Vaikka hiljaiseloa on pitänyt, deittielämäni on jatkunut. Edellisiä merkintöjäni silmäillessäni havaitsin, että olen yllätyksekseni tapaillut samaa miestä jo kuukauden päivät. Ennen kuin kukaan ehtii innostua liikaa, joudun kuitenkin tuottamaan pettymyksen: en usko, että toista kuukautta tulee.
39. deittini on Tinderistä bongattu lääkärinalku. Keskustelukykyinen ja kohtelias, minua paria vuotta vanhempi mies, joka käyttää trendikkäitä silmälaseja, moitteettoman siistejä kauluspaitoja ja suoria housuja ilman että työ siihen velvoittaa. Loistava ruuanlaittaja, huikean kämpän omistaja, taustaltaan selvästi niitä ihmisiä, joilla ei ole taloudellisia huolia mutta jotka eivät huutele siitä.
Kävimme ensimmäisillä treffeillä kahvilassa ja kuljeskelimme torilla. Toisella kerralla vierailimme historiallisessa museossa (täydellinen treffipaikka, jos minulta kysyy), kolmannella menimme töiden jälkeen salaatille ja sieltä kiintoisaan drinkkibaariin. Sen jälkeen olemme nähneet muutamia kertoja viikossa: laittaneet ruokaa, katsoneet leffoja, vierailleet ravintoloissa.
Emmekä oikeastaan juuri muuta. Tämä on varmaan henkilökohtainen ennätykseni: kuukausi tapailua ilman yhtäkään yövierailua.
Ei vain ole huvittanut. En sano, etteikö meillä olisi ihan mukavaa: keskustelu kulkee suhteellisen sujuvasti, mies on mukava ja vaikuttaa aidosti panostavaan tapaamisiini. Taitaa olla vähän ihastunutkin.
Surukseni joudun huomaamaan, etten voi sanoa aivan samaa omasta puolestani. En jaksa vastailla viesteihin yhtä nopeasti, en odota tapaamisiamme kuin kuuta nousevaa, kellon lähestyessä puoltayötä poistun aina ystävällisesti mutta varmasti omaan kotiini.
Miehessä ei ole mitään vikaa, ja sitä kurjemmalta tuntuu joutua myöntämään, että erityislaatuista vetoa ei vain ole – ei fyysistä, ei henkistä. Vaikka on ihan mukava jutella, emme koskaan heittäydy sen syvemmälle. Emme naura yhdessä kovinkaan paljon, emme löydä juurikaan sanottavaa ravintolaillan lomassa. Ja vaikka mies selvästi tekee aloitteita, lähden mukaan vain puolivillaisesti, mikä harmittaa varmasti meitä molempia.
Jos olisin todella kuunnellut itseäni, olisin tiennyt tämän jo paljon aiemmin ja voinut lopettaa koko jutun tekstiviestillä. Nyt on kuitenkin liian myöhäistä siihen: kaipa minun on vain jossain vaiheessa avattava suuni ja käytävä jälleen The Keskustelu. Äh ja möh.
Huomenna tapaamme taas. Jotain tunteistani kertoo, että treffit tuntuvat enemmän velvollisuudelta kuin parhaalta tavalta viettää perjantai-iltaa.
Ja niin. Saattaa sekin jotain kertoa, että deittikumppanini sijaan olen löytänyt itseni viimeisen kuukauden sisällä sekä booty call -heila Rokkipojun että (näköjään) kerran vuodessa elämääni palaavan Vakitapauksen vierestä – enkä oikeastaan voi luvata, etteikö moista kävisi vastaisuudessakin.
Voisiko joku keksiä palvelun, jolla voisi ilmoittaa ystävällisesti mutta helposti, ettei enää näe jutulle jatkoa? Yksinkertaisemmin kuin tapaamalla kasvokkain mutta silti henkilökohtaisemmin kuin WhatsApp-viestillä? Olisin varma vakiasiakas.
CC-kuvat täältä, täältä ja täältä.
CC-kuvat täältä, täältä ja täältä.
Monet deittailusi päättyvät, koska et ole kiinnostunut miehestä. Harvemmin kuitenkin paneudut syihin, miksi mies ei ole kiinnostava. Lukiessani sain sellaisen vaikutelman, että miehellä ei ollut munaa, hän halusi miellyttää liikaa ja miehekkyys puuttui. Mitä mieltä olet tästä? Mikä sen sijaan rokkipojussa viehättää?
VastaaPoistaOn totta, että blogissani harvemmin avaan kovin syvällisesti sitä, miksi jokin mies ei vain sittenkään kiinnosta, vaikka kaikki olisi periaatteessa ok. Suureksi osaksi tämä johtuu siitä, etten halua kertoa toisista ihmisistä liian henkilökohtaisia asioita: jos kipinän puute perustuu vaikkapa ulkonäköön, älykkyyteen tai sänkytaitoihin liittyviin seikkoihin, en halua puhua asiasta kovin yksityiskohtaisesti, sillä ihmiset ovat ennenkin tunnistaneet itsensä ja ehkä jopa toisiaan blogini kautta. Välillä tasapainottelu oman deittielämän ja toisten yksityisyyden välillä on tässä suhteessa hankalaa, ja avoimempikin voisin ehkä ajoittain olla.
PoistaYleisesti sanoisin kuitenkin, että puhun kyllä jatkuvasti tärkeimmästä syystä, joka johtaa omalta puoleltani jutun hiipumiseen: kunnollinen keskusteluyhteys puuttuu. Intensiivinen keskustelu on ehdottomasti se, mikä vie minulta jalat alta, ja jos sitä ei synny, jatkoa on pitemmän päälle vaikea nähdä. Olen kohdannut ihmisiä, joiden kanssa juttu sujuu hurjan hyvin heti ensimmäisestä kohtaamisesta lähtien ja joiden olen kokenut olevan jopa jonkinlaisia "sielunkumppaneita". Sen jälkeen vähempi tuntuu vain laimealta korvikkeelta.
Alitajuisesti etsin ihmistä, jonka kanssa ajatukset loksahtaisivat hämmentävällä ja ilahduttavalla tavalla yhteen, ja jos niin ei näytä käyvän, ennemmin tai myöhemmin menetän yleensä muunkin kiinnostukseni.
Siinä mielessä olet oikeassa, että etsin ehdottomasti itsevarmaa ihmistä, ja jos liika miellyttämisenhalu on merkki huonosta itsetunnosta, se on itselleni tietynlainen miinus. Tykkään enemmän miehekkäistä kuin poikamaisista miehistä, mutta tämä ei tarkoita, että etsisin mitään perinteistä "äijää": tatuoinnit, lävistykset, moottoripyörät tai salibodailut eivät kiinnosta itseäni missään määrin, ja itselleni on hurjan tärkeää, että mies pystyy puhumaan avoimesti myös tunteistaan ja ihmissuhteista, olemaan tarvittaessa myös herkkä.
Sanottakoon, että "Rokkipoju" erään deittini nimenä on siinä mielessä harhaanjohtava, ettei se oikeasti kuvaa henkilön ulkoista olemusta – sattuupa vain olemaan kaverini heittämä nimitys, joka perustuu lähinnä siihen, että tyyppi on harrastanut bänditouhuja. "Naiset rakastuvat renttuihin" ei pidä omalla kohdallani paikkansa – renttuihin en rakastu koskaan, mutta en väistämättä myöskään jokaiseen kauluspaitamieheen, jolla elämän peruspalikat ovat periaatteessa kunnossa, ellei todellista keskusteluyhteyttä löydy.
Hmm, tästä riittäisi kyllä sanottavaa vielä enemmänkin. Pitää ehkä harkita omaa postaustaan aiheesta!