20. deittini: kanadalainen metsuriseksuaali

Muiden seikkailujen ohessa kunnostauduin viikonloppuna pitkästä aikaa myös nettideittirintamalla. Jo alkuviikosta uumoilin, että edessä saattaisi pian olla treffit kanadalaismiehen kanssa. Näin kävi!

Alun perin mies lähestyi minua OkCupidissa jo alkusyksystä. Aloitusviesti ja profiili jäivät mieleen mukavan persoonallisina (rehellisesti: lupaavimman oloinen tyyppi varmaan viimeiseen puoleen vuoteen), mutta jostain syystä yhteydenpito jäi tuolloin ainoastaan muutamaan viestiin. En lopulta vain tullut vastanneeksi, vaikka en itsekään tiedä, miksi. Vuodenvaihteessa päätin taas kunnostautua deittirintamalla ja lähestyin miestä uudestaan. Treffit oli sovittu varsin vikkelästi. 

Tarkoituksenamme oli tavata jo torstaina, mutta miehelle tuli esteitä ja siirsimme tapaamisen lauantai-iltapäiväksi. Vielä aamulla herätessäni vieraasta kaupunginosasta pää kipeänä kirosin hieman lupailujani, mutta kuin ihmeen kaupalla selvisin kotiin ja suihkuun, selätin krapulan ja ehdin tapaamispaikallemme aivan ajoissa ja freesinä.

Olimme sopineet lounastreffit uudehkoon vietnamilaisravintolaan kello kahdeksi. Mies varoitteli etukäteen, että saattaisi tulla hieman myöhässä, joten osasin varautua asiaan, mutta vartin yli aloin tulla levottomaksi. Norkoilin ravintolan aulassa enkä voinut olla huomaamatta, että yhdessä nurkassa istuskeli yksinään mies, joka muistutti kovasti treffikumppanini profiilikuvaa. Tämä ei ollut tilannut mitään ruokaa, räpläili vain kännykkäänsä, ja minä yritin tuijotella hänen suuntaansa ja päästä selville, oliko kyseessä kanadalaismies vaiko ei. Mies ei kuitenkaan tuntunut noteeraavan minua millään lailla, joten en rohjennut astella hänen luokseen tarkistamaan henkilöllisyyttä. Lähetin OkCupidissa viestin ja kyselin, olisiko mies jo sattumalta paikalla. Ei vastausta.

Kaksikymmentäviisi yli nurkassa istuva mies poistui paikalta, ja äkkiä koko homma rupesi arveluttamaan minua. Olisinko juuri saamassa deittiurani ensimmäiset oharit? Vai oliko äsken poistunut mies ollutkin treffikumppanini, joka ei vain ollut hoksannut minua? Lähetin OkCupidissa vielä toisenkin viestin, ei vastausta. 

Kiertelin paikalla vielä viisi minuuttia. Puolelta päätin, että tämä oli nyt tässä. Mies ei siis tulisi, minkäs teet. Olin juuri astumassa ulos ravintolasta, kun sisään kiiruhti kovaa kyytiä pitkä, parrakas mies. Arvasin hänet välittömästi treffikumppanikseni. Onni oli kuin olikin puolellamme: kaksi minuuttia myöhemmin mies ei enää olisi löytänyt minua.

Anteeksipyynnöt olivat vuolaat ja rehelliset. Kulkuyhteyksien kanssa oli tullut ongelmia, minkä jälkeen mies ei vain ollut hoksannut paikkaa vaan kävellyt monta kertaa ohi tunnistamatta rakennusta ravintolaksi ensinkään. Akkukin oli juuri loppumassa. Annoin nopeasti anteeksi, varsinkin kun mies tarjosi vielä ruuat hyvityksenä. Asiaa auttoi myös se, että jo ensivaikutelma oli kaikin puoli miellyttävä: mies oli pitkä, komea, tyylikäs ja siististi parrakas, aivan täydellinen metsuriseksuaali, kuten viime vuoden muotitermi kuuluu. Täsmälleen sitä sorttia, joka vetoaa minuun.

Juttukin luisti hyvin, kanadalaisaksentti osoittautui yllättävän miellyttäväksi. Juttelimme kieltenopiskelusta ja matkailusta, mies ihmetteli suomalaista saunakulttuuria ja esitteli minulle puhelimestaan Kanadassa oleilevan kissansa kuvaa. Varma keino sulattaa sydämeni! Ravintolassa viihdyimme helposti parikin tuntia, ja sen jälkeen mies ehdotti vielä kahveja. Hänellä oli mielessään ihastuttava paikka, jossa en ollut aiemmin käynytkään, ja hengailimme vielä toista tuntia niitä näitä jutellen. En voinut olla miettimättä: mikä siinä on, että ulkomaalaiset miehet ovat niin sulavia heti ensimmäisillä treffeillä? Omalla tavallaan iltapäivä muistutti minua ensimmäisestä kohtaamisestani Brittimiehen kanssa. Fiksuja ja hauskoja miehiä, puheliaita mutta sopivasti maan pinnalla molemmat. Tietysti otokseni on hurjat kaksi ihmistä ja hekin kahdesta eri maasta, joten paha lähteä tekemään sen enempää johtopäätöksiä. Sanottakoon kuitenkin, että positiivinen käsitykseni natiivienglanninkielisistä miehistä vahvistui entisestään.

Bussipysäkillä sain halauksen, mutta en oikeastaan kovinkaan suurta selvyyttä jatkosta. Kumpikaan ei puhunut uudesta tapaamisesta, vaikka pidin iltapäivää suorastaan loistavana. Jostain syystä minulla on silti sellainen tunne, että tapaaminen saattoi jäädä ainoaksi, vaikka minulla oli tyypistä ainoastaan positiivista sanottavaa. Ehkä epävarmuuteni syy on se, että yleensä olen tottunut siihen, että mies ottaa käsiinsä jonkinlaisen aloitteen seuraavan tapaamisen suhteen. En kuitenkaan ole edelleenkään saanut minkäänlaista yhteydenottoa, joten oletan, että mies ei sitten kuitenkaan ollut niin innostunut, että näkisi tässä suurempaa potentiaalia. Harmi, jos näin on. 

Tässä tapauksessa kokemus oli sen verran positiivinen, että aion ottaa parin päivän kuluessa vielä itse yhteyttä, jos miehestä ei kuulu. Jos sekään ei tuota tulosta, luulen silti jääväni treffeistä plussan puolelle: juuri tällaiset hauskat kohtaamiset uusien ihmisten kanssa ovat koko nettideittailun suola - tosiasia, joka aina välillä pääsee unohtumaan. 

Tällaisten tyyppien vuoksi tykkään yhä nettideittailusta.

PS. Ai niin. Joku oikein tarkkasilmäinen saattaisi huomata, etten edelleenkään ole tehnyt erillistä postaustaan edes edellisestä, 19. deittikumppanistani. Sellainenkin on vielä tulossa, lupaan. Aivan lopussaan sekään tarina ei nimittäin välttämättä vielä ole.

CC-kuvat täältä, täältä ja täältä.