Vakitapauksen paluu

Blogiani alusta asti lukeneet saattavat muistaa miehen, joka on kulkenut teksteissäni nimellä Vakitapaus. Nimi kertoo taustastamme: meillä on jokseenkin pitkä ja säännöllinen tapailuhistoria, joka ei kuitenkaan koskaan edennyt vakavaksi. 

Aluksi Vakitapaus oli tyyppi, jonka luokse päädyin satunnaisesti viettämään yötä juhlien jälkeen. Jossain vaiheessa aloimme hengailla enemmänkin, katsoa iltaisin yhdessä tv:tä, käydä lenkillä ja laittaa ruokaa. Kaveruuden ja jonkin muun rajat pysyivät kuitenkin tiukkoina: olohuoneessa käyttäydyimme kuin pelkät kaverukset, vaikka toisinaan jäinkin edelleen myös yöksi. Molemmilla oli koko ajan muitakin, ja kumpikin tiesi sen. Jos baarista tai opiskelijabileistä ei löytynyt seuraa, alakerrassa oli aina ihminen, jolle pystyi laittamaan viestiä vaikka kolmelta yöllä – friends with benefits -henkeä parhaimmillaan. Jouluna vaihdoimme pienet lahjat ja olin minihyasintista kohtuuttoman otettu. Vakitapauksesta tuli vähitellen osa arkeani.

Kaikki päättyi hyvin äkkiä, kun tapasin Opettajan. Emme käyneet minkäänlaista keskustelua emmekä päättäneet, että tässä se nyt sitten oli. En vain enää ottanut yhteyttä; en vain enää saanut iltaisin viestejä alakerrasta. 

Yli puoleen vuoteen emme käytännössä nähneet emmekä edes jutelleet muuten kuin pari kertaa ohimennen. Sen tiesin, että Vakitapaus osti hiljattain asunnon ja muutti toiselle puolelle kaupunkia, mutta sitäkään en kuullut häneltä itseltään vaan välikäsien kautta.

Tilanne muuttui eilen. Puolenpäivän aikaan, täysin yllättäen, sain Facebook-viestin tutulta mieheltä: tulisinko tutustumaan hänen uuteen asuinseutuunsa? Olin kutsusta ilahtunut ja vastasin myöntävästi. Jossakin mieleni sopukoissa olin ehkä erostani lähtien jo aavistellutkin, että yhteydenotto saattaisi vielä tulla.

Kävimme kävelyllä täydellisessä syyssäässä keltaisten lehtien sataessa, kaupunginosa oli rauhallinen ja kauniimpi kuin muistinkaan. Juttelu tuntui jatkuvan siitä mihin se joskus jäi: yhdessäolo oli helppoa ja luontevaa, ja tuntui vaikealta uskoa, ettemme olleet olleet missään tekemisissä yli puoleen vuoteen. Vakitapaus tarjosi noutoruuat, joita menimme syömään hänen luokseen. Asunto oli viihtyisä ja paremmin sisustettu kuin edellinen; ruoka maistui, enkä hennonnut kieltäytyä kahvistakaan, vaikken oikeastaan yleensä juo sitä. Katselimme tv:tä, testasimme pelikonsolia. Olin jo sopinut menoja illaksi, enkä lopulta voinut jäädä kovin pitkäksi aikaa, mutta tapaaminen oli mukava, yhdessäolo yhtä helppoa kuin ennenkin. 

Lähtiessä Vakitapaus sanoi, että oli kiva, kun pääsin käymään. Emme halanneet emmekä millään tapaa osoittaneet, että kyse olisi mistään sen kummemmasta kuin kahden kaveruksen tapaamisesta. Ehkä ei ollutkaan. Vielä en osaa arvioida, mihin tämä johtaa vai johtaako mihinkään. 

Minulla on kuitenkin pieni tunne, ettei tämä jää tähän. Olen mahdollisuudesta ilahtuneempi kuin olisin arvannut.

CC-kuvat täältä ja täältä.