Elämäni lyhyt suhdeoppimäärä

Viime vuosina olen toisinaan ihmetellyt, kuinka paljon tapailukulttuuri on muuttunut eri ikä- ja elämänvaiheiden myötä. Ala-asteihastuksista ensimmäisiin poikakavereihin, lukioaikojen suloisesta mustavalkoisuudesta yliopistovuosien loputtomaan vapauteen ja ahdistavaan epävarmuuteen – noin viiden vuoden välein kaikki seurustelun säännöt tuntuvat kääntyvän päälaelleen.

Jo aivan pienestä saakka olen ollut kova tyttö ihastumaan. Kaksivuotiaana vannoin meneväni naimisiin hoitopaikan Jampan kanssa. Ekaluokkalaisena sydämeni läikähti, kun kaikille luokkalaisille arvottiin pari ja sain suurimmalta ihastukseltani sydänkortin, jossa toivotettiin "hyvää ystävänpäivää ja onnellista päivänjatkoa". Tokaluokalla kirjoitin ihailijapostia luokan neljälle kivoimmalle pojalle, ja kolmosella minulla olikin jo ensimmäinen "poikakaverini", jonka kanssa kävimme karkkiostoksilla ja tanssimme kömpelösti hitaita koulun discossa. Silloinhan homma toimi niin, että mikäli oli johonkin ihastunut, pystyi lähettämään kaverisaattueen kysymään omasta puolestaan, alkaako tämä "olemaan". Jos alkoi, hieno juttu. Jos ei, elämä jatkui ihan niin kuin ennenkin.

Syntymäpäivinä sain nalleja ja suklaata; rakkausprosenttilaskut ja kaikin puolin kesyt pullonpyöritykset tulivat tutuiksi. Kun "poikaystäväni" sai tehtäväksi suudella minua suulle, hän suuteli hihansuulle. Ovela veto! Ensimmäisen maistiaisen kolmoisdraamasta sain kuudennella luokalla, kun kaksi poikaa meni ihastumaan minuun yhtä aikaa. 

Ennen yläastetta pelkäsin ihan tosissani, että jäisin ikuisesti yksin. Olin nimittäin kuullut huhua, että seiskaluokalla ei enää voisikaan lähettää kavereita asialle vaan aloitteet ihastuksen suhteen olisi tehtävä ihan itse. Sekös kauhistutti!

Onneksi olivat tekstiviestit ja harrastus, joka toi elämään mielenkiintoisempia poikia kuin oma luokkani. Pienet asiat olivat valtavan suuria: kun ihastus kysyi kaupassa lainaksi euroa limsan ostoon, se oli heti merkittävä tapaus. Sen jälkeen pitikin sitten väijyä samassa kaupassa samaan aikaan viikkokausia ihan vain siinä toivossa, että törmäisimme uudestaan. 13-vuotiaana bongasin kesäleirillä samanikäisen pojan, joka näytti ainakin 16-vuotiaalta, ja pääsin ensimmäistä kertaa pussailun ja käsi kädessä kävelyn makuun. Yläasteen lopussa kokeilin jotain pientä seurusteluntynkääkin, mutta ei siinä kovin pitkälle päästy – jotenkin kahdestaan olo taisi kuitenkin vielä ujostuttaa turhan paljon. Samoihin aikoihin koulun käytävillä nähtiin toki melkoisia suuteloita ja IRC-Galleriassa stalkattiin tuoreita teinikihlauksia, mutta omaa elämääni se ei koskaan ollut.

Yläasteen jälkeinen kesä toi tullessaan juhannuksen, ensihumalan ja ensimmäisen yövieraan, jonka kanssa juttu kääntyikin vuosia kestäväksi seurusteluksi. Koko lukioajan olin varattu, eivätkä muut kuviot koskettaneet omaa elämääni. Silloin tällöin joku saattoi hieman ihastua, mutta kellekään osapuolelle ei olisi tullut mieleenkään tehdä mitään asian suhteen. Myös tuttavieni elämässä kuviot näyttäytyivät varsin selkeinä: joko oltiin yhdessä tai sitten ei. Jos kaksi ihmistä ihastui toisiinsa, käytiin ehkä pari kertaa kahveilla, ja sen jälkeen oltiinkin sitten virallisesti yhdessä. Ei jatkuvia säätöjä, friends with benefits -kuvioita, yhden illan juttuja eikä mitään muutakaan, joka olisi rikkonut onnellisen mustavalkoisen käsitykseni ihmissuhteista. Niin helppoa se oli: jos tykätään, silloin seurustellaan. Jos ei, niin ei. 

Yliopistossa kaikki kuvitelmani kääntyivät päälaelleen ja päässäni sievästi nököttävät suhdelokeroinnit kaatuivat iloisesti. Opiskelijaelämä vei mennessään, mies vaihtui ja myöhemmin uudempikin jäi pois kuvioista. Vähitellen tajusin, että mustan ja valkoisen lisäksi on lukematon määrä harmaan eri sävyjä, joissa voidaan puhua ehkä suhteesta, säädöstä tai ihastuksesta, muttei silti seurustelusta. Seurustelevatkin saattavat katsella muita; unelmaparitkin voivat erota tuosta vain. Yö sinne tai tänne ei merkitse enää yksinään yhtään mitään. 

Tässä käsityksessä elän edelleen. Vakavien suhteiden solmiminen ei ole yhtään niin helppoa kuin aikanaan kuvittelin. Vaikka kiinnostusta ihmiseen olisi, se ei tarkoita, että kiinnostusta suhteeseen välttämättä löytyisi. Elän tietynlaisessa kuplassa, jossa kaikki on ohimenevää ja hetkellistä.  Juhlitaan, päädytään minne päädytään, seuraavana viikonloppuna uuksiksi. Opiskelukavereistani harva seurustelee, vielä harvempi asuu yhdessä tai on kihloissa – lapsia on turha edes mainita. 

Empiiriset havaintoni kertovat, että tämä vaihe ei ole sidoksissa ainoastaan ikävaiheeseen. Pienemmillä paikkakunnilla ja erilaisissa piireissä ikäiseni ihmiset saattavat olla pääsääntöisesti jo sitoutuneita, rakentaa omakotitaloa ja perustaa perhettä. Vilkkaassa yliopistokaupungissa ja suuren kaveripiirin keskellä on kuitenkin helppo liihotella menemään, sillä aina tulee uusia tyyppejä vastaan. Olisiko elämäni toisenlaista, jos eläisin jossain muualla ja kaikki ympärilläni olisivat jo asettuneet aloilleen? Luultavasti. 

Nyt opiskelijaelämä on kuitenkin jäämässä hiljalleen taakse, ja olenkin miettinyt, onko edessä taas täysin uusi vaihe ihmissuhderintamalla. Sen olen huomannut, että hiljalleen pitkäänkin sinkkuina viihtyneet kaverit ovat alkaneet sitoutua ja muuttaa yksiin. Viini-illat saattavat nousta opiskelijabileiden edelle. Ensimmäinen oikeasti läheisistä kavereistani saa pian lapsen. Voisinko ehkä päätellä, että ihmiset alkavat taas hiljalleen ottaa elämänsä vakavammin ja jättää viikonloppuiset säädöt vähemmälle? Sitä ainakin toivon. Itse olisin enemmän kuin valmis siirtymään eteenpäin elämässäni. 

13-vuotiaana kalvanut pelko on edelleen olemassa. En halua jäädä yksin. 

CC-kuvat täältä, täältä ja täältä.