Totuuden äärellä

Tänään olen jännittänyt enemmän kuin kuukausiin. Päivällä kävin elämäni toistaiseksi haastavimmassa työhaastattelussa, mutta siihen liittyvä jännitys oli totta puhuen täysin mitätöntä verrattuna siihen, mitä tunnen huomista reissua kohtaan. 

Olo on veltto ja ahdistunut. En osaa keskittyä mihinkään, en jaksa katsoa sarjoja enkä lukea lehtiä. Ruokahalu on kadonnut. Vahtaan jatkuvasti puhelinta ja odotan viestiä mieheltä, jonka huomenna tapaan ensimmäistä kertaa sitten toukokuun, kolmatta kertaa koko elämässäni. 

Tämä saattaa olla todella huono idea.

Pelkään hirvittävästi ja rakentelen päässäni toinen toistaan kamalampia kauhuskenaarioita. Kaikille niille on yhteistä se, että Brittimies ei olekaan ihastunut minuun vaan johonkin aivan toiseen. Pahinta tietysti on, että se saattaa olla täysin totta. En ole kysynyt enkä kuullut aiheesta kerrassaan mitään. Oikeastaan on suorastaan järjenvastaista olettaa, että tyyppi, jonka kanssa olen viettänyt yhdessä ainoastaan muutamia tunteja, olisi jotenkin erityisen kiinnostunut juuri minusta. Ehkä olemme viestitelleet säännöllisesti puolitoista vuotta, ehkä olen saanut muutaman kortin ja kauniita sanoja. Ei se vielä yksinään todista yhtään mitään.

Tänään lamaannuin, kun huomasin, että joku tyttö oli lisännyt kuvan Brittimiehestä ja joulumarkkinoista Facebook-sivulleen. Kun tarkemmin mietin, tajusin kyllä kuulleenikin asiasta: Brittimies kertoi käyneensä sunnuntaina joulumarkkinoilla Saksassa asuvan englantilaisen ystävänsä kanssa. Silti en pysty tukahduttamaan mustasukkaisuutta: lisäileekö tyttö yleensäkin kuvia pelkistä ystävistään? Onko siinä sittenkin jotain enemmän? Ja hetkinen, eikö Brittimies luvannut vielä joulumarkkinoille juuri minut? Mitä hauskaa siinä on, jos hän on ehtinyt juoda Glühweininsa jo jonkun aivan toisen kanssa?

Jos olen näin palasina tällaisesta jo etukäteen, miten tässä käykään, jos Brittimies varmistaa kaiken olevan totta aivan kasvotusten? En todellakaan tahtoisi itkeskellä yöllä yksin, mutta niin siinä kaikella todennäköisyydellä käy, jos minulle osoitetaan kohteliaan ystävällisesti paikka vieraspatjalta.

Ihan vain varmuuden vuoksi minun piti vähän lueskella vanhoja viestejämme ja muistuttaa itseäni siitä, että ei hän minua sentään ainakaan inhoa. Eihän?

"I love hearing from you and everything you’ve been up to. You know I miss you, and our amazing conversations. It’s so rare that you meet somebody that you can just get along with and talk about everything in the universe about. I hope we can see each other again this year. Getting to see you a few months ago in London was a highlight of my year and I hope the next time will be in [...] so you can show me around your amazing city a little more. I’m still here as I have always been. Always for you."

Miten ikinä voisin olla ihastumatta mieheen, joka kirjoittaa minulle noin?

Huomenna kaikki selviää. Ei tämä tästä murehtimalla parane. Jos ei muuta niin tiedänpähän ainakin, missä mennään ja missä ei. 

Raporttia luvassa ensi viikon alussa. Mikäli selviän siihen asti.