Deittiblogin puolella on nyt ollut hetken verran hiljaisempaa. Syitä on kaksi. Ensimmäinen on tietynlainen väsymys: useamman kuukauden nettideittailun jälkeen alan ilmeisesti pikkuhiljaa olla siinä pisteessä, että alkuinnostus on alkanut karista pois ja tapailuista on tullut tietyllä tapaa arkea. En jaksa enää olla jatkuvasti kirjautumassa sisään enkä selailemassa mielenkiintoisia profiileja. Hyvä kun edes vastata aikaisempiinkaan viesteihin, uusista puhumattakaan.
Toinen syy on se, että kiirettä on pitänyt. Opiskelijavuosi on jälleen pyörähtänyt käyntiin täydellä teholla, ja yhdistettynä työntekoon se merkitsee, että vapaita iltoja on paljon vähemmän kuin vielä hetki sitten. Niin paljon kuin nettimaailmasta pidänkin, ennemmin minä kuitenkin valitsen ihan oikeiden ihmisten seuran. Edellisellä viikolla olen kerennyt käydä kavereiden kanssa lenkillä, kokoustaa, tutustua fukseihin, juhlia neljään, osallistua videokuvauksiin ja käydä lounaalla vanhan lukiokaverini kanssa. Lisäksi olen käynyt kaksilla treffeillä, mistä päästäänkin taas varsinaiseen aiheeseen.
Ensimmäiset treffit olin sopinut lauantaipäivälle varsin arkiseen lounaspaikkaan. Poika oli hauska ja komea teekkari, varsin menevän sorttinen tapaus. Siitä ehdottomasti plussaa: elän itsekin tällä hetkellä sen verran aktiivista vaihetta, että toivon myös toiselta omia menoja ja harrastuksia, vilkasta sosiaalista elämää. Kun itse joka tapauksessa vietän ainakin puolet illoista ihan muualla kuin kotona, voi pidemmän päälle olla vähän ongelmallista, jos toinen osapuoli viihtyy enimmäkseen neljän seinän sisällä ja kaipaa enemmän yhteistä aikaa kuin minulla on antaa.
Arvostan siis sitä, että toinenkin nauttii elämästään ja osaa pitää hauskaa. Lounaan aikana minulle tuli kuitenkin sellainen olo, että käsityksemme hauskanpidosta olivat jokseenkin erilaiset. Ei siinä toki mitään, että toinen arvostaa reppureissausta ja sohvasurffausta siinä missä itse tykkään enemmän siisteistä hotelleista ja kaupunkikohteista. Eikä sekään haittaa, että toinen vaikutti melko lailla rempseämmältä ja boheemimmalta kuin mitä itse pohjimmiltani olen - hieman erilainen seura tekee varmasti ihan hyvääkin. Siinä vaiheessa kun poika alkoi kuitenkin kertoa Amsterdamin pilvenpolttelureissuista, tajusin, että tyyppi ei missään nimessä ole minua varten. Ehkä olen vanhoillinen ja kapeakatseinen, mutta minun maailmassani alkoholi on yksiselitteisesti ainoa hyväksyttävä päihde: space caket eivät kuulu minun eivätkä toivottavasti myöskään potentiaalisen kumppanini elämään.
Hyvässä yhteisymmärryksessä todettiin, että oli kiva tavata, hyvää jatkoa, ehkä vielä joskus törmätään. Ei kuitenkaan ainakaan treffien merkeissä.
Toiset treffit olivat sunnuntaina. Tämä tapaus oli korrekti, huoliteltu bisnesmies. (Mikä siinä muuten onkin, että melkein kaikki deittikumppanini ovat joko teekkareita tai kauppatieteilijöitä?) Kävimme vähän hienommassa kahvilassa, ja pojan pyyhkiessä pölyä valkoisesta kauluspaidastaan minulle tuli jopa hieman alipukeutunut olo, mitä ei aiemmilla treffeillä ole koskaan tapahtunut. En pistä sitä varsinaisesti pahakseni: tykkään kyllä hyvin pukeutuvista miehistä. En kuitenkaan voi väittää, että miettisin aina itse yhtä huolellisesti omaa tyyliäni tai ulkoista olemustani.
Oikeastaan en osaa selittää omia fiiliksiäni kovinkaan hyvin. Tietyllä tavalla poika oli hieman varautunut ja ehkä minäkin: kuten niin monilla muillakin treffeillä, juttu kulki aika tavanomaisissa aiheissa, työssä ja matkustelussa. Puhe ei pulpunnut aivan luonnostaan. Välillä piti oikein erikseen pysähtyä hetkeksi miettimään, mitä seuraavaksi sanoisi. En rakastunut saman tien korviani myöten, eikä minulle syntynyt sellaista tunnetta kuin olisimme aina tunteneet. Poika oli jokseenkin urakeskeinen city-poika, tottunut hieman leveämpään elämään kuin minä, vakuuttunut siitä että Kehä kolmosen ulkopuolella on lähinnä "böndeä". Monella tapaa siis jotain aivan muuta kuin minä, vaikka pidän toki itseänikin ihan kunnianhimoisena ja kaupunkimaisemissa viihtyvänä ihmisenä.
Jotain tässä pojassa silti oli. Kaiken urakeskustelun välissä olin välillä huomaavani ihan hauskoja ajatuksia, joitain asioita joissa näkemyksemme menivät helposti yksiin. Jäin siihen käsitykseen, että tietyllä tapaa varautuneen ulkokuoren alla saattaisi ihan oikeasti olla varsin mukava ihminen, jos vain pääsisimme tutustumaan paremmin. Ei sellainen tyyppi, joka kertoo itsestään kaiken ihan saman tien eikä sellainen, jonka kanssa jokainen tuntee hengenheimolaisuutta heti ensinäkemältä, mutta toisaalta: en minä sellaista välttämättä vaadikaan.
Kun mietin ihmissuhteitani parin viime vuoden ajalta, yksi suurimmista ihastuksistani on ollut mies, jonka kanssa en oikeastaan edelleenkään osaa edes jutella mitään ainakaan selvin päin, mutta jonka pohjimmaiseen olemukseen olen vain jostain mystisestä syystä aivan pohjattoman tykästynyt. Vaikka siis yleensä arvostankin sitä, että juttelu sujuu ensimmäisestä hetkestä lähtien, tiedostan myös sen, että muunkinlaiset ihmiset saattavat olla mieleeni.
Yksien treffien jälkeen on paha sanoa vielä mitään enempää, mutta onneksi minulle tarjoutuu vielä toinenkin tilaisuus. Tapaamisen jälkeen en oikeastaan ollut ollenkaan varma siitä, mitä poika minusta ajatteli, mutta ilmeisesti ei sentään ihan huonoa. Jo seuraavana päivänä hän nimittäin ehdotti uutta tapaamista, ja ensimmäistä kertaa pitkästä aikaa minä ihan oikeasti ilahduin siitä, että treffikumppani haluaa nähdä vielä uudestaankin.
Puhuimme menevämme syömään, mikä on tietysti aina mukavaa. Olin ja olen kuitenkin edelleen vähän järkyttynyt, kun poika kertoi, mistä paikasta hän oli varannut meille pöydän. Täysin valehtelematta voin sanoa, etten ikinä ole syönyt niin hienossa ravintolassa, en likimainkaan. Jonkin listauksen mukaan paikka kuuluu top-20:een koko Suomessa, ja annokset näyttivät olevan niin fiinejä, etten tiedä, miten niitä raaskii edes syödä. Varsinaista ruokalistaa ei edes ole: menut vaihtuvat reilun kuukauden välein sen mukaan mikä on milloinkin kauden raaka-aine ja kokin mielihalu.
Arvostan suuresti hyvää ruokaa (jota en itse pahemmin osaa tehdä) ja tykkään ehdottomasti käydä ravintoloissa, mutta jostain mystisestä syystä olen kohtuuttoman huono syömään siististi, niin korrektisti kuin yritänkin käyttäytyä. Työpaikallani pudottelen salaattia syliin ja kastiketta bleiserille harva se päivä, ja sekä kaverini että eksäni ovat nauraneet syömistyylilleni. Yritäpä siinä sitten napsia sievästi pienen pieniä design-annoksia ja tehdä vaikutus, mielellään positiivinen sellainen.
Joka tapauksessa olen aika innoissani. Ehkäpä tässä pitkästä aikaa voisi olla ainesta johonkin, ja jos ei - no, ainakin olen päässyt tutustumaan taas uuteen ihmiseen ja syömään seitsemän ruokalajin illallisen. Ei huono sekään.
Kuvat: We Heart It
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti