19. deittini: opiskelijakollega toisesta kaupungista

On eräs treffikumppani, josta en ole sanonut blogissani vielä oikeastaan mitään, vaikka syytä ehkä olisi. Totta puhuen kirjoitan tätä melkoisella viiveellä: ensimmäisistä treffeistä on jo pian kaksi kuukautta. En kuitenkaan aikanaan saanut tekstiä aikaiseksi kahdestakaan syystä. Ensimmäinen oli se, että heti ensimmäisen tapaamisen jälkeen olin lähdössä Saksaan, eikä mielessäni pyörinyt sillä hetkellä juuri muuta kuin Brittimies. Toinen oli se, että en osannut täysin päättää, mitä ajatella koko treffeistä.

Lähdetäänpä alusta. Kyseessä on tosiaan sama tyyppi, josta olen blogista syksyn aikana maininnut: ainoa Tinder-tuttavuuteni, jonka kanssa olen jatkanut keskustelua muutamaa viestiä pidemmälle. Mies opiskelee täsmälleen samaa alaa kuin minäkin, kirjoittelee poikkeuksellisen hauskalla ja ilahduttavalla tyylillä ja näyttääkin ihan mukavalta, ainakin minun silmiini.  Olemme viestitelleet säännöllisesti syyskuusta lähtien, joten tapaaminen oli lopulta vain ajan kysymys.

Eräänä sunnuntaina mies lopulta hyppäsi bussiin ja tuli moikkaamaan minua ilman mitään sen suurempia tekosyitä päätyä juuri tänne. Iltapäivä oli arkisen mukava. Söimme patongit, kävimme kodinkoneliikkeessä ihmettelemässä vekottimia ja etsimässä jonkinlaisen musiikkilaitteen osaa (mies soittaa, minä en) ja lopuksi vielä kahveilla ennen kuin treffikumppani palasi takaisin kotia kohti. Oli mukavaa: juttu kulki, tyyppi vaikutti kaikin puolin kivalta. Täytyy kuitenkin myöntää, että nelisen tuntia yhdessä tuntui pidemmältä ajalta kuin ehkä joidenkin aikaisempien deittien kanssa. Vaikka puhetta riitti, keskustelu jäi melko pinnalliseksi ja päätyi lopulta aina samoihin, arkipäiväisiin kysymyksiin. Mitenkäs gradu, ootko vielä kesätöitä miettinyt?

En ihastunut, en tuntenut mitään kaveruutta kummempaa vaikka mielelläni olisin sen tehnyt. Jälkeenpäin mies laittoi kuitenkin viestiä ja ilmaisi, että oli tykännyt iltapäivästä. Jatkoimme juttelua niin kuin ennenkin. Arvelin, että pintapuolinen keskustelu saattoi johtua myös jonkinlaisesta alkujännityksestä ja päätin, etten kuitenkaan tyrmää juttua alkuunsa. Jos viestit ovat niin loistavia, ehkä keskustelukin muuttuisi sellaiseksi vielä ajan kanssa?

Tiistaina mies oli tulossa jälleen piipahtamaan kaupunkiini, joten sovimme lounaan. Opiskelijaruokailussa ei ollut sen suurempaa romanttista vivahdetta, mutta sen jälkeen lähdimme vielä pitkälle kävelylle kaupunginosaan, joka oli tutumpi miehelle kuin minulle. Hän esitteli paikkoja minulle ja mukavaa oli, oikein mukavaa. Eikä silti taaskaan sen enempää. Keskustelumme ei vieläkään ollut säkenöivää, en tuntenut suurta sielujen sympatiaa enkä hätkähtänyt, jos kätemme vahingossa koskettivat.

Tapaamisesta on kaksi päivää, enkä vieläkään ole saanut kirjoitettua hänelle mitään sen jälkeen. Mitä sanoisin? Voisin tietysti jatkaa sitä samaa, kevyen miellyttävää keskustelua, jota olemme käyneet syyskuusta asti. Jotenkin kuitenkin tuntuu, että hiljalleen olisi myös aika ottaa kantaa siihen, mitä meidän kahden välillä on – tai mitä ehkä pikemminkään ei ole. Sillä aika varmalta se alkaa näyttää: kipinää ei vain ole.

Olen itse väittänyt, että jos jutussa on mitään potentiaalia, sen tuntee jo ensimmäisillä treffeillä. Tässä tapauksessa kyse ei siis ole siitä, ettenkö voisi ihastua nopeasti tai että kiinnostuisin ihmisestä vasta tutustuessani häneen paremmin. Jotenkin tämä kaikki vain tuntuu liian arkiselta jo heti alkuunsa.

Ehkä jossain pääni sisällä elättelen vieläkin hattaraisia unelmia sanavalmiista ja syvällisestä herrasmiehestä, joka ottaa ohjat käsiinsä ja osoittautuu itsevarmaksi hurmuriksi jo ensitapaamisella. Sellainen mies ei ehdottaisi lounaspatonkeja vaan kunnon ateriaa viihtyisässä pikku ravintolassa. Sellainen mies sanoisi suoraan, että on kiinnostunut ja toivoisi uutta tapaamista mahdollisimman pian. Sellaisen miehen kanssa gradut ja kesätyöt tuntuisivat täysin toisarvoiselta jutunjuurelta – olisi vain niin paljon muutakin puhuttavaa.

Onkohan sellaista miestä olemassakaan?

En tiedä, mutta ainakaan tässä jutussa en lopulta näe tulevaisuutta, niin hauskoja ja sympaattisia kuin viestit ovatkin. Ei mikään suhde voi perustua pelkkään tekstiin.

Harmi. Kaikki ulkoiset kriteerit olisivat olleet kohdallaan, kaikki muodolliset vaatimukset täyttyneet. Tässä käy kivuliaan selväksi nettimaailman ja todellisen maailman ero: vaikka juttu toimisi edellisessä, se ei välttämättä ota onnistuakseen jälkimmäisessä. Ihmiset ovat monimutkaisia otuksia, ja parisuhteen etsinnässä pelkkä järki ei paina paljoakaan.