpiä viestejä, ja jos ilmeesi sanoo: ”Vihaan sua!” tai ”Olen epätoivoinen, otan kenet vain”, vastapuoli tuskin hurraa ilosta. Myöskään ylimielisen halveksuva katse ei saa sukkia pyörimään jaloissa – kuten ei myöskään etenkään naisten suosima vanha klassikko, duckface.

• Aseet ja kansainväliset käsimerkit. Voisi kuvitella, ettei tätä tarvitsisi erikseen edes  mainita, mutta niin vain vastaan on tullut profiileita, joissa mies tähtää kuvaajaa ja samalla kuvan katsojaa kiväärillä, pistoolilla tai keskisormella. Siinä voi hetken verran miettiä, mikä on kuvan viesti.

• Muut ihmiset. Profiilikuvassa  tärkeintä on yksi ihminen, ja se olet sinä. Muut kannattaa jättää suosiolla pois, ellei kuvasta käy esimerkiksi valaistuksen vuoksi välittömästi selväksi, kenestä on kyse. Jos profiilikuvassa möllöttää kolme nuortamiestä, mistä tinderöijä tietää, kenen profiilista on kyse? Ja jos mies poseeraa naisseurassa tai toisin päin, vielä pahempi: vaikka kyseessä olisi siskosi, katsoja ei sitä tiedä. Pahinta ovat eksän kanssa otetut yhteiskuvat, joista eksä on rajattu pois niin että kuvasta huomaa edelleen selkeästi, että kainalossa on toinen nainen/mies. Lasten paikka ei ole Tinderissä, ainakaan tunnistettavasti. Myöskään kaveria/kummia/mummia ei ole reilua ottaa mukaan omaan Tinder-kuvaan kysymättä lupaa. Toki muiden päät voi peittää, minkä jotkut fiksusti tekevätkin, mutta helpoin ratkaisu on laittaa kuvia, joissa olet sinä ja vain sinä. 

• Ilman paitaa. Miehet ilman paitaa: ei, ei ja ei. Sixpackilla tai tynnyrillä, superhaballa tai spagettikäsillä – sama se. Omiin silmiini salipullistelukuvat kertovat lähinnä pinnallisuudesta tai sen kaltaisesta urheilullisuudesta, jolla peitetään älyllisiä puutteita. Tämä väite jakanee mielipiteitä, sillä sixpack-kuvilla on epäilemättä tykkääjänsäkin ja pullistelijoihin mahtunee ihan hyviäkin tyyppejä. Jos tavoitteena on löytää sopiva biitsikissa tai väliaikaista sänkyseuraa, paidattomuus voi hyvinkin toimia. Jos etsinnässä on kuitenkin syvällisempi, älykkäisiin keskusteluihin ja yhteiseen ajatusmaailmaan perustuva ihmissuhde, neuvoisin välttämään – tyylistä tai hyvästä tilannetajusta paidattomuus ei erityisemmin viesti. Sama pätee naisten bikini- ja peppuselfiekuviin.

• Tupakka ja alkoholi. Jos kuvissasi näkyy tupakka, varaudu siihen, että yhä useampi painaa rastia. Tupakka kun ei ole nykyään enää yhtä siisti juttu kuin yläasteen seiskaluokalla. Alkoholin kanssa raja on häilyvämpi – lasi skumppaa tai viiniä tai laatuolut oikeassa tilanteessa voi toimia, Koff-tölkki kädessä tai lärvilautanen edessä ei niinkään.

• Esineet ja asiat. Vaikka olisit maailman suurin Jokerit-fani, vaikka ikkunastasi olisi mielettömät merinäkymät ja vaikka haluaisit jakaa myös Tinder-tuttavien kanssa kerrassaan mahtavan nettimeemin, hillitse itsesi: käyttäjät haluavat nähdä kuvissa nimenomaan sinut, eivät lätkälogoa tai maisemakuvia.

• Vanhat kuvat. Älä käytä kuvia, joissa et näytä enää nykyiseltä itseltäsi. Vaikka ne johtaisivat matchiin, totuus tulisi ilmi viimeistään treffailuvaiheessa, joten miksi peitellä sitä? Vuosi tai pari sinne tai tänne ei välttämättä ole paha asia, jos ulkonäkö ei muuten ole muuttunut, mutta esimerkiksi vaate-, hius- ja silmälasityyli muuttuvat ajan mukana ja vievät vanhan kuvan vetoa. Etenkin silmälaseissa vanhentunut kehysmalli antaa helposti kuluneen, nörtähtävän vaikutelman.

• Yksipuolisuus. Profiilikuvissa toisto ei kannata. Yksi ainut kuva on parempi vaihtoehto kuin kuusi kuvaa samalla ilmeellä, samalla rajauksella ja samalla kuvakulmalla. Jos haluat laittaa kuvia enemmän, huolehdi siis siitä, että ne ovat keskenään riittävän erilaisia ja lisää vain yksi kuva yhdestä tilanteesta. Jos olet pyytänyt ystävääsi ottamaan sinusta kivoja profiilikuvia syksyisellä puistonpenkillä, kuva toimii kerran. Kolme hieman eri kulmasta kuvattua puistonpenkkikuvaa vaikuttaa lähinnä hölmöltä. Ja vaikka yksi sporttikuva voikin olla kiva, käsitys persoonasta jää yksipuoliseksi, jos kaikissa kuvissa ollaan vain sukeltamassa, laskuvarjohyppäämässä, vuorikiipeilemässä ja juoksemassa maratonia.

• Filtterit ja kuvanmuokkaus. Jos osaat hienosäätää kirkkautta ja kontrastia ja tehdä rajauksesta vähän skarpimman, kaikin mokomin. Selkeästi näkyvät filtterit kannattaa kuitenkin jättää välistä: useimmiten ne huonontavat kuvanlaatua ja tekevät lopputuloksesta suttuisemman ja geneerisemmän. Ihoa tasoittava kauneusfiltteri toimii vain tiettyyn pisteeseen asti ja menee helposti överiksi. Snapchatin koirankorvafiltterit ovat jo menneen talven lumia ja estävät näkemästä, miltä oikeasti näytätkään. Prisma-sovelluksen käytön voisi kieltää profiilikuvissa kokonaan. Usko pois: se tuo profiiliisi enemmän massateini- ja white trash -viboja kuin sielukasta taiteellisuutta.

• Seksuaaliset vihjaukset. Ellet ole etsimässä vain yhden yön seuraa (ja toisinaan silloinkin), seksuaalisia vihjauksia kannattaa välttää. Ei ylös vedettyä paidan helmaa tai alas valutettuja olkaimia, ei silmäniskuja ja huulten puremista, ei koskaan kuvaa, jossa näkyy vain vartalosi ilman päätä, sillä tällaisen kuvan keskeisin viesti on: haluan pelkkää seksiseuraa. Omassa sängyssä otetut, usein vähävaatteiset selfiet menevät samaan mauttomuuden kategoriaan.

Suosi näitä

eli asiat, jotka todennäköisemmin johtavat  matchiin

• Hymy ja positiivinen ilme. Kenties tehokkain keino saada tykkäys: kiva hymy kiinnittää heti huomion ja luo positiivisen kuvan sinusta. Hymyn puuttuessa myös neutraali, kohteliaan avoin ilme toimii hyvin.

• Hyvälaatuisuus. Tarkka, hyvin rajattu, riittävästi valaistu kuva tekee automaattisesti paremman vaikutukset kuin hämärä suttu. Hyvä tarkennus (tarkasti näkyvä hahmo, sumeampi tausta) luo erityisen hyvän vaikutelman. 

• Harrastukset, elävän elämän tilanteet. Persoonallisuutesi saa näkyä kuvissa. Jos tykkäät soittaa kitaraa, laita kuva sinusta soittamassa kitaraa. Jos viihdyt akateemisissa juhlissa, laita kuva sinusta frakissa tai iltapuvussa. Jos tykkäät retkeillä, laita kuva itsestäsi luontopolulla tai nuotiota sytyttämässä. Luonnolliset tilanteet ovat kivoja ja kiinnostavia ja kertovat sinusta lisää, antavat syyn aloittaa keskustelun.

Mieti vielä

eli asioita, jotka voivat toimia – tai sitten ei

• Huumori on vaarallinen laji. Vaikka viime syksyn crossdressing-bileet ja työväenopiston vartalonmaalauskurssi olisivat olleet hauskin juttu ikinä, erikoiset asut ja pilailukuvat eivät välttämättä avaudu sivullisille. Ilveilyt, irvistelyt ja tekoviikset voivat olla hauska juttu tuttujen kesken, mutta kun tuntematon ihminen tutustuu profiiliisi kymmenen sekunnin ajan, ovatko nämä se asia, jonka haluat itsestäsi ensimmäisenä nostaa esille? Parhaimmillaan erikoisasut kiinnittävät huomion ja antavat syyn aloittaa keskustelu – pahimmillaan saavat pyyhkäisemään ohi, kun kuva ei oikein aukea tai tyyppi vaikuttaa oudolta.

• Lemmikit. Lemmikit kuvissa voivat olla sekä uhka että mahdollisuus. Kun kuvassa on söpö kissa tai koira, ainakin itse myönnän tykkääväni profiilista matalammalla kynnyksellä. Toisaalta on myös paljon ihmisiä, jotka eivät erityisemmin pidä eläimistä ja saattavat pyyhkäistä ohi, vaikka lemmikki ei edes kuuluisi profiilikuvan omistajalle. Joskus valinnat ovat pienestä kiinni: itse rakastan terriereitä mutta pelkään isoja koiria. Erityisesti saksanpaimenkoirille ja niiden kanssa poseeraaville miehille annan aina ja kaikkialla rastin, ansaitusti tai ei. Yleissääntönä sanoisin: jos omistat lemmikin, se tulee joka tapauksessa mukana paketissa, joten sen voi hyvin ottaa mukaan kuviinkin. Poseeraamalla lainalemmikin kanssa otat sen riskin, että karkoitat eläinkammoisia kauemmas. Esimerkiksi käärme kaulassa tuntuu olevan suosittu Aasian-reissaajien poseeraus, joka saattaa herättää myös vastenmielisyyttä.

• Kulkupelit.  Autot ja moottoripyörät profiilikuvissa herättävät ristiriitaisia fiiliksiä. Uudella autolla tai moottoripyörällä rehvastelu ei vetoa useimpiin naisiin, joten jos välttämättä haluat ottaa kulkupelin mukaan kuvaasi, rajaat samalla potentiaalisia matchejasi. Jos toisaalta olet moottoripyöräharrastaja henkeen ja vereen, kuva ajopelistä voi myös auttaa löytämään samanhenkisiä kumppaneita. Kuva pelkästä kulkuneuvosta ilman kuljettajaa itseään ei useinkaan vie juttua eteenpäin.

Jäikö jotain pois listasta? Oletko eri mieltä? Kerro se kommenteissa!

CC-kuvat täältä, täältä, täältä, täältä ja täältä.