Elämäni haikeimmat hyvästit

Näin Opettajan tänään viimeistä kertaa. 

Olin valmistautunut tapaamiseemme. Pitkin päivää olin miettinyt, mitä haluaisin vielä sanoa, mitä kysyä, miten toimia. Turhaan. Kaikki meni lopulta aivan toisin kuin ajattelin. 

Näin minä sen kuvittelin: Opettaja saapuu, vaihdamme tavarat ja istumme rauhassa sängylle juttelemaan. Olen aluksi kylmäkiskoinen, mutta pian Opettaja tajuaa tehneensä tökerösti ja pyytää anteeksi. Minäkin lepyn, ja sitten juttelemme vielä vähän tunteistamme. Vakuutamme hyvässä hengessä, että toinen on kaikesta huolimatta hyvä tyyppi, ehkä muistelemme vielä mukavia yhteisiä hetkiä, sanomme että kivaa oli vaikka ei tällä kertaa lopulta toiminutkaan. Opettaja myöntää, että pohjimmiltaan eron syy oli se, että juttu ei vain tuntunut oikealta, rakkaus ei ollut tarpeeksi palavaa. Sanon samaa, ja lopulta kaikki on puhuttu läpi. Halaamme vielä ja eroamme hieman haikeasti hymyillen, kuitenkin mieli keventyneenä ja eteenpäin katsoen. Kyllä se oikea vielä löytyy, toteamme molemmat toisillemme.

Näin se oikeasti meni: Avaan oven, en pysty katsomaan Opettajaa silmiin sillä heti alkaa itkettää. Hän pitää kengät jalassaan, istuutuu vaivaantuneena baarijakkaralle eikä tee elettäkään aloittaakseen keskustelun. Aloitan sen siis itse: ilmaisen tiukoin sanankääntein, kuinka julmaa ja rumaa on jättää toinen tekstiviestillä. Ei aikuinen tee noin toiselle ihmiselle, minä painotan. Opettaja ei osaa sanoa oikein mitään, huokailee vain. Ärsyynnyn yksipuolisesta keskustelusta ja tivaan, eikö Opettaja tosiaankaan arvosta minua yhtään, eikö tämä ole merkinnyt hänelle yhtään mitään. Hänellä ei varmaan tule edes ikävä minua! Totean, että hänen syynsä eroon kuulostavat tekosyiltä, sillä hän tiesi perhehaaveistani jo alusta lähtien. 

Jotain tapahtuu. Opettaja kyyristyy silmieni edessä ja alkaa itkeä. Pienellä, vaisulla äänellä hän saa kerrottua, että perhe on ollut hänen haaveensa aina, aivan pienestä lähtien. Nyt hän on vain viimein tajunnut, että hän ei voi sellaista saada. On kuulemma nähnyt liikaa avioliittoja jotka eivät toimi, liikaa suhteita joissa ollaan yhdessä vain lapsen takia. Ajatus on pyörinyt mielessä jo pitkään. Välillä hän on jo alkanut ajatella, että ehkä perhe olisi sittenkin mahdollista saada, mutta nyt haave tuntuu romahtaneen lopullisesti. Hänestä ei vain ole siihen. 

Väitän vastaan, yritän lohduttaa ja ilmaista, että hän jos kuka on erinomaista isäainesta. En onnistu vakuuttamaan, vaan Opettaja lannistuu entistä enemmän. En tajua ollenkaan, miten tähän on tultu.

"Etkö sinä sitten usko enää mihinkään rakkauteen tai hyvyyteen?" minä kysyn.

"En. Vaikka älä käsitä väärin, kyllä minä sinusta tosi paljon tykkäsin. Tai niin, rakastin sinua", Opettaja vastaa. Tässä vaiheessa minäkin itken jo valtoimenaan. 

"Mutta mitä sinä sitten aiot tulevaisuudessa?" minä kysyn kun en muutakaan osaa. Opettaja kohauttaa harteitaan. 

"Juoda viinaa", sanoo mies, jota en ole koskaan nähnyt edes humalassa. Sävy on niin perin juurin luovuttanut, etten yksinkertaisesti tiedä, kuinka reagoida. 

Vika ei siis pohjimmiltaan ole ollut minussa tai edes meidän suhteessamme vaan nimeämättömissä, tummissa ajatuksissa, jotka Opettajan mielessä piilevät. Tässä vaiheessa kadun jo syytöksiäni tekstiviestillä jättämisestä. Olen hirvittävän pahoillani. En ole koskaan nähnyt poikaystävääni niin lannistuneena, niin pohjattoman murheellisena.

Opettaja tuntuu menettäneen elämänhalunsa noin vain, aivan täydellisen yllättäen. Tai ei yllättäen: ajatukset ovat olleet hänen päässään koko ajan, hän ei vain ole halunnut sanoa niitä ääneen minulle.

Olen seurustellut puoli vuotta miehen kanssa, jota en todellisuudessa tunne ollenkaan. Poikaystäväni on ollut masentunut, enkä minä ole huomannut mitään, en tehnyt elettäkään auttaakseni. Se tuntuu hirvittävän pahalta.

Kun Opettaja on jo kääntymässä lähteäkseen, toivon vielä viimeistä halausta. Itkemme ja halaamme, Opettaja nyyhkyttää olkapäätäni vasten. "Anteeksi", hän kuiskaa. Yritän silitellä ja lohduttaa sen, minkä osaan.

"Kyllä minun tulee sinua ikävä", hän sanoo.

Eteisestä hän kääntyy vielä katsomaan minua. 

"Kaikkea hyvää sinulle", Opettaja kuiskaa.

"Samoin. Ja muista, että olet ihana juuri sellaisena kuin olet", minä kuiskaan takaisin. 

"Samoin."

Surullinen, itkuinen katse, pieni voimaton kädenheilautus, ja hän on mennyt. 

Hyvästien jälkeen en pelkää itseni puolesta. Minä kyllä pärjään, tiedän sen. 

Pelkään Opettajan puolesta. Pelkään, enkä voi tehdä enää yhtään mitään.

CC-kuvat täältä, täältä, täältä ja täältä.