Kun sinkkuelämä ei riitä

Blogissani olen puhunut nettideittailusta ja omista deittikokemuksistani, mutta en ole oikeastaan tarttunut kovinkaan tiukasti varsin perustavanlaatuiseen kysymykseen: miksi ylipäätään kaipaan kumppania niin kovasti, että sitä pitää oikein etsimällä etsiä? Mitä vikaa on sinkkuelämässä - miksen yhtä hyvin voisi antaa vain elämän viedä ja katsoa, mitä vastaan tulee? Olen vielä sen verran nuori, että mitään hengenhätää ei kumppanin löytämisessä pitäisi olla. Häät tai perheen perustaminen eivät joka tapauksessa ole suunnitelmissa vielä moneen vuoteen.

Moni kaverini on ollut suorastaan hämmentynyt kuullessaan minun harrastavan nettideittailua. "Miksi ihmeessä", kysytään, "kyllähän sulla noita miehiä tuntuu riittävän." Ja tottahan se onkin. Viimeksi kuluneen puolentoista vuoden aikana nimet ovat vaihtuneet siinä määrin vauhdikkaasti, että parhaat kaverinikaan eivät enää oikein taida pysyä perässä, hyvä kun edes minä itse. Eikä kyse ole mistään satunnaisesta baariseurasta: kaikki ovat olleet ihan oikeasti tuttuja ja hyviä tyyppejä, opiskelijabileissä, kaveripiirissä ja järjestötoiminnassa tavattuja. Mukavia tapauksia, joista osan kanssa tapailu on jatkunut pidemmänkin aikaa - johtamatta silti mihinkään sen suurempaan.

Minun ei tarvitse nukkua viikonloppuöitä yksin, ellen halua. Olen saanut romanttisia kortteja, helliä sanoja, treffikutsuja ja tekstiviestejä kello kolmelta yöllä. Olen kävellyt kaupungilla käsi kädessä, käynyt autoreissuilla idyllisissä pikkukaupungeissa, katsellut elokuvaa jonkun kainalossa. Ollut piknikillä ja ottanut loppuillasta yhteisen taksin.

Se riittää pitkälle, eikä sittenkään. Opiskelijaelämä ja kaverit pitävät päivät sen verran vauhdikkaina, etten useimmiten edes ehdi kaivata sen enempää. Nautin elämästäni juuri nyt, olen tälläkin hetkellä suorastaan kohtuuttoman onnellinen. Hymyilen paljon, nauran usein, itken äärimmäisen harvoin. En pyöri öisin unettomana miettien, miten kiva olisi edes halata jotakuta, ja muistan kyllä aivan hyvin, miltä tuntuu herätä toisen ihmisen vierestä. 

Kyse on pienistä asioista, jotka erottavat pelkän tapailun ja oikean parisuhteen toisistaan. En voi soittaa turhanpäiväisiä puheluita vain siksi että oli ikävä ja teki mieli jutella, vaikka mitään asiaa ei ollutkaan. En voi ilahduttaa toista tuomalla kaupasta tämän lempiruokaa tai jättämällä hölmöjä pieniä lappuja ympäri kämppää. Margariini ja leipä ehtivät aina mennä vanhaksi ennen kuin ehdin syödä ne yksin.

Olen asunut yhdessä kahdenkin eri miehen kanssa, joten kaipaan yhteistä arkea, aivan tavallisia pieniä juttuja. Kauppareissuja, tv:n katselua, käyntejä vanhempien luona. Varmuutta siitä, että toinen tykkää minusta ihan taatusti ja pitää kauniina, vaikka päällä olisi kulahtanein nalleyöpaita ja naamassa eilisillan meikit.

Kun käyn ulkomailla, minulla ei ole ketään, jolle ostaa tuliaisia. Kukaan ei ole asemalla vastassa auttamassa laukkujen kantamisessa. Ei ole ketään, jota voisin sanoa kullaksi tai jonka syliin voisin hypätä tuosta noin täysin varmana siitä, että toinen ilahtuu.

En ole kenenkään elämän tärkein ihminen. Siihen se ehkä lopulta kiteytyy.

Siksi sinkkuelämä ei enää ole tarpeeksi. Siksi olen valmis laittamaan oman naamani ja profiilikuvauksen kenen tahansa nähtäville, odottamaan viestejä ja käyttämään tuntikausia vastausten näpyttelyyn ja treffeillä ravaamiseen siinä toivossa, että se oikea lopulta osuisi kohdalle.

Tahdon saada taas posket punoittamaan ja vatsan täyteen perhosia.


Kuva: We Heart It