Kun elää riittävän pitkään sinkkuna ja kaikki romanttinen kanssakäyminen jää lähinnä satunnaisten, vailla tulevaisuutta olevien yövieraiden tai merkityksettömien treffien tasolle, oppii arvostamaan jokaista pientä asiaa, jotka kielivät vakavammasta suhteesta tai ainakin sen mahdollisuudesta.
On ihmeellistä kerätä S-marketin hyllyiltä kasviksia ja kanapaketteja yhteiseen koriin.
On ihanaa saada seuraa viikonlopun spontaanille päiväretkelle, vertailla valokuvia merenrannasta, jakaa vohvelikahvilan ylihintainen vohveli puoliksi.
Hyvän yön toivotuksia piippaileva puhelin ilahduttaa.
Käsi kädessä kulkeminen keskellä kirkasta päivää pakahduttaa.
Kassajonossa saatu spontaani pusu poskelle lämmittää sydäntä tuhat kertaa enemmän kuin bilejatkojen intohimoisin kielisuudelma.
Kun kevät oli ihmissuhde-elämäni osalta pelkkää tyhjäkäyntiä, viimeisen kuukauden aikana on tapahtunut enemmän kuin uskalsin toivoakaan. Mies on sama, josta olen maininnut aiemminkin: ihana, komea amerikkalaistieteilijä, jonka nimeän nyt Jenkkitutkijaksi.
Toisten treffien jälkeen juttu on edennyt vakaasti mutta liikoja hätäilemättä, puhtaasti omalla painollaan. Kolmansilla treffeillä kävimme artesaanioluttapahtumassa ja kaupungin komeimmassa näköalapaikassa, aamuyöllä kävelimme jo käsi kädessä hiljaisilla puistoteillä. Mies saatteli minut herrasmiehen elkein kotiovelleni ja kääntyi kohti omaansa.
Seuraavalla kerralla kävimme elokuvissa ja laitoimme ruokaa luonani, pari päivää myöhemmin hän kokkasi minulle tacoja periamerikkalaiseen tapaan. Välissä lähdin viikoksi reissuun, mikä saattoi olla jutullemme ihan hyväksikin: äkkiä lähettelimme viestejä aamulla, päivällä ja yöllä, otimme iltaisin toisillemme hymyileviä selfieitä ja toivoimme, että välimatka olisi hieman tai oikeastaan aika paljonkin lyhyempi. Kun palasin viime viikolla Suomeen, näimme äkkiä joka päivä: tiistaina piknikille, keskiviikkona lounaalle, torstaina elokuviin ja perjantaina luokseni yöksi. Lauantaina leikimme turisteja: söimme lounasta merenrannan torikojuissa, lähdimme päiväretkelle pienelle saarelle. Helppoa ja mukavaa, luontevaa ilman sen suurempaa suunnittelua.
Jo nyt muutama ystävistäni on nähnyt miehen sattumalta, ohikulkiessa. Vanhemmillekin mainitsin hänestä, tosin lyhyesti ja liikoja odotuksia välttäen. Tinderissä en ole käväissytkään viikkokausiin, Suomi24:n ja OkCupidin profiilini ovat olleet suljettuja jo pidempäänkin.
Olisiko tässä ainesta johonkin vakavampaan? Sitä toivon, mutta vielä on liian aikaista sanoa. Olemme jatkuvasti yhteydessä eikä tapaamisen jälkeen tarvitse enää arvailla, johtaako se vielä seuraavaankin. Silti tulevaisuus on itselleni vielä täysi mysteeri.
Vaikka näemme paljon, jollakin tasolla juttumme ei vielä ole syventynyt niin paljon kuin olisi jo ehkä nytkin voinut. En tunne Jenkkitutkijaa vielä kovin syvällisesti, vaikka pidänkin siitä, mitä olen tähän mennessä saanut tietooni. Esimerkiksi entiset suhteet ja toiveet tulevaisuudesta ovat minulle vielä täysin hämärän peitossa – lopulta en edes osaa sanoa varmuudella, kuinka vakavaa juttua mies on hakemassa. Myös kieli vaikuttaa väistämättä: huomaan itse jättäväni pieniä asioita sanomatta vain siksi, etten heti onnistu löytämään niille oikeita sanoja, ja pelkään, että vaikutan jollakin tapaa hiljaisemmalta tai varautuneemmalta kuin oikeasti olenkaan. On turhauttavaa, kun ei voi ilmaista itseään täysin, ja ehkä on yhtä lailla turhauttavaa, kun toinen puhuu välillä kömpelösti, etsii sanoja ja toistaa kuluneita, kliseisiä fraaseja turhan usein.
Juuri nyt on kuitenkin hyvä näin. Kovin, kovin hyvä.
