Parempaa seuraa

Perjantaina se tuli taas todistettua: yöseuralaisissa on eroja. Ei ole mitenkään se ja sama, päätyykö jatkoille vain "ihan kivan" tyypin vai aidon ihastuksen kanssa.

Jo pari viikkoa sitten olin huomaavinani, että vanha tuttavani Suomenruotsalaisherra loi minuun jatkoilla varsin pitkiä ja hyväntahtoisia katseita. Kosketti ohimennen olkapäätä, tuli erikseen juttelemaan ja kiittelemään eräästä hoitamastani tehtävästä. Meillä on sen verran yhteistä historiaa, että tunnistan merkit: pientä kipinää oli jälleen ilmassa. Kun kaverit kyselivät minua mukaan kotiin vievään taksiin, hyppäsin kuitenkin kyytiin enkä jäänyt odottelemaan jatkoa.

Perjantaina olimme jälleen samoissa juhlissa. Aavistin tapahtumien suunnan jo alkuillasta. Astuessaan sisään juhlapaikkaan Suomenruotsalaisherra katsahti minuun ja hymyili tavalla, jonka olen oppinut tuntemaan. Saattaa kuulostaa harhaluuloiselta Cosmopolitan-höpinältä, mutta väitän, että sitä hymyä ei ole tarkoitettu kelle vain. Vaikka ympärilläni oli paljon muitakin tuttuja, se kohdistui ainoastaan minuun ja sai perhoset lepattelemaan vatsassa. 

Juhlaosuus oli kostea ja vauhdikas. Jatkoilla Suomenruotsalaisherra viihtyi varsin pitkään muiden suomenruotsalaisten seurassa, mutta kahdelta satuimme kävelemään toistemme ohitse, ja se oli menoa se. Ei sen kummempia keskusteluja tai mutkia: mies tarttui minua käsistä, hymyili ja suuteli. Kuin yhteisestä sopimuksesta haimme tavaramme ja lähdimme. Käsi kädessä bussiin ja kotiin, Suomenruotsalaisherra tuli luokseni. 

Kaikki oli hirvittävän helppoa ja luontevaa. Ero muutamiin muihin alkuvuoden yöseuralaisiin oli dramaattinen: paljon keskustelua ja kosketuksia, ei vaivaantuneisuutta eikä käpertymistä sängyn eri laidoille. Tunsin olevani pidetty ja haluttu, en vain joku satunnainen tyttö joka nyt sattui tulemaan juhlissa vastaan ja lähtemään mukaan. En muista, milloin viimeksi olisin nukahtanut kenenkään viereen käsi kädessä. 

Aamulla juhlinnat kostautuivat minulle melkoisena krapulana, ja jouduin kiiruhtamaan kylpyhuoneen puolelle useammankin kerran. Satunnaisemmassa seurassa minua olisi ehkä nolottanut, nyt ei. Suomenruotsalaisherra vain silitteli hiuksiani ja kyseli, kuinka jaksan. 

Koko eilisillan minua hymyilytti, hymyilyttää vieläkin. Ei niin, että olettaisin liikoja: tapailumme päättyi aikoinaan ihan syystä, enkä edelleenkään usko, että tästä tulee mitään sen vakavampaa. Kaiken satunnaisen sinkkuelämän keskellä tuntuu vain valtavan hyvältä huomata olevansa jollekin oikeasti tärkeä. Vaikka kuinka tempoilisimme asiaa vastaan ja tiedostaisimme, että aineksia seurusteluun ei välttämättä ole, ei käy kieltäminen, etteikö meillä molemmilla olisi silti tunteita toisiamme kohtaan. 

Tällaisten hetkien jälkeen täytyy kysyä itseltään entistä vakavammin, miksi ylipäätään lähden jatkoille kenenkään sellaisen kanssa, jolle olen vain varavaihtoehto, yksi yöseuralainen muiden joukossa. Jos seuraavana päivänä harmittaa enemmän kuin hymyilyttää, mitä järkeä koko touhussa on? En todellakaan tiedä. 

Aion taas teroittaa mieleeni, että laatu korvaa määrän. Mieluummin kotiin yksin kuin jonkun sellaisen kanssa, joka ei välitä ja josta ei välitä. Parempiakin miehiä on. Kun sitten joskus herää siihen, että oikea ihastus on vieressä ja hymyilee, mieli on entistäkin parempi. 

CC-kuvat täältä ja täältä.