Odotusta ilmassa

Olen hiljalleen sopeutunut sinkkuuteen. 

Opettajaa en ole unohtanut, en aivan vielä. Hän vilahtaa ajatuksissani yhä päivittäin, toisinaan öisinkin. Viimeksi viime yönä näin unta, jossa olin saattamassa Opettajaa lentokentälle. Jätin hänet kahvioon ja pyysin odottamaan minua, kun kävisin hakemassa jotakin. Kun palasin takaisin, Opettaja olikin jo kadonnut sanomatta mitään. Taskussani oli hänen puhelimensa, mutta tiesin, ettemme enää näkisi. Pohdin, voisinko lähettää kännykän postipaketilla hänen peräänsä. Ehkä pelkkä sim-kortti riittäisi, minä päätin.

Unia en osaa tulkita, mutta selvää on, että en enää haikaile yhdessäolon perään enkä näe meitä käsi kädessä edes alitajunnassani. Eteenpäin on siirryttävä, ja olen kai alkanut hyväksyä ajatuksen.

Surun ja haikeuden tilalle on alkanut hiljalleen tihkua intoa ja odotusta. Samoin kuin nuoruudessa, myös sinkkuudessa parasta on unelmointi. Kaikki on taas mahdollista!  Seuraava mies voikin olla unelmieni täyttymys, hurmaava herrasmies, komea ja kunnianhimoinen unelmavävy. Ehkäpä löydänkin juuri sen, mitä etsin, ehkä tapaan elämäni rakkauden ja elän onnellisena loppuun asti.

Miesrintamalla on näkynyt pieniä, mutta lupaavia merkkejä. Valitettavasti ei kylläkään parin viikon takaisen jatkoseuralaiseni suunnalta. Olen tiennyt, että hänellä on ollut jonkinlainen friends with benefits -suhde erään puolituttuni kanssa, mutta iltamme jälkeen tilanne on saanut dramaattisia piirteitä. Naispuolinen osapuoli ei sittenkään ollut tainnut ottaa tilannetta aivan yhtä keveästi kuin yöseuralaiseni, ja kun piireissämme alkoi liikkua huhu, että mies on iskenyt muita naisia ja pussaillut jonkun toisen tytön (kröhöm...) kanssa jatkoilla, tyttö vietti eräidenkin juhlien lopun itkien ja yöseuralaistani uhkaillen. Nyt yöstämme on ilmeisesti syytä olla mahdollisimman hiljaa, vaikka silminnäkijöitä on joka tapauksessa liian monta, että juttu pysyisi erityisen salassa. Viimeisimmät juhlat ovatkin sitten kuluneet korostetun neutraaleissa merkeissä meidän kahden osalta. Hohhoi, sanon minä. Mitenhän tässä taas näin kävi?

Nettirintamalla tilanteeni sen sijaan näyttää lupaavammalta. Seuraavat treffit on sovittu perjantaiksi. Tyyppi on varsin mukavan ja kohteliaan oloinen, sujuvasanainen ja fiksu miekkonen. Ehkä ulkonäkö mietityttää vielä hieman - kuvien puolesta herra tuntuu olevan suorastaan liian laitetun oloinen. Tietysti minusta on hyvä ja arvostettava asia, että miehetkin huolehtivat ulkonäöstään, mutta esimerkiksi korvalävistykset ja värjätyt hiukset eivät ole se juttu, joka miehessä itseäni eniten viehättää. Eivät myöskään salibodailukuvat. 

Katsotaan nyt kuitenkin. Tyhjäpäiseltä toinen osapuoli ei missään tapauksessa vaikuta, joten uskoisin, että illasta tulee joka tapauksessa aivan mukava.

Vielä asteen verran innostuneempi olen eräästä toisesta tapauksesta. Jokin aika sitten kerroin, että tähän saakka mielenkiintoisin Tinder-tuttavuuteni asuu aivan väärässä kaupungissa, mutta muuten juttu luistaa erinomaisesti. Se on luistanut edelleen: olemme viestitelleet lähes päivittäin nyt miltei kuukauden ajan. Mies nosti aiheen tänään esille ja tulimme siihen tulokseen, että olisi kiva myös nähdä. Bussit kulkevat. Katsotaan, saammeko aikataulut kohdalleen. Ennen kaikkea: saammeko kemiat kohdalleen? Toistaiseksi juttelu on ollut hyvin antoisaa ja olemme löytäneet kliseisesti ilmaisten paljonkin yhteistä. Nyt alamme kuitenkin olla siinä pisteessä, että toinen alkaa vaikuttaa jo sen verran tutulta, että ainut askel eteenpäin on tavata in real life. 

Jännää!

CC-kuva täältä.