Ei heilaa helluntaina, ei koko kesänä

Hellurei ja hellät tunteet! Blogi on näköjään viettänyt puolen vuoden ajan täyttä hiljaiseloa, enkä valitettavasti voi väittää, että se johtuisi siitä, että seuraelämäni on ollut niin vilkasta, etten ole vain ehtinyt kirjoittaa. Päinvastoin: parisuhderintamalla viimeinen puolivuotinen on ollut monella mittarilla hiljaisempi kuin ehkä koskaan ennen aikuiselämässäni.

Olen minä silloin tällöin Tinder-treffeillä käynyt, mutta mikään niistä ei ole suuremmin sykähdyttänyt.

Olen lähtenyt jatkoille lupaavan menneisyyden tuttavan kanssa vain huomatakseni, että hän valitsi seuraavalla viikolla jatkoseurakseen oman kaverini ja on hänen kanssaan nykyään mitä onnellisimmassa parisuhteessa. (Tämä kirpaisee vieläkin vähän, vaikka tapauksesta on jo aikaa. Lupaan avautua joskus lisää!)

Ja niin, olenhan minä ihastunutkin. Tyyppiin, jossa on aivan kaikki kohdallaan. Joka on osoittanut varsin ilmeistä kiinnostusta minua kohtaan. Ja joka sattuu olemaan varattu, kuinka muutenkaan.

Lähtöpisteessä ollaan siis.

Koska olen toistaiseksi raportoinut kaikki treffikumppanini tähän blogiin tunnollisesti, ajattelin ottaa itseäni niskasta kiinni ja kertoa edellisen merkinnän jälkeen eteen tulleista treffikumppaneista, ennen kuin unohdan kaiken. Järjestys ei ehkä mene oikein, osa muistikuvista on jo vähän hataria ja joku saattaa unohtuakin – mutta jääpähän jonkinlainen muistijälki kuitenkin.

48. deittini: Mukava sokkodeittituttu

Viime ystävänpäivänä yllätin itseni löytämällä itseni ja kaverini sokkotreffitapahtumasta vihreä nimilappu rinnuksista. Sillä välin kun ystäväni osallistui speed datingiin ja Napakymppiin, minä juttelin ympärillä olevien ihmisten kanssa ja tutustuin mukavan oloiseen, rauhalliseen insinööriin, joka oli kotoisin samalta suunnalta kuin minäkin ja kotiutunut kaupunkiin hiljattain. Juteltavaa tuntui olevan sen verran että vaihdoimme numeroita ja jatkoimme seuraavalla viikolla treffeille.

Tapasimmeko kerran vai kahdesti? En enää muista, mutta johtopäätös oli, että mies oli miellyttävä muttei ylitsevuotavan ihastuttava. Ehkäpä erostanikin oli vielä niin vähän aikaa, etten ollut edes valmis ihastumaan, joten juttu jäi lopulta nopeasti, vaikka mies olisi ollut halukas näkemään enemmänkin. Jälkikäteen olen miettinyt, olisiko hän sittenkin ollut pidemmän tutustumisen arvoinen, mutta mennyttä mikä mennyttä. Jos sukat eivät vain pyöri jalassa niin tuskinpa asia muuttuu myöhemminkään.


49. deittini: City-uskottava yhteisdeitti

Tämän herran Tinder-presenssi oli vaikuttava: lehtikuvaksi sopiva profiilikuva, skarppi ja hauska profiiliteksti, kiva hipster-tyyli, yhteinen työskentelyala. Tapasimme olutkuppilassa ja juttu luisti. Silti jokin miehen äänessä ja olemuksessa jäi mietityttämään, vaikken aivan osannut sanoittaa, mikä.

Tapasimme toisen ja kolmannenkin kerran, ja itselleni epätyypillinen päähänpisto sai minut kutsumaan hänet päiväkahveille luokseni. Missään ei ollut periaatteessa vikaa, mutta jotenkin mikään minussa ei liikahtanut, eikä kumpikaan meistä ottanut yhteyttä enää jälkikäteen. Viikkoa myöhemmin toivotin kivaa kevättä ja ajattelin, etten enää kuulisi hänestä.

Eipä aikaakaan, kun ystäväni (sama, jonka kanssa kävin ystävänpäivän deittitapahtumassa) kertoi mätchänneensä saman miehen kanssa Tinderissä ja tunnistaneensa, että kyse oli tyyppi, jonka olin treffannut. Sanoin, ettei minulla ole mitään sitä vastaan, että hän koettaa vuorostaan onneaan. Jälkikäteen kysyin ystäväni tuntemuksia tyypistä ja sain tyhjentävän yhteenvedon:

– Kivahan se oli, mutta aivan selvästi homo.

Niin. Kyllä. Jostain käsittämättömästä, vaikeasti selitettävästä syystä sellainen tunne minullekin jäi. Olimmepa oikeassa tai emme, kipinä-ilmasto tämän herran kanssa ei siis lopulta ollut otollinen kummallekaan meistä.

50. deittini: Harmillisen vannoutunut vegaani
Alkukesän korvilla tapasin kenties koko vuoden lupaavimman deittini. Pitkänhuiskea, hoikka mies saapui treffeille pyörällä ja osoittautui tiedostavaksi, hauskaksi ja fiksuksi keskustelukumppaniksi. Juteltavaa riitti tunneiksi, ja kävimme läpi niin politiikan käänteitä kuin omia perhesuhteitamme.

Ensimmäistä kertaa elämässäni jouduin kuitenkin tilanteeseen, jossa omasta ruokavaliostani (tai pikemminkin sen puutteesta) oli haittaa. Viinilasin tai parin jälkeen nälkä alkoi hiukoa, joten tilasin parmesaaniranskalaiset. Mies oli jo aiemmin kertonut olevansa vegaani, ja huomasin hänen vilkaisevan annostani epäilevästi. Kyselin huvittuneena, häiritseekö häntä, että syön maitotuotetta hänen seurassaan. "En, kunhan nyt et mitään pihviä syö", mies vastasi täysin vakavissaan.

Ok. Meillä olisi siis ongelma. Jonain päivänä minä nimittäin söisin pihviäkin, sekasyöjä kun olen.

Tapaamisen jälkeen olimme molemmat yhtä mieltä siitä, että ilta oli onnistunut – mutta myös siitä, että syömiseen heijastuvat arvomme eivät ehkä sittenkään ole sovitettavissa yhteen. Minua kenenkään vegaanius ei haittaa, mutta jos toista yököttää jo ajatuskin siitä, että syön itse lihaa, romanttisen suhteen perustukset ovat melko heiveröiset.

Sen verran mukavaa meillä silti oli, että päätimme tavata vielä uudelleenkin ihan kaveripohjalta. Toinenkin kohtaaminen oli mukava, mutta koska kumpikaan meistä ei pohjimmiltaan tainnut olla etsimässä uusia kavereita, yhteydenpito jäi lopulta siihen. Harmi, mutta ymmärrettävää. Eteenpäin!

Kesän deittejä löytyisi vielä lisää, mutta jotta postaus ei venyisi kohtuuttoman pitkäksi, jatketaan ensi kerralla.

Jonkinlaista hyvää karmaa kirjoittaminen muuten selvästi tuo, sillä tämän postauksen tekemisen aikana olen ehtinyt käydä mielenkiintoisimman Tinder-keskustelun aikoihin. Näytön toisella puolella on arkkitehti, joka kirjoittaa pitkästi ja hauskasti, jonka kanssa löydämme jatkuvasti yllättäviä yhteisiä asioita (Emme juo kahvia! Lapin-vaellus kesällä! Suku samalta seudulta!) ja joka vaikuttaa halukkaalta lähtemään huomenna oluelle. Vielä alustavan some-stalkkauksenkin jälkeen hän vaikuttaa kerrassaan hyvältä tyypiltä.

Valitettavasti hän on tässä kaupungissa vain käymässä, mutta ei murehdita sitä vielä. Sormet ristiin!

Kuvat: Unsplash.

45. kerta toden sanoo?

Kun käy kymmenillä ja taas kymmenillä sokkotreffeillä, oppii huomaamaan, että hyvillä ja loistavilla ensitapaamisilla on eroa. Olen kuullut väitettävän, ettei ensimmäisen tapaamisen perusteella pysty sanomaan vielä paljoakaan toisesta ihmisestä ja kemioista. Uskallan olla eri mieltä: usein pystyy.

Vajaa kolme viikkoa sitten päädyin pitkästä aikaa ensimmäisille treffeille, jotka olivat enemmän kuin "ihan kivat". Mies tuli vastaan Tinderin tapaisessa nettideittipalvelu Happnissa ja laittoi viestiä heti matchin jälkeen. Oikeastaan en tiedä, kumpi kysyi treffeille kumpaa: minä tiedustelin, mitä miehellä on viikolla ohjelmassa ja hän sanoi, että kaikenlaista, mutta yksille oluille löytyisi kyllä aina aikaa. Niille lähdimme.

En asettanut tapaamiselle suuria oletuksia ennakkoon. Viestimme olivat olleet lyhyitä ja kuvissaan mies näytti vähän liiankin tyylikkäältä: jäin miettimään, olisiko kyseessä jälleen "sports, travelling & healthy lifestyle" -tyyppinen urheilullinen mutta hieman pinnallinen kauppismies.

Ei ollut. Treffeille ilmestyi hauska ja hymyileväinen, siististi pukeutunut, fiksu ja filmaattinen humanistimies, joka oli komea juuri sillä tavalla, joka vetoaa minuun. Tummat, tuuheat hiukset, veistokselliset kasvot, lempeä katse. Ei erityisen pitkä, mutta enpä ole minäkään; ei valtavan lihaksikas, mutta sellaisen perään en koskaan ole ollutkaan. Täydellinen, jos minulta kysytään.

Juttu sujui: löysimme heti hämmentävän paljon yhteistä ajatusmaailmastamme, arvoistamme, työtehtävistämme, kiinnostuksenkohteistamme. Perinteisten treffipuheenaiheiden sijaan puhuimme poliittisista näkemyksistämme, urasuunnitelmistamme ja historiasta, ja kun lähdimme eri suuntiin, minulla oli voimakas tunne siitä, että puhuttavaa olisi ollut vielä paljon, paljon enemmänkin.

Heti treffien jälkeen viestitin sinkkukerhollemme:

Hurraa, uskoni nettitreffeihin palautui tänään! Tapasinpas ihan kerrassaan mukavan miehen. Kaikki kohdallaan: asuu [samassa kaupunginosassa kuin minä], työskentelee [samalla alalla kuin minä], poliittisesti samoilla linjoilla, fiksu ja innoissaan historiasta. Puhuttiin ekoilla treffeillä kulttuurivallankumouksesta ja kaupunkisuunnittelusta, virkistävää vaihtelua perinteisille aloituskeskusteluille. Vielä tosi hyvännäköinen eikä edes tullut treffeille fleece-paidassa. :D Nyt vain pitää toivoa, että sekin on vielä innokas näkeen uudelleen. 

Ilokseni mies oli kuin olikin halukas näkemään vielä. Tapasimme keskiviikkona, seuraavat treffit sovittiin perjantaina spontaanisti samalle illalle: pitsalle paikalliseen, ei mitään sen mutkikkaampaa.

Söimme pitsat ja löysimme jälleen hassun paljon pieniä yhteisiä asioita. Intoilimme siitä, kuinka molemmat iloitsevat niinkin pienestä ja arkisesta asiasta kuin kierrätys, ja vielä siinäkin vaiheessa,  kun keskustelimme muovipullojen koostumuksesta, keskustelu tuntui sujuvalta ja mielenkiintoiselta.  Matka jatkui pitseriasta vielä oluille, ja niiden jälkeen oltiinkin kiinnostavan kysymyksen äärellä. Jonnekin tekisi vielä mieli mennä, mutta ei enää oluille. Mihin siis?

Iltateelle hänen luokseen, mies ehdotti.

Suostuin, tietysti. Miehen kämppä sijaitsi vain kivenheiton päästä omastani ja oli sisustukseltaan hyvin lähellä omaa makuani: yhdistelmä vanhaa ja uutta, modernia muotoilua ja tyylikkäitä perintöhuonekaluja – ja täydellinen näköala. Teekupposten jälkeen jäimme juttelemaan pitkäksi aikaa. Unohduin kertoilemaan niitä näitä lapsuudestani ja kotipaikkakunnastani ja mies vain katseli, hymyili, suuteli sitten yllättäen, kesken lauseen.

Jäin yöksi. Aamulla ei ollut kiire mihinkään. Mies laitteli aamupalaa, teki meille smoothieta, antoi lähtiessäni lapun, jossa oli hänen puhelinnumeronsa. Saatteli vielä kotiovelle saakka.

Sen jälkeen olemme nähneet lähes päivittäin.

Seuraavalla kerralla mies tuli luokseni katsomaan leffaa. Popcornit paloivat, ilta onnistui. Välissä kävin reissussa, mutta näimme heti samana iltana palatessani kaupunkiin. Ja sitäkin seuraavana: tavallisena arki-iltana mies tuli hakemaan minut autolla. Ajelimme lähiseudulla, kävimme katsomassa lähteviä lentokoneita ja hylättyjä kaivoslampia, söimme thaimaalaista. Ja mikä parasta: kävimme Prismassa! Muille kuin sinkuille on ehkä vaikea avata sitä, kuinka mahtavaa onkaan kulkea jonkun kanssa kahdestaan jättitavaratalon illan tyhjentämiä käytäviä, kurkata taloustavaraosaston alelaarit, valita leipä, ostaa jotakin niin täydellisen arkista kuin vessapaperia.

Täsmälleen tuota olen sinkkuvuosinani eniten kaivannut. Pieniä, suuria asioita, arkista yhdessäoloa, oman curryannoksen jakamista, paikkaa etupenkillä, suudelmaa sorakuopilla.

Bileillan jälkeisenä aamuna saatua viestiä: lähdetkö syömään sushiöverit?
Selkähierontaa surkean sunnuntaileffan lomassa.
Tekstiviestiä kesken työpäivän.

Taidan olla pahasti ihastumassa.

Olemme tunteneet alle kolme viikkoa, josta liki kolmasosan olen viettänyt ulkomailla. Silti olemme ehtineet nähdä yli kymmenen kertaa, mikä ylittää monin kerroin sen määrän, jonka yleensä uutta treffikumppania ensimmäisten viikkojen aikana näen. Toissapäivänä mies lisäsi minut Facebookiin.

Lupaavinta on, että olemme jo käyneet keskusteluja, jotka luotaavat tulevaisuutta, vaikka toki  vain huolettomasti, ohimennen. Tiedän, että mies haluaisi asua joskus vanhassa pitsihuvilassa, saada lapsia, antaa heille kansainväliset nimet. Omassa päässäni alan kehitellä taas valtavasti tulevaisuuksia.

On toki myös muutamia muttia. Tietenkään mitään ei ole vielä sovittu, ei tunnustettu, ei päätetty. Olen itse lopettanut tinderöinnin ja käynyt Happnissakin vain harvakseltaan kurkkaamassa – mutta mies on ollut siellä paikalla samana päivänä joka kerta, kun olen asian tsekannut. Etsiikö vielä matcheja, käykö sittenkin treffeillä samaan aikaan jonkun toisen kanssa? En tiedä.

Lisäksi mies on kovin huono nukkumaan yhdessä. Viikolla menemme yleensä eri osoitteisiin nukkumaan, vaikka ilta olisikin jatkunut jo pitkälle. Onko unensaanti todellinen syy? Ja onko tilanne ratkaistavissa vähitellen? En tiedä.

Epävarmuudestakin huolimatta näen tässä jutussa niin paljon enemmän rohkaisevia kuin lannistavia merkkejä, etten mitenkään voi olla olematta hirvittävän innoissani.

Eilen kävimme kahden tunnin iltakävelyllä. Kiipesimme aidan yli ratapihalle, kiersimme työmaan läpi hylätyille tunneleille, katselimme graffitiseiniä jotka pian katoavat uuden kaupungin tieltä. Mies vei minut talonsa kattoterassille, jolta avautui huikea näkymä kaupunkiin, ja aamulla heräsin miehen sängystä laina-t-paidassa, onnellisena.

Minulla on hänen luonaan oma hammasharja. Se on enemmän kuin mikään muu vuosiin.

CC-kuvat täältä, täältä, täältä ja täältä. 

43. ja 44. deittini: tyyliään etsivä ranskalaisinsinööri ja spontaani yödeitti

Lukijani toivoi uutta postausta ja huomautti, että kuulumisia ei ole kuulunut pitkään aikaan. Myönnetään, guilty as charged! Korjataanpa siis asia. 

Kevääni on kulunut vielä vauhdikkaammin kuin keväät yleensä. Parin vuoden tauon jälkeen olen jälleen ryhtynyt järjestöhommiin, jotka täyttävät iltani kokouksilla ja viikonloppuni edustustilaisuuksilla. Myös töissä on ollut vilskettä, ja lopputulos on se, että deittailu on jäänyt pahasti muun elämän jalkoihin. Ei kuitenkaan kokonaan – olen ihminen, joka tarvitsee elämäänsä aina hieman kipinöitä, vaikka kuinka pieniä tahansa. En ikinä ole ymmärtänyt heitä, jotka voivat elää vuosia ihastumatta tai järjestää loppuelämänsä siinä ajatuksessa, että kumppania ei tule eikä tarvitsekaan tulla. Tarvitsen jonkun, jota ajatella illan viimeisellä hetkellä ennen nukahtamista.

Vielä helmikuussa kaipasin kovasti ulkomaille muuttanutta Kitaristia ja laskeskelin kuukausia häneen paluuseensa. Aluksi vaikutti siltä, että myös hän ajatteli minua – tai no, ainakin tykkäili Instagram-kuvistani. Kuukausi sitten tapahtui jotain: tykkäykset loppuivat kuin seinään ja kun lähetin Kitaristille WhatsAppissa keveän viestin meitä molempia koskevasta tapahtumasta, hän vastasi tasan niin lyhyesti kuin mitenkään voi olemalla kuitenkaan suoranaisen tyly. Osaan lukea rivien välistä: tämän jutun perään on turha haikailla nyt sen enempää. Ajoitus ei taaskaan ollut puolellamme.

Pitkän hiljaisuuden jälkeen päätin siis jälleen aktivoitua deittikanavissa. Kuinka ollakaan, OkCupidissa sain yhteydenoton ranskalaismieheltä, jonka ajatukset vaikuttivat käyvän kovasti yksiini omieni kanssa. Tapasimme kahvilassa, ja totta tosiaan: puhuttavaa riitti. 

Valitettavasti se ei vielä yksinään aina riitä. Aluksi minua huvitti kovasti se, että miehen etunimi ja ala olivat samat kuin toisella ranskalaismiehellä, jota tapailin viime syksynä. Jopa ulkonäössä oli jotakin samaa – yhtä pientä miinusta lukuun ottamatta. Siinä missä ensimmäinen ranskalaistuttavani oli tyylikäs kuin mikä, jälkimmäinen oli... mitenhän sen nyt sievästi sanoisi. Käytännöllinen. Järkevästi pukeutuva. Maanläheinen.

Käytti siis Gote-Tex-lenkkareita maastolenkin lisäksi kaupungilla ja ilmestyi treffeille värikkäässä fleece-paidassa. 

En ole koskaan pitänyt itseäni erityisen pinnallisena ihmisenä, enkä toisaalta ole itsekään mikään  palvottu tyylikuningatar. Silti ranskalaismiehen pukeutumistyylissä oli jotakin, mitä en vain millään pysty ymmärtämään. Sen jälkeen kun seurustelin kaksi vuotta ihmisen kanssa, joka olisi lähtenyt baariinkin Gore-Tex-housuissa ilman väliintuloani, olen tehnyt sisimmässäni lupauksen: ei enää ikinä. Tietoteekkarityyliksi nimeämäni järkevänkirjavankauhea pukeutumistyyli on yksi pahimmista seksintappajista, joita tiedän. Elämän perussääntöjä: sukkia ei laiteta sandaaleihin, kaupungilla ei kuljeta ilman paitaa, treffeille ei mennä pyöräilyshortseissa tai fleece-paidoissa. 

Näin ranskalaismiestä kaksi kertaa kahveilla. Juteltavaa riitti ja mies sai erityisplussaa hyvästä englannistaan (ja okei, myös siitä, että kehui brittiaksenttiani). En kuitenkaan onnistunut havaitsemaan sen suurempia romantiikan merkkejä. Emme vaihtaneet edes numeroita vaan kommunikoimme lähinnä OkCupidin välityksellä, ja toisten treffien jälkeen en vain enää saanut aikaiseksi kirjoittaa uutta viestiä. En edelleenkään voi vannoa, etteikö tilanne olisi toinen, jos miehen tyyli olisi ollut erilainen, mutta jos ei sytytä, ei vain sytytä, eikä ole minun asiani puuttua siihen, mitä aikuinen ihminen pukee päälleen. Joku toinen ehkä tykkääkin. 

Samoihin aikoihin kävin pikatreffeillä myös uuden Tinder-tuttavuuden kanssa. Olimme matchanneet ensimmäisen kerran jo syksyllä ja vaihdelleet silloin muutamia viestejä, mutta treffit olivat jääneet sopimatta. Maaliskuun lopussa törmäsimme Tinderissä uudestaan ja tekstailimme muutamia päiviä. Eräänä perjantaina olin ollut juhlissa, nähnyt kaupungissa käymässä olleita ystäviäni ja ollut juuri lähdössä kotiin, kun puhelimeen ilmestyi treffikutsu. Kello lähestyi yhtä, mutta mitäs tuosta: bussi peruspubiin ja tutustumaan. Mies oli mukava ja viimeinen tunti ennen valomerkkiä meni nopeasti, mutta johtuipa se sitten treffiseurasta tai takana jo olevista oluista ja viinilasillisista, mieleeni ei jäänyt mitään niin erityistä, että olisin myöhemmin saanut aikaiseksi ottaa yhteyttä uudestaan. Ei hänkään: tapaaminen jäi ensimmäiseksi ja viimeiseksi. 

OkCupidin ja Tinderin jälkeen päätin ottaa viimeisen oljenkorren käyttöön ja rupesin taas tykkäilemään ihmisistä Happnissa. 

Se kannatti.

CC-kuvat täältä, täältä ja täältä. 

Paluu menneisyyteen

Jokainen Tinder-käyttäjä törmää ennemmin tai myöhemmin samaan kysymykseen: kannattaako tykätä, jos vastaan tuleekin oikean elämän tuttava, johon tekisi mieli tehdä tuttavuutta vähän enemmän?

Viimeisen parin viikon aikana tapahtuneen perusteella sanoisin: kannattaa. 

Palataanpa ajassa vuosi jos toinenkin taaksepäin. 

On alkusyksy. Toinen opiskeluvuosi on juuri pyörähtänyt käyntiin ja ilmassa on pientä jännitystä, kevyesti kuplivaa uutuuden tuntua. Opiskelijajärjestön juhlissa musiikki soi ja siideri maistuu, tanssilattia täyttyy, uusia kasvoja tulee ja menee. Yksi jää juttelemaan: huomattavan komea ja keskustelutaitoinen mies, joka soittaa kitaraa, juoksee maratoneja ja tuntee siinä sivussa vielä yhteiskunnalliset kiemurat.

Ajoitus ei ole hyvä, oikeastaan se on aivan kauhean huono: minulla on jo meneillään aivan muita kuvioita. Silti ei tarvita kuin pari tuntia ja olen myyty. Tanssilattialla on vaikea pitää käsiä irti toisesta, askeleet vievät samaan opiskelijakämppään. Myöhemmin muistan lähinnä sen: askeettisen soluhuoneen, aamuyön utuisen valon, kesän viimeisen lämmön ja miehen, jonka lähellä on hirvittävän hyvä olla. 

Vähän liiankin hyvä. Viikonlopun jälkeen omatunto painaa. Seuraavissa juhlissa hädin tuskin moikkaan miestä. Välttelen häntä, välttelen itseäni hänen kanssaan. 

Kaikki unohtuu melkein yhtä nopeasti kuin alkaakin, mutta pelkkänä kaverina en miestä osaa enää myöhemminkään nähdä. Harvoissa kohtaamisissa on jotain kiusallista. Häpeän tylyä katoamistani, mutta en voi nostaa asiaa enää uudelleen esille.

Kuluu vuosia. 

Tammikuussa 2017 mies tulee yllättäen vastaan Tinderissä. Painan sydäntä. Joidenkin päivien kuluttua puhelin piippaa: It's a match! Ilahdun, mutta vielä enemmän ilahdun viisi minuuttia myöhemmin, kun Facebookiin tulee kutsu miehen järjestämiin juhliin seuraavalla viikolla. 

Perjantaina saavun juhliin, joista en tunne ketään muita kuin tämän miehen ja nyt-taas-pelkän-ystäväni Konsulttikaverin. Kun Konsulttikaveri tekee lähtöä, minä vastaan jääväni vielä hetkeksi silläkin uhalla, etten edelleenkään tunne muita paikallaolijoita. 

Ilta vierähtää, skumppapulloja avataan, karaokea lauletaan ja äkkiä havahdun siihen, että kello on viisi. Alan tehdä lähtöä kotiin, kun humalainen pianistinalku ehdottaa minulle ja miehelle illan viimeistä hidasta. Hetken päästä tanssimme valssia pianon säestyksellä, yritämme sovittaa askeliamme My Heart Will Go Oniin ja Walking in the Airiin. Turhaan, tietysti, tempo ja kappale vaihtuvat lennosta.

Musisointi katkeaa, kun yläkerran asukkaat tulevat ilmoittamaan, että nyt saa soitto loppua. Mutta kun lähdemme kotiin, lähdemme samalla ovenavauksella, askeleet vievät taas samaan suuntaan. 

Miehen kämppä on ehtinyt vaihtua välissä. Lähelläolo on aivan yhtä helppoa kuin ennenkin, niin käsittämättömän luontevaa, etten ymmärrä, miten olen voinut unohtaa koko ihmisen niin pitkäksi aikaa. Mies osaa halata tiukasti, silitellä hiuksia, painaa otsan otsaa vasten, ottaa syliin niin hellästi ja niin rakastavasti, että sydän pakahtuu, henki salpaantuu, melkein itkettää. En tiedä, ajatteleeko hän samoin – ei välttämättä, ehkä hänen yönsä ovat aina tällaisia. Minun eivät koskaan.

Yleensä irtaudun toisesta nukkuessani, käännän kylkeä, vohkin peiton, huomaan asennon hankalaksi ja käteni puutuneeksi. En nyt. Nukumme koko yön aivan lähekkäin, samalla tyynyllä, kasvot kymmenen sentin päästä toisistaan. Olo on lämmin ja turvallinen, seesteisen onnellinen. En tahtoisi olla missään muualla koko maailmassa.

Aamu on hiljainen. Teen lähtöä nopeasti ja mietin, näemmekö enää. Ovella mies sanoo ilokseni: olipa hyvä alku vuodelle, mennäänkö joku ilta oluelle.

Seuraavalla viikolla menemme oluelle. Juttu luistaa ihan mukavasti, keskustelu kulkee arkisten asioiden ja yhteisten tuttavapiirien ympärillä. Minua jännittää enemmän kuin sokkotreffeillä. On suurempi kynnys keskustella ihmisen kanssa, jonka tuntee jo vuosien takaa muttei sittenkään kunnolla: emme ole pitkiin aikoihin olleet tekemisissä kuin satunnaisesti.

Pubista jatkamme elokuvaan, jota mies on etukäteen ehdottanut: italialainen kuusikymmentäluvun taide-elokuva, mustaa ja valkoista, maalauksellisia kohtauksia ja vähäeleinen juoni. Koko elokuvan ajan istun jäykästi paikoillani, tunnen miehen käsivarren omaani vasten mutta en uskalla liikahtaa. Ei uskalla mieskään – olemme lähekkäin mutta emme niin lähekkäin, että siitä voisi tehdä minkäänlaisia tulkintoja. Deittailun absurdiutta: juhlien jälkeen on täysin luonnollista nukkua kiinni toisessa, suudella ja silitellä kuin vakavammassakin suhteessa, ja silti kädestä kiinni pitäminen elokuvissa on niin suuri askel, ettei kumpikaan rohkene sitä ottaa.

Elleivät molemmat viivyttelisi eri suuntiin lähtemistä, ellen saisi vielä hyvänyönsuukkoa, saattaisin jo vähän pelätä, ettei jutussa sittenkään ole sen enempää. Mutta viivyttelemme, suutelemme ja viestittelemme vielä illalla seuraavasta tapaamisesta.

En malttaisi odottaa ensi torstaita. Ja samaan aikaan en haluaisi ajan menevän sekuntiakaan eteenpäin.

Koko jutun taustalla väijyy nimittäin raskas tietoisuus siitä, että tälläkin kertaa ajoitus on täysin väärä, huonoin mahdollinen. Vaikka kaikki menisi juuri niin kuin pitääkin, vaikka haluaisimme jatkaa tapailua ja viettää aikaa yhdessä, en voi tehdä yhtikäs mitään sille tosiasialle, että parin viikon päästä tämä kaikki on jälleen ohi.

Ensi viikolla mies muuttaa toiselle puolelle Atlanttia.



CC-kuvat täältä, täältä ja täältä. 

Ystävyyden ja rakkauden rajoista

Blogini on ollut viime aikoina hiljainen. Osittain epäsäännöllisyyden ja kirjoituslaiskuuden, osittain epätietoisuuden vuoksi: en ole halunnut puhua meneillään olleesta tilanteesta, ennen kuin tiedän itsekään, missä mennään.

Nyt luulisin jälleen tietäväni, joten on aika sanoa muutama sana aiheesta nimestä ystävyyden ja kaiken muun rajat. 

Sattuu olemaan niin, että elämässäni on monta läheistä kaveripoikaa. Olen kirjoittanut heistä ennenkin: lähipiiriini kuuluu hyväntahtoinen, sittemmin huomattavasti rauhoittunut hulivilipoika Humanistikaveri, sympaattinen hipster-musiikkifiilistelijä Lääkiskaveri, monta hauskaa, kiinnostavaa ja keskustelutaitoista miespuolista kaveria, jotka ovat nimenomaan kavereita. Heistä tärkein ja läheisin on jo vuosien ajan ollut analyyttinen, tutkijahenkinen Konsulttikaveri. Hänestä olen aikanaan kirjoittanut näin:

”Konsulttikaverin kanssa minulla –– ei koskaan ole tapahtunut mitään, minkä voisi tulkita kaveruutta kummemmaksi, vaikka tulemme juttuun loistavasti. Ehkä juuri sen takia juuri hän onkin kaveripojistani läheisin, kenties paras ystäväni koko opiskelupaikkakunnallani.

Ehkä kaunein tunnustus oli, kun Konsulttikaveri joskus totesi, että olen kuin sisko, jota hänellä ei koskaan ollut. Vähän sama fiilis on minullakin: neljässä vuodessa meistä on tullut siinä määrin hyvät ystävykset, että pystymme itsekin keskustelemaan ystävyytemme laadusta. Konsulttikaveri pyörähti hetken aikaa OkCupidissa ja huomasimme huvittuneina, että match-prosenttimme oli 99 % – korkeampi kuin kenenkään muun kanssa. Perheeni taitaa elää siinä luulossa, että meillä on jotain juttua meneillään, niin usein tulen ystäväni maininneeksi. Väärässä ovat.

Luultavasti juuri sen tajuaminen, että pidämme toisistamme mutta nimenomaan kavereina, on tehnyt meistä niin läheiset. Konsulttikaverin voin koska vain pyytää yksille tai leffaan ilman että kumpikaan näkee siinä mitään ihmeellistä. Hän on niitä harvoja miehiä, jotka voivat juhlien jälkeen kolmelta yöllä ehdottaa, että tulen hänen luokseen vielä vähän juttelemaan, ja sitten oikeastikin vain juttelemme.”

Marraskuun alussa tapahtui kuitenkin jotakin, mikä oli kääntää ystävyytemme päälaelleen. Vietimme iltaa samoissa juhlissa, tiirailimme muita juhlavieraita sillä silmällä, tulimme lopulta siihen tulokseen ettei illalla olisi suurempia jatkoedellytyksiä ja hyppäsimme samaan taksiin – naapureita kun olemme.

Kun nousimme taksista asuntoni kohdalla, Konsulttikaveri yllätti minut perinpohjaisesti ja kysyi: ”Entä jos jäisinkin sun luo?”

Olin hämmentynyt, otettu ja oudolla tavalla ilahtunut. Jatkoimme luokseni, ja toisin kuin ennen, tällä kertaa kyse ei ollut vain yökahveista tai keskusteluhetkestä: alusta lähtien oli selvää, että ystäväni jäisi yöksi. Vaikka kello lähenteli viittä ja olimme kumpikin humalassa, pelkästä loppuyön satunnaisesta, merkityksettömästä päähänpistosta ei ollut kyse.

Kävimme yön aikana pitkiä keskusteluja, joiden pääasiallinen sisältö oli tämä: olemme olleet niin läheisiä niin pitkään, että kaikki on tuntunut johtavan lopulta tähän pisteeseen. Kumpikaan ei ole palavan ihastunut, ei tulisen rakastunut toiseen, muttei myöskään osaa sanoa varmuudella, onko kyse pelkästä ystävyydestä – vai ehkä sittenkin rakkaudesta. Vuosien saatossa kumpikin on tullut miettineeksi, voisiko välillämme olla sittenkin enemmän. Välimuodoille ei ole sijaa: joko olemme yhdessä tai sitten pelkästään ystäviä, meidän kohdallamme epämääräinen säätö ei ole vaihtoehto. Ja vielä: minun on vaikeaa kuvitella elämää ilman häntä, hänen ilman minua. Kaikista pahinta olisi tehdä jotakin sellaista, mikä tuhoaisi ystävyyssuhteemme. Kävi miten kävi, siitä emme luopuisi.

Suuria sanoja, joita emme olleet koskaan ennen sanoneet. Oli outoa kuulla ystäväni kutsuvan minua kauniiksi.

Yhdessäolo oli toisaalta helpompaa ja luontevampaa kuin olisin kuvitellut – ja toisaalta myös arkisempaa ja vähemmän taianomaista kuin olisin odottanut. Aamulla ei kaduttanut, ei ollut kiire nousta sängystä. Olo tuntui mukavalta, hyvällä tavalla tavalliselta. Siltä, että tähän voisi tottua.

Seuraavalla viikolla laitoin viestin: ”Nähtäisiinkö?” Konsulttikaveri tuli luokseni vielä seuraavana perjantaina, jäi yöksi. Lähti aamulla syömättä aamupalaa, palasi hetken päästä hakemaan unohtuneen puhelimensa, sanoi: ”Viestitellään.”

Emme viestitelleet.

Seuraavien viikkojen aikana näimme toisiamme, mutta emme kahdestaan. Olimme jo aikaisemmin varanneet yhdessä Lääkiskaverin kanssa kolmen hengen uudenvuodenreissun, ja yhdessä  Lääkiskaverin kanssa kävimme myös leffassa, jouluglögeillä, oluilla. Minä ja Konsulttikaveri käyttäydyimme kuten aina ennenkin. Elokuvissa emme hipaisseetkaan toisiamme vaikka istuimme vierekkäin pimeässä salissa, kulkiessamme kahdestaan kotiin poistuimme nopeasti omiin suuntiimme. Ei sanaakaan tapahtuneesta, ei yhtäkään. 

Ja sillä tiellä olemme edelleen. Aluksi minua harmitti, turhautti, ehkä jopa vähän suututti: mistä lähtien me kaksi olemme ryhtyneet hoitamaan asioita näin? Vaikenemalla, kiertelemällä, sivuuttamalla tapahtuneen kuin sillä ei olisi mitään merkitystä? Sillä olihan sillä. Oli sillä.

Nyt aikaa on kulunut ja olen tottunut tilanteeseen. Olemme palanneet pelkkään ystävyyteen vailla aavistustakaan mistään muusta. Viime viikolla lähdin pitkästä aikaa Tinder-treffeille, ja lähipubissa törmäsin omia Tinder-treffejään viettävään Konsulttikaveriin. Tilanne hymyilytti molempia – vaikka toisin olisin saattanut kuvitella, tunsin itseni ennemmin huvittuneeksi kuin mustasukkaiseksi. Uudenvuoden reissulla kävimme jo avoimesti läpi tuoreimpia treffikuvioita ja selailimme Tindereitä. Olimme kuin aina ennenkin.

Silti luulen, että tämä ei ole vielä täysin tässä. Ennemmin tai myöhemmin tulemme vielä käymään keskustelun siitä, mitä marraskuisten juhlien jatkoilla tapahtui ja miksi unohdimme kaiken niin helposti ja nopeasti. Siihen asti jatkamme elämäämme kuten ennenkin – hyvinä ystävinä. Siinä kaikki.

Ehkä näin pitikin mennä. Ehkä tämä oli vain vaihe, joka piti kokea, jotta emme jää harmittelemaan, kysymään kiikkustuolissa entä jos -kysymyksiä. Nyt tiedämme: jotkin ystävyydet on tarkoitettu ystävyydeksi. Se siitä.

CC-kuvat täältä, täältä ja täältä. 

Miksi mikään ei kelpaa?

Edellisen postauksen jälkeen lukijani heitti kysymyksen, joka jäi mietityttämään itseäni vielä sen verran, että päätin omistaa sille kokonaan oman postauksensa. Näin se kuului:

"Monet deittailusi päättyvät, koska et ole kiinnostunut miehestä. Harvemmin kuitenkin paneudut syihin, miksi mies ei ole kiinnostava. Lukiessani sain sellaisen vaikutelman, että miehellä ei ollut munaa, hän halusi miellyttää liikaa ja miehekkyys puuttui. Mitä mieltä olet tästä?"

On totta, että blogissani avaan harvemmin kovin syvällisesti sitä, miksi joku mies ei vain sittenkään kiinnosta, vaikka kaikki olisi periaatteessa kohdallaan. Suureksi osaksi tämä johtuu siitä, etten halua kertoa liian henkilökohtaisia asioita muista kuin itsestäni: jos kipinän puute perustuu vaikkapa ulkonäköön, älykkyyteen tai sänkytaitoihin liittyviin seikkoihin, en halua ruotia niitä kovin yksityiskohtaisesti, sillä ihmiset ovat ennenkin tunnistaneet itsensä blogini kautta. Tarkoitukseni on ennen kaikkea purkaa omia ajatuksiani, ei tölviä muita. Välillä tasapainottelu oman deittielämäni ja toisten yksityisyyden välillä on tässä suhteessa hankalaa, ja avoimempikin voisin varmasti olla. 

Väitän silti, että puhun jatkuvasti tärkeimmästä syystä, joka johtaa omalta puoleltani jutun hiipumiseen: kunnollinen keskusteluyhteys puuttuu. Intensiivinen keskustelu on ehdottomasti se, mikä vie jalat altani, ja jos sellaista ei synny, jatkoa on pitemmän päälle vaikea nähdä. Janoan keskusteluja, jotka ilahduttavat, ihastuttavat ja inspiroivat. Vuosien varrella olen kohdannut ihmisiä, joiden kanssa ajatukset loksahtavat yhteen ja juttu luistaa alusta lähtien – joidenkin kanssa olen kokenut jopa jonkinlaista sielunkumppanuutta. Sen jälkeen vähempi tuntuu vain laimealta korvikkeelta, yritykseltä tarttua johonkin kelvolliseen parempaa odotellessa. Pidemmän päälle se ei ole reilua ketään kohtaan. 

Mitä tulee liikaan miellyttämisenhaluun ja miehekkyyden puutteeseen, on totta, että liika myöntyväisyys ei sytytä minua. En kuitenkaan koe, että kyse olisi varsinaisesti siitä, että tyypillä täytyy "olla munaa": hyvä itsetunto ja itsevarmuus ei ole sukupuolikysymys, eikä perinteinen äijämatchoilu ihastuta itseäni yhtään sen enempää kuin liika miellyttämisenhalukaan. Tatuoinnit, nainen keittiössä -vitsit, moottoripyörät, salibodailut tai muu kliseinen "äijämeininki" ei kiinnosta minua missään määrin, ja itselleni on hurjan tärkeää, että mies pystyy puhumaan avoimesti myös tunteistaan ja ihmissuhteistaan, olemaan tarvittaessa myös herkkä. 

Etsin ihmistä, joka on sinut itsensä kanssa, tietää, mitä elämältään haluaa ja seisoo omien mielipiteidensä takana. Elää onnellista ja tasapainoista elämää jo yksinäänkin, ei muuta mielipiteitään tai harrastuksiaan vain miellyttääkseen minua. Myös avoimuus on minulle tärkeää: puhun mielelläni kokemuksistani, ajatuksistani ja tunteistani, ja jos toinen ei ole yhtä lailla halukas avaamaan omaa elämäänsä, keskustelu jää varsin yksipuoliseksi. Sosiaalisuus on kolmas seikka, jota minun on vaikea ohittaa. Pidän sosiaalisista tilanteista, isoista tapahtumista ja keskusteluista uusien ihmisten kanssa. Jos toisella ei ole samoja mielihaluja, ongelmissa ollaan: ahdistun, jos vaikkapa juhlissa kumppani on täysin riippuvainen vain minun huomiostani eikä uskalla itse avata keskustelua tuntemattomien kanssa.

Kuulostavatko nämä korkeilta vaatimuksilta? Ehkä, mutta uskallan väittää, että mahdottomia ne eivät ole.

Viime viikonloppuna tajusin nimittäin, että elämässäni on jo vuosien ajan ollut ihminen, joka on kaikkea sitä, mitä etsin. Aivan lähelläni on mies, joka on fiksu ja komea, keskustelu- ja tanssitaitoinen, sopivasti sosiaalinen ja mielipiteissään ja arvoissaan hyvin lähellä omiani. Meitä yhdistävät niin tiedekunta, järjestötausta kuin kotiseutu. Kaveripiirimme on yhteinen. Asumme liki naapurissa. Hänkin lukee paljon, juhlii mielellään ja pitää retkeilystä. Jopa OkCupidin match-prosenttimme on liki korkein mahdollinen.

Tämän miehen kanssa olen kiertänyt festareita, tanssinut valssia ja kiipeillyt seinillä; istunut pitkiä iltoja, kävellyt merenrannassa aamuyöllä, itkenyt päättyneitä suhteita ja iloinnut uusista. Ennen kaikkea käynyt keskusteluja, joissa puhuttava ei koskaan lopu kesken – jutellut rakkaudesta, unelmista ja elämän tarkoituksesta. Niidenkin suhteen käsityksemme ovat varsin lähellä toisiaan, kuinkas muutenkaan.

Viime lauantaina tajusin, että ehkä kaikkien kymmenien deittikumppanieni joukosta olenkin vain etsinyt ihmistä, jonka kanssa keskustelut olisivat edes melkein yhtä hyviä kuin hänen kanssaan – ihmistä, jonka kanssa viettäisin aikaa yhtä mielelläni kuin hänen seurassaan. Sellaista ihmistä en ole löytänyt.

Olen hänen paras ystävänsä. Hän on yksi parhaista ystävistäni.

Ainoa kysymys kuuluu: missä menee ystävyyden ja rakkauden raja?

En enää tiedä.

39. deittini: kohtelias lääkärismies

Vaikka hiljaiseloa on pitänyt, deittielämäni on jatkunut. Edellisiä merkintöjäni silmäillessäni havaitsin, että olen yllätyksekseni tapaillut samaa miestä jo kuukauden päivät. Ennen kuin kukaan ehtii innostua liikaa, joudun kuitenkin tuottamaan pettymyksen: en usko, että toista kuukautta tulee. 

39. deittini on Tinderistä bongattu lääkärinalku. Keskustelukykyinen ja kohtelias, minua paria vuotta vanhempi mies, joka käyttää trendikkäitä silmälaseja, moitteettoman siistejä kauluspaitoja ja suoria housuja ilman että työ siihen velvoittaa. Loistava ruuanlaittaja, huikean kämpän omistaja, taustaltaan selvästi niitä ihmisiä, joilla ei ole taloudellisia huolia mutta jotka eivät huutele siitä.

Kävimme ensimmäisillä treffeillä kahvilassa ja kuljeskelimme torilla. Toisella kerralla vierailimme historiallisessa museossa (täydellinen treffipaikka, jos minulta kysyy), kolmannella menimme töiden jälkeen salaatille ja sieltä kiintoisaan drinkkibaariin. Sen jälkeen olemme nähneet muutamia kertoja viikossa: laittaneet ruokaa, katsoneet leffoja, vierailleet ravintoloissa. 

Emmekä oikeastaan juuri muuta. Tämä on varmaan henkilökohtainen ennätykseni: kuukausi tapailua ilman yhtäkään yövierailua. 

Ei vain ole huvittanut. En sano, etteikö meillä olisi ihan mukavaa: keskustelu kulkee suhteellisen sujuvasti, mies on mukava ja vaikuttaa aidosti panostavaan tapaamisiini. Taitaa olla vähän ihastunutkin. 

Surukseni joudun huomaamaan, etten voi sanoa aivan samaa omasta puolestani. En jaksa vastailla viesteihin yhtä nopeasti, en odota tapaamisiamme kuin kuuta nousevaa, kellon lähestyessä puoltayötä poistun aina ystävällisesti mutta varmasti omaan kotiini.

Miehessä ei ole mitään vikaa, ja sitä kurjemmalta tuntuu joutua myöntämään, että erityislaatuista vetoa ei vain ole – ei fyysistä, ei henkistä. Vaikka on ihan mukava jutella, emme koskaan heittäydy sen syvemmälle. Emme naura yhdessä kovinkaan paljon, emme löydä juurikaan sanottavaa ravintolaillan lomassa. Ja vaikka mies selvästi tekee aloitteita, lähden mukaan vain puolivillaisesti, mikä harmittaa varmasti meitä molempia. 

Jos olisin todella kuunnellut itseäni, olisin tiennyt tämän jo paljon aiemmin ja voinut lopettaa koko jutun tekstiviestillä. Nyt on kuitenkin liian myöhäistä siihen: kaipa minun on vain jossain vaiheessa avattava suuni ja käytävä jälleen The Keskustelu. Äh ja möh.

Huomenna tapaamme taas. Jotain tunteistani kertoo, että treffit tuntuvat enemmän velvollisuudelta kuin parhaalta tavalta viettää perjantai-iltaa.

Ja niin. Saattaa sekin jotain kertoa, että deittikumppanini sijaan olen löytänyt itseni viimeisen kuukauden sisällä sekä booty call -heila Rokkipojun että (näköjään) kerran vuodessa elämääni palaavan Vakitapauksen vierestä – enkä oikeastaan voi luvata, etteikö moista kävisi vastaisuudessakin. 

Voisiko joku keksiä palvelun, jolla voisi ilmoittaa ystävällisesti mutta helposti, ettei enää näe jutulle jatkoa? Yksinkertaisemmin kuin tapaamalla kasvokkain mutta silti henkilökohtaisemmin kuin WhatsApp-viestillä? Olisin varma vakiasiakas.

CC-kuvat täältä, täältä ja täältä. 

Uutta kohti

Huh, on tämä vuoristorataa. Yhteen ja samaan vuorokauteen on mahtunut yllättävän paljon kohtaamisia sekä hyvässä että pahassa.

Eilisiltana kävin oluella ystäväni Konsulttikaverin kanssa, avauduin Fransmannin tilanteesta ja palasin kotiini keventynein mielin. 

Myöhemmin illalla kävimme Fransmannin kanssa WhatsApp-keskustelun, joka päättyi juuri siihen lopputulokseen, jota uumoilinkin: tämä oli nyt tässä. Vielä sittenkin kun päätös oli tehty, huomasin selviäväni kuivin silmin. Oikea ratkaisu, en kai voi muutakaan päätellä. 

Samaan aikaan kun kävin päättämiskeskusteluja eräänkin pariisilaismiehen kanssa, sain aivan toiselta mieheltä viestin samasta kaupungista: Jenkkitutkija lähetti terveisiä työreissultaan, vaikkemme olleet olleet missään yhteyksissä viikkoihin. Tuskinpa tämä suuremmaksi kaveruudeksi koskaan kehittyy, mutta oli silti hauska kuulla taas hänestäkin.

Yön tunteina palasin takaisin Tinderiin ja rupesin jälleen metsästämään matcheja. Muutama löytyikin saman tien, ja aivan erityisesti huomioni kiinnitti sopivilla hipsteri-viboilla varusteltu lääkärismies. Hänelle saattaisin vaikka laittaakin viestiä vielä myöhemmin, minä päätin. 

En ehtinyt, sillä tänä iltana sama mies laittoi viestiä ensin. Hyvää, fiksua keskustelua, suora mutta kiinnostava viestittelytyyli: lupaavaa, kaikin puolin. Keskustelun edetessä kävi ilmi, että ystäväni Lääkiskaveri on yhteinen tuttavamme – ja tietysti menin heti kysymään tältä, olisiko tyypissä treffipotentiaalia. Suositukset olivat vahvat ja niiden lomassa paljastui, että olemme itse asiassa jo todennäköisesti kohdanneetkin Lääkiskaverin tupareissa pari vuotta sitten, vaikken sitä muistakaan. Pieni maailma!

Jatkoimme viestittelyä ja äskettäin tulimme jo sopineeksi treffit huomiselle. Nopeaa toimintaa, ja hyvä niin. Totta puhuen olen aika innoissani!

Vaikka deittailu on välillä kuluttavaa, uuvuttavaa ja aikaavievää, on se samalla myös ilahduttavaa silloin kun asiat tuntuvat menevät juuri oikein eivätkä vain melkein sinnepäin. Pitkä aamu kotona, treffit kiinnostavan miehen kanssa viihtyisässä kahvilassa, illalla vielä syömään Konsulttikaverin ja Lääkiskaverin kanssa. Parempaa alkua viikonlopulle en voisi toivoa. 

Seuraavaksi ohjelmassa noutoruokaa ja Netflixiä. Eilen ahdisti, mutta tänään olen taas hurjan tyytyväinen elämääni juuri tällaisena kuin se on. 

CC-kuvat täältä ja täältä. 

Tapailua ranskalaisittain

Olen viimeisen viikon aikana lukenut melkoisen määrän artikkeleita hakusanalla dating a French guy. Mitä enemmän luen, sitä enemmän hämmennyn, sillä joka ikinen vastaantuleva artikkeli kertoo käytännössä samaa viestiä: ranskalaiset eivät deittaile. Ilmeisesti koko kielessä ei ole edes sanaa ilmiölle nimeltä deittailu, treffailu tai tapailu. 

Mikäli artikkeleita on uskominen, näin se pääsääntöisesti menee: ranskalaiset viettävät aikaa kaveriporukoissa, tutustuvat toisiinsa, ehkä lopulta ihastuvatkin. Kun niin käy, edessä ei kuitenkaan ole pitkää tapailun ja treffien sarjaa: jossakin vaiheessa pari vain päätyy suutelemaan, ja se onkin sitten jo merkki yhdessäolosta. Sen sijaan, että ensin tutustuttaisiin kunnolla, tapailtaisiin kuukausia ja ehkä sitten päätettäisiin olla yhdessä, ranskalainen tyyli onkin ilmeisesti olla yhdessä kutakuinkin ensimmäisestä suudelmasta lähtien ja tutustua paremmin vasta sitten. 

Keskusteluja siitä, milloin päätetään lakata näkemästä muita ihmisiä ja sitoutua suhteeseen, ei käydä, sillä alusta lähtien oletus on, että samaan aikaan ei tapailla muita. Ensimmäinen (selvin päin) vaihdettu suudelma on merkki siitä, että meneillään on jotakin vakavampaa, ja sen jälkeen onkin ihan ok hypätä sänkyyn vaikka saman tien, ryhtyä käyttäytymään kuin vakavammassakin suhteessa ja kutsua toista tyttö- tai poikaystäväksi, vaikka ensimmäisistä treffeistä olisi aikaa vasta muutama viikko.

Tietenkään tämä ei päde jokaiseen ranskalaiseen, varsinkaan sellaiseen, joka on jo vuosia asunut aivan toisessa maassa. On täysin mahdollista, että oma ranskalainen treffikumppanini (jota kutsuttakoon tästä eteenpäin Fransmanniksi) on vuosien varrella jo tottunut suomalaisempaan treffailukulttuuriin, ja nettitreffeissä etikettiä lienee joka tapauksessa tarpeen venyttää – tuskinpa edes Ranskassa uskotaan, että yhdessä on oltava heti ensi hetkestä lähtien, vaikka ei oikeastaan edes tuntisi toista. 

Niin tai näin, tapailu Fransmannin kanssa on ollut silti monella tapaa erilaista kuin tapailu kaikkien edellisten nettitreffituttavuuksieni kanssa. Sitä kuvastaa jo yksistään se, että vain viikko ensimmäisen kohtaamisemme jälkeen käytän jo sanaa tapailu. Siltä se kuitenkin tuntuu: kymmenen päivän sisällä olemme nähneet seitsemänä päivänä, nukkuneet samassa osoitteessa kolmena yönä, katsoneet kaksi leffaa, aloittaneet yhteisen tv-sarjan, käyneet kahdesti kävelyllä, kolmesti ravintolassa ja kokanneet yhdessä. Tahti on ollut hurjan tiivis, mikä on toisaalta hyvä ja toisaalta ei.

Tietysti on mukavaa, ettei tarvi arpoa, tarkoittaako kyläilykutsu yhtä kuin yökutsu (tarkoittaa) tai onko soveliasta käydä keskellä päivää tekstiviestikeskusteluja siitä, mitkä asiat toimivat edellisenä yönä erityisen hyvin (ilmeisesti on, vaikka se vaatiikin itseltäni vielä hieman totuttelua). Tv:tä katsoessa voin luottaa siihen, että pääsen kainaloon, eikä minulla ole kerrassaan mitään sitä vastaan, että toinen tulee pitkäksi venyneen päivän jälkeen luokseni ruokatarvikkeet mukanaan ja laittaa illallista, kun vatsani kurnii ja oma jääkaappini ammottaa tyhjyyttään. Se on ihanaa.

Samaan aikaan pelkään silti, että kaikki on edennyt liiankin nopeasti: vietämme yhdessä paljon aikaa siihen nähden, ettemme oikeastaan edes vielä tunne toisiamme. En tiedä, johtuuko se kielimuurista, vähäisestä tuntemisesta vai siitä, että tapaamisemme lähtevät helposti suuntaan, jossa puhuminen ei ole niin olennaista, mutta en edelleenkään koe, että keskusteluyhteytemme olisi täysin saumaton. Vaikka tiedän, että arvomme ja ajatuksemme kohtaavat, emme unohdu keskustelemaan tuntikausiksi, emme piikittele toisimme, emme naura yhdessä yhtään niin paljon kuin pohjimmiltani haluaisin. Vaikka fyysinen yhdessäolo on helppoa, toisinaan en ylipäätään ole varma, pitääkö Fransmanni minusta sittenkään kovin paljon. Välillä hän vaikuttaa poissaolevalta ja torjuvalta, hetken päästä saattaakin kaapata syliinsä ja tuijotella silmiin niin että heikottaa. Tiedä siinä sitten.

Yhtäältä voin kuvitella, että tästä tulee vielä jotain todella huikeaa. Toisaalta voin kuvitella, että kaikki loppuukin hetkellä millä hyvänsä – mikä tahansa tapaaminen tai viesti voi jäädä viimeiseksi. En osaa sanoa, en miettiä rationaalisesti, en arvioida suhteemme laatua kovinkaan objektiivisesti.

Toistaiseksi aion vain nauttia niin kauan kuin tätä kestää ja katsoa, mihin se johtaa. 

38. deittini: Komea ranskalaishurmuri

Edellisessä merkinnässä pohdin, kuinka sanoa treffikumppanille sievästi "kiitos, mutta ei kiitos". Melko helposti se onneksi lopulta sujui. Viikon ajan vastailin hieman hitaasti ja lyhytsanaisesti, kunnes lopulta lähetin perään pitemmän viestin, jossa avasin ajatuksiani, pahoittelin poissaolevuuttani ja toivotin kaikkea hyvää jatkoon. Sain takaisin samat sanat ja loppufiilis oli kohteliaan positiivinen. Uskoisin, että suuremmilta mielensäpahoittamisilta vältyttiin hienosti. 

Ei siis muuta kuin eteenpäin deittirintamalla! Tällä viikolla olenkin ottanut melkoisia harppauksia uuteen suuntaan. 

Kuukausi sitten kirjoitin, että miehiä tuntuu äkkiä olevan näkyvissä enemmän kuin ehdin toivoakaan. Neljästä tyypistä kolmen kanssa olin jo ehtinyt käydä treffeillä – neljännestä arvelin näin: 

"Kiinnostavan oloinen ranskalaismies, joka on asunut Suomessa jo pidempään ja vastannut OkCupidin kysymyksiin niin hämmentävän samalla tavoin kuin minä, että näen tyypissä väistämättäkin potentiaalia. Kuvien perusteella ulkonäkö on hyvinkin minun mieleeni, ja vaihtamistamme viesteistä on tullut sen verran pitkiä, että uskoisin treffien olevan todennäköinen skenaario, jos sille tielle lähden."

Päätin lähteä. Viime viikonloppuna kerroin ranskalaismiehelle, että edellinen tapailu oli nyt ohi, eikä kestänyt kovinkaan kauan ennen kuin olimme sopineet treffit oluttuoppien ääreen töiden jälkeen. 

Vastassa oli omissa silmissäni hurjan hyvännäköinen luovan alan työntekijä, joka puhui suloisesta pienestä ranskalaiskorostuksestaan huolimatta varsin mainiota englantia. Hyvä niin, sillä oma ranskani sattuu olemaan varsin olematonta. Joimme tuopit, poikkesimme lähiravintolaan burgereille ja lähdimme kävelylle merenrantaan. 

Keskustelumme oli hyvää, joskaan ei täydellisen sujuvaa – ei vielä toistaiseksi kovin sykähdyttävää tai syvällistä, mikä saattoi toki johtua siitäkin, ettei kumpikaan puhunut omaa äidinkieltään. Ilmassa oli kuitenkin kipinöitä, joiden voimin unohduimme jo ensimmäisillä treffeillä puistonpenkille pussailemaan niin pitkäksi aikaa, että vain syysillan kolea kylmyys pakotti lopulta jatkamaan matkaa. Mies saattoi minut kotiovelleni ja kääntyi kohti omaansa. Herrasmiehen elkeitä!

Havaintojeni mukaan aidosti onnistuneet treffit johtavat yleensä jatkokeskusteluun ja seuraavaan tapaamiseen varsin pian. "Kolmen päivän sääntö" on täyttä höttöä: jos ensimmäisten treffien jälkeen kestää kolme päivää ennen kuin kummallakaan on toiselle mitään sanottavaa, ei hyvältä näytä. 

Onneksi niin kauan ei tarvinnut odottaa. Seuraavat treffit olivat vuorossa jo eilen. Poikkesimme ravintolaan kotini lähelle ja jatkoimme minun luokseni teelle. Arvaahan sen, miten siinä kävi. 

Googlailin huvikseni vähän sanalla French men. Tällaisia tuloksia sain ensimmäisenä vastaani:

The French man has long been considered the holy grail of international lovers. 

French men are known for their smoldering good looks & great romance.

French men know they are charming, so they will go over the top and foreigners are seduced and wrapped into it. 

Vaikka en oikeastaan ole taipuvainen tällaisiin kulttuuristereotypioihin, yhden hengen otokseni perusteella on pakko sanoa: en väitä vastaan. 

Tietysti jatkoin googlettelua vielä lisää ja törmäsin The Local -lehden juttuun How to Date a Frenchman – Kuinka tapailla ranskalaismiestä.

Näin siinä neuvottiin:

1. "Let him run after you. – – French men are all about the chase, and playing hard to get is part of it."

Jaahas. Myöhäistä. 

2. "Get used to all his texts. – – A Frenchman's favourited method of communication is the SMS."

Jep. WhatsApp-viestejä tosiaan tulee melkoisella tahdilla. 

3. "Don't freak out when he says I love you after three weeks. In my mind, those three little words carry weight – – but to a Frenchman they mean more like – 'I kinda like you baby'."

Jo toisilla treffeillä mies kuiskasi: "I like you." Ja ei, se ei tuntunut yhtään niin omituiselta kuin edellisen treffikumppanini liian aikainen ihastuksentunnustus. Saatoin vilpittömästi sanoa samoin takaisin.

4. "Don't let him take a photo of you. If you make it to the second date, you may well find it's become his screensaver."

Tästä en tiedä, mutta näytönsäästäjäkuvat taitavat tosiaan olla jonkinlainen juttu. Satuin huomaamaan treffikumppanini puhelimen näytöllä kuvan vanhemmasta naisesta, jonka epäilen aika vahvasti olevan tämän – äiti. No, laitetaan kulttuurierojen piikkiin. 

5. "French men like their women to have beautiful, flawless skin naturally. If you're not blessed with dermatological perfection, you can either scream in frustration of rethink your skincare routine."

Tämän suhteen olen onneksi ollut teini-iän jälkeen kohtalaisen kuivilla vesillä. 

6. "Don't expect him to show up on time. French men are notorious for being late."

No jaa. Tähän mennessä minä olen molemmilla kerroilla ollut se, joka on ilmestynyt paikalle myöhemmin. 

7. "Get used to being in a relationship the second he kisses you. – – It's time to skip the dating part and head straight into an exclusive relationship. Because as soon as a Frenchman plants a kiss on your lips, the two of you are a couple."

Hmm. Tämäpä mielenkiintoista. En vielä osaa sanoa, pitääkö tämä paikkansa millään lailla, mutta ennen ensimmäistä tapaamistamme kävimme keskustelun siitä, onko ok käydä treffeillä useiden ihmisten kanssa samaan aikaan. Mies kertoi käyneensä hiljattain kaksilla treffeillä erään tytön kanssa ja sanoi, ettei tunne, että voisi aivan vapaasti tapailla muita – "although nothing happened, we didn't even kiss or anything". Hmmmm. 

8. "Prepare to be fed. Pretend you're allergic to everything he orders – – because being confronted with a forkful of meringue (for example) coming at you across the table is a terrifying but highly plausible possibility."

Tästä minulla ei ole minkäänlaista näyttöä. 

9. "Play nice with his ex (or exes). French men see no reason why they shouldn't stay friends with former flings."

Onneksi en satu olemaan kovin mustasukkaista tyyppiä. Varsinkaan kun ranskalaismiehen ex todellakin on Ranskassa.

10. "Don't be a prude in the bedroom. Sex is something of a national sport for French men. – – They'll try to get into bedroom as fast as they can by whispering sweet nothings in your ear."

Niin, noh, niin. Johan siihen tosiaankin kahdet treffit vaadittiin. 

Mitään peruuttamatonta mokaa en ilmeisesti ole vielä tehnyt, sillä mies tahtoo nähdä vielä tänään. Ja huomenna. Aikoo kuulemma jäädä yöksi, eikä minulla ole mitään sitä vastaan. Viime aikoina yövieraita ei ole ollut tässä osoitteessa varsinaisesti ruuhkaksi asti, joten ajatuskin siitä, että saan herätä komean, fiksun ja hurmaavan ranskalaismiehen vierestä, on kieltämättä aika ilahduttava. 

Olen oppinut jo yhden lauseen ranskaa. Se on dors bien. Nuku hyvin. 

Tänä yönä varmasti nukunkin.

CC-kuvat täältä, täältä, täältä, täältä ja täältä.