Aikaa ahdistua

Minulla on viime aikoina ollut aivan liikaa aikaa. Se ei tiedä hyvää. Lähinnä

– ahdistun asioista, jotka kuitenkin periaatteessa pitäisi tehdä, mutten tee (lue: gradu)

– istun hirvittävän paljon liikaa koneella (mitä kertoo se, että sormeni ovat viime viikkoina olleet kipeänä?)

– liikun aivan liian vähän (tänään en ole edes poistunut kämpästäni) ja

– huomaan kipeän kirkkaasti olevani yksin.

Viikonloppuisin menee hyvin. On juhlia, on illanviettoja, on valmistujaisia ja synttäribileitä. Kun on suuri kaveripiiri ja aktiivinen opiskelijaelämä, ei perjantaita ja lauantaita tarvitse juuri koskaan viettää itsekseen, ellei halua. Sunnuntaitkin kuluvat vielä viikonlopusta palatessa, kämppää siivotessa, ruokaostoksia tehdessä, lehtiä lukiessa. Sitten: ei mitään. Tyhjää tyhjää tyhjää.

Herään kun jaksan, luen lehden, laitan ruokaa, selaan nettiä ja jo iltapäivästä huomaan, etten keksi enää mitään tekemistä. Pelaan typeriä mobiilipelejä. Järjestelen kaappeja. Alan lukea Anna Kareninaa.

Tajuan, kuinka erilainen tilanne olisi, jos minulla olisi poikaystävä tai edes jonkinlainen vakituisempi säätö. Mitä kaikkea voisimmekaan tehdä! Käydä luistelemassa, testata uutta vietnamilaista, arvostella tv-kokkeja, käydä kävelyllä. Mitä vain. Yhdessä pienet arkiset asiat ovat kovin paljon enemmän. Onhan minulla tietysti kavereita, mutta ei heitä tässä iässä enää joka ilta kutsuta kylään, ei varsinkaan kun tapaamme joka tapauksessa viikonloppuisin (ja parhaiden kanssa hyvä jos edes parin kuukauden välein, niin eri suunnilla asumme). Kaikilla on omat elämänsä, useimmilla vilkkaammat kuin minulla tällä hetkellä. Sinkkukerhomme viidestä jäsenestä kolmella on nyt vakituisempia kuvioita ja neljännelläkin joku, jonka voi pyytää yöksi kun siltä tuntuu. Minä olen sitten se viides.

Niin hullulta kuin se kuulostaa, tekemättömyys ja tietämättömyys stressaavat minua enemmän kuin mikään kiire ja deadline-suma koskaan. Minun kohdallani stressi näkyy varmimmin yhdestä merkistä: itkeskelen ilman syytä. 

Tänä iltana kirjoitin Brittimiehelle viestiä. Ei mitään ihmeempiä: kerroin viime aikojen kuulumisista, opiskelukuvioista, reissusuunnitelmista. Yhtäkkiä alkoi itkettää, vaikken oikeastaan edes tiedä miksi. Ahdisti, puristi, painoi.

Saattaa asialla tietysti jotain tekemistä olla senkin kanssa, että minun ja Brittimiehen välit ovat tapaamisemme jälkeen muuttuneet. En ole sanonut sitä vielä ääneen, en ehkä halunnut myöntää sitä. Niin asia kuitenkin on. Kirjoittelemme toki edelleen pitkiä viestejä, mutta harvemmin kuin aikanaan, harvemmin ja jotenkin sieluttomammin. Puhumme yleisistä kuulumisista, asioista joita voisi sanoa oikeastaan kelle tahansa. En tiedä, missä tai kenessä vika pohjimmiltaan on, mutta tietysti se surettaa. Välillämme on jonkilainen möykky, josta kumpikaan ei oikein osaa puhua. On keskustelu, joka meidän olisi pitänyt käydä kun näimme ja jonka puute estää nyt kaiken luontevan, arkisen läsnäolevan kommunikaation. 

Joskus saatoin kirjoittaa, kuinka bussipysäkillä on kylmä ja kuinka harmittaa, etten ottanut hanskoja mukaan. Vastauksena sain lapaset, tai ainakin kuvan niistä. 

Pitkän junamatkan aikana Brittimies saattoi kirjoittaa minulle "It's boring here, entertain me", ja pidimme toisillemme seuraa monen tunnin ajan. 

Baari-iltojen jälkeen saatoimme molemmat raportoida toisillemme kotimatkasta, kertoa vastaantulevista laitapuolenkulkijoista ja tyhjistä metrovaunuista. Lähettää kuvat kotiovista, kun pääsimme perille kumpainenkin. 

Hymyilin spontaanisti, nauroin viesteille usein ääneen.

Enää se ei ole samanlaista. Voi mennä viikko, ennen kuin saan vastauksen viestiini; harvoin kumpikaan vastaa saman päivän sisällä. Viestit ovat toki mukavia ja ystävällisiä, paikoilleen varsin sydämellisiäkin. Eivät kuitenkaan samalla tavoin hykerryttäviä, hellyyttäviä. Pohjimmiltani luulen, että muutos juontaa juurensa viime kevääseen. Kun aloin tapailla Opettajaa, viestittelin harvemmin enkä monen kuukaudenkaan kuluessa saanut kerrottua, että olen tavannut jonkun. Brittimies sai tietää asiasta vasta Facebook-parisuhdestatuksestani, ei suoraan minulta. Olihan se väärin, olihan se hirvittävän tökeröä ja tylyä nyt kun asiaa ajattelen. Ehkä jotain katosi tuolloin eikä enää palannut, vaikka pian erosinkin.

Mieli on haikea, tulevaisuus tänä iltana harmaa. Onneksi se menee ohi, tiedän kyllä sen. Oikeasti kaikki on silti pohjimmiltaan hyvin.

Huomenna on taas helpompi hymyillä. Helpompi hengittää.


Kuvat täältä, täältä ja täältä.