Tapahtui seuraavaa: törmäsin Tinderissä hurmaavaan ranskalaismieheen. Sujuvasti keskustelevaan, fiksuun, omiin silmiini valtavan komeaan, Suomessa jo vuosikausia asuneeseen ja täällä viihtyvään tyyppiin, jolla oli selkeät työkuviot, kiinnostavia harrastuksia ja pieni, suloinen koira.
Kun hän aloitti keskustelun, olin juuri lähdössä reissuun. Juttu kuitenkin luisti, ja ennen kuin huomasinkaan, olimme ryhtyneet lähettelemään selfieitä, koirakuvia, hyvän yön ja huomenen toivotuksia. Puhuimme perheistämme, töistämme, jaoimme arkisia hetkiä ja olimme yhteydessä katkeamatta. Hän kehui kuvia, sanoi kauniita sanoja, flirttaili.
Reissusta palattuamme olimme molemmat kiireisiä, joten ehtisimme tavata vasta viikon lopulla. Keskustelu kuitenkin jatkui ja kerroimme molemmat olevamme innoissamme tapaamisesta. Nopeasti, vääjäämättä, huomasin ihastuneeni.
Ryhtyin haaveilemaan, ryhdyin pohtimaan tulevaisuuttani miehen kanssa, jota en ollut koskaan edes tavannut.
Selvitin hänen työhistoriansa LinkedInistä.
Googlasin hänen koirarotunsa perinnölliset sairaudet ja keskimääräisen eliniän.
Miehellä oli tyylikäs olemus. Pitäisiköhän minunkin vähän päivittää vaatevarastoani?
Miten kommunikointi vanhempieni kanssa sujuisi? Tykkäisiköhän mies kalastaa isäni kanssa?
Entä kuinka mielellään ystäväni juttelisivat hänen kanssaan englanniksi? Mitähän sanoisivat, jos toisin miehen syksyllä edessä oleviin suuriin juhliin? Milloin avec pitäisi viimeistään ilmoittaa mukaan?
Eikö meidän olisi kätevintä opetella toistemme kieliä niin, että kerran viikossa hän puhuisi vain ranskaa, minä vain suomea ja opettelisimme ensin ymmärtämään toisiamme?
Jos saisimme lapsia, perisivätkö he hänen tummanruskeat hiuksensa ja tummat nappisilmänsä vai minun piirteeni? Opettaisimmeko heille sekä suomea että ranskaa? Englantia? Olisivatko omat lapseni tosiaan kolmikielisiä? Millaisia kielikerhoja lapsille oli tässä kaupungissa tarjolla?
Voisinko ottaa hänen sukunimensä? Se ei ollut liian vaikea lausua suomeksikaan.
Ja niin edelleen, ja niin edelleen.
Tietysti, totta kai, kaikki se haaveilu oli typerää. Kyllähän minä jos kuka nyt tiedän, että vasta tavatessa näkee, miten kemiat oikeasti toimivat.
Jos minulta kysytään, tapaaminen oli kuitenkin juuri sellainen kuin olin toivonutkin. Mies oli yhtä komea kuin kuvissaan, puhui englantia sujuvammin kuin olin luullutkaan. Meillä oli hauskaa, nauroimme yhdessä, löysimme luonteistamme jännittäviä samankaltaisuuksia ja avasimme elämiämme. Katselin hänen käsiään, hänen kauluspaitansa silitettyä kaulusta, hänen kasvojaan ja tuikkivia silmiään.
Kotimatkalla, kummankin odottaessa kyytiään, mies suuteli minua. Kävelin kotiin hymy korvissa, viestitin sinkkukerhollemme: "Mullakin on nyt lupaava tilanne."
Seuraavana iltana laitoin hänelle kuvan puistokävelyltä. Tiesin, että hän oli tapaamassa kollegoiltaan, kysyin illan sujumisesta. Miehen vastaus oli poikkeuksellisen lyhyt: "Wow, great picture! Yes, I'm seeing my friends now." Yleensä mies vastasi pidemmin, kysyi jotain takaisin, lähetti vielä hyvän yön toivotukset. Ajattelin kuitenkin, että hän on nyt ystäviensä kanssa – ehtisimme jutella aamullakin.
Kun aamulla sitten laitoin jälleen viestiä, näin, että hän oli lukenut sen, mutta ei alkanut kirjoittaa välittömästi vastausta.
Niin pieniä asioita kuin nämä olivatkin, aloin huolestua. Tunsin, että jokin ei ollut niin kuin ennen.
Enkä ollenkaan turhaan. Kun vastaus lopulta tuli, se oli täysin tyhjentävä.
"Hi! I've had a bit of time to think over the weekend and I'm so sorry to lead you on by kissing you on Friday. I had a great time, you were cute and I was a bit tipsy. But I don't feel like this will lead into anything serious. – –"
Ei mihinkään vakavaan. Ei mihinkään vakavaan.
Deittailun surullista arkea: heittää jälleen yhdet tulevaisuuden unelmat menemään ennen kuin mikään koskaan alkoikaan.
Kuvat: Unsplash
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti