Vaikea hengittää

Deittailu: kirvelevää mustasukkaisuutta, kalvavaa epätietoisuutta, kuristavaa menettämisen pelkoa. Sitäkin se usein on. Tänään enemmän kuin yleensä. 

Vain muutama päivä sitten iloitsin siitä, kuinka olen ehkä viimein löytänyt ihmisen, jonka kanssa on hyvä olla. Deittailuvaiheen keveällä, kepeän iloisella hattaralla on kuitenkin musertava taipumus sulaa yhä nopeasti kuin se ilmestyykin. Vaikka mitään ei oikeastaan ole edes tapahtunut, pelkään äkkiä, että tämä kaikki onkin taas päättymässä. 

En tiedä, mistä tunne tarkalleen johtuu. Vielä torstaina kuljimme käsi kädessä kaupungilla,  moikkasimme ystäviäni, jaoimme muurikkalätyn. Jenkkitutkija houkutteli minua hankkimaan liput samoille festareille, joille hänkin on menossa. Jatkoimme hänen luokseen, jäin yöksi. 

Aamu oli omituisen vaisu. Pyörimme molemmat sängyssä hereillä pitkään, silittelin miehen selkää ja odotin huomiota, jota en kuitenkaan saanut. Kumpikaan ei puhunut, ei osannut tehdä oikein mitään. Lopulta lähdin miehen luota epävarmempana kuin sinne saavuin.

Vietin viikonloppua ystävieni luona eri kaupungissa. Parin viikon takaisen reissun aikana ja vielä viime viikollakin ollessani toisella puolella Suomea viestittelimme jatkuvasti, toivottelimme hyvää yötä ja huomenta, ylikäytimme hymiötä 😘. Nyt miehen viestit olivat kuitenkin äkkiä niukkasanaisia ja harvassa. Lauantaina kerroin innoissani illasta, lähettelin hassuja kuvia. Vastaus: "Not much going on here. Hope you're having a great time!" Eikä muuta.

Sunnuntain hyvänyön viestissä pusuhymiön sijaan pelkkä 😊, maanantaina ei enää sitäkään. 

Eilisestään mies kertoi vain "I'm not feeling too well. – – Had to leave work early – –." Samana iltana mies oli kuitenkin lisännyt Instagramiinsa (jota hän ei välttämättä tiedä minun seuraavan) kuvan näköalapaikasta, siitä samasta, jonne hän minut vei deittailutaipaleemme alussa. 

Se ei ole paikka, jonne mentäisiin yksinään. 

Kun aloimme tapailla, kävin jossain vaiheessa deittisovelluksessa vilkaisemassa, mistä keskustelumme olikaan alkanut ja havaitsin ilokseni, ettei mies ollut käyttänyt sovellusta viikkokausiin. Tänään minun oli pakko tarkistaa uudestaan: paikalla viimeksi eilen. 

Yritän takoa päähäni järkeä: 

Parista hymiöstä on turha päätellä yhtään mitään. 

Instagram-kuvia voi lisätä jälkeenpäinkin. Näköalapaikalla voi käydä yksinään tai kaverin kanssa. 

Deittipalvelussa voi tsekata viestit, jos yhdessä ei ole sovittu vielä sovelluksen poistamisesta. 

Kaikella todennäköisyydellä pelkään ihan turhaan, olen vainoharhainen ja perusteettoman mustasukkainen. 

Silti päässäni on alkanut syntyä tarina, joka menee jotakuinkin näin: Perjantaiaamuna mies äkkiä tajusi, ettei näe minussa enää mitään kiinnostavaa, ei todellista tyttöystäväainesta. Kun lähdin pois kaupungista, hän ymmärsi asian entistä selvemmin, piti pieniä kuulumisiani tylsinä ja tyhjänpäiväisinä. Palasi takaisin deittisovellukseen, sopi treffit. Kipusi näköalapaikkaan, suuteli auringonlaskussa jotakin aivan toista tyttöä. Yrittää nyt viestiä minulle mahdollisimman niukasti, jotta tajuaisin lopulta itsekin: yhteistä tulevaisuutta ei ole. 

Ajatuskin ahdistaa, oksettaa, lamauttaa. On vaikea hengittää. 

On se mahdollista. Epäonnisen suhdehistoriani valossa: täysin mahdollista. Eikä mies tekisi edes väärin, teknisesti. Emme ole sopineet mitään, emme luvanneet mitään toisillemme, emme edes lisänneet toisiamme FB-kavereiksi. Jos tämä katkeaisi, minulle jäljelle jäisi vain oluttapahtuman tyhjä mainoslasi, ei muuta.

Tietysti kaikki saattaa olla vain pääni sisällä. Jokin kertoo silti: kaikki ei ole niin kuin oli. 

Illalla aion lähettää viestin ja kysyä, haluaisiko mies nähdä huomenna. Jos vastaus on vaikeasti kiertelevä ei, tiedän, mitä odottaa. Mitä pelätä jälleen.