Kun aktiivinen deittihistoria alkaa ulottua useammalle eri vuodelle ja saldoon on kertynyt kolmattakymmentä nettideittituttavuutta, ei pitäisi olla mikään yllätys, että vanhoihin treffikumppaneihin törmää uudelleen. Silti se hämmentää, jatkuvasti ja aina uudelleen.
Tämän kevään ja kesän aikana olen kohdannut poikkeuksellisen paljon entisiä deittituttavia.
Eräänä päivänä kuljin työkavereideni kanssa kohti toimistoa, ja vastaan sattui fiksu amispoika, joka kuului aikanaan kategoriaan "ihan kiva, ei enempää". Piti tuijotella pitkään, jotta olin varma havainnostani – niin tylyltä kuin se ehkä kuulostaakin, en enää muista kaikkien deittituttavuuksieni kasvoja, saati sitten nimeä. Mieskin tuntui kuitenkin huomaavan minut ja hymyili hieman tavalla, joka osoitti tunnistamisen olevan molemminpuolista. Jatkoimme matkaa omille teillemme.
Loppukeväästä vietimme kaverini Konsulttimiehen tupareita, ja kuinka ollakaan, jatkobaarin viereisessä pöydässä huomasin potentiaalisen pyöräilijämiehen, joka oli aikanaan ensimmäisiä deittejäni ja johon taisin mennä hieman ihastumaankin vain huomatakseni, ettei tunne ollut molemminpuolinen. Baarissa tuijottelin intensiivisesti viereiseen pöytään, mutta mies ei joko huomannut tai halunnut huomata minua. Harmi. Olisi ollut mukava vaihtaa pari sanaa. Ollutta ja mennyttä, kai se on viimein uskottava.
Ja eikös vain ollut juhannusaattonaattona, kun S-marketin vihannestiskillä vastaan käveli ihana kanadalainen metsuriseksuaali – selvästi jonkun muun tytön kuin sisarensa kanssa. Kiirehdin nopeasti lihaosaston puolelle ja toivoin, että mies ei ollut huomannut minua. On jotenkin kovin kiusallista huomata, että on itse kahdesta ihmisestä se, joka on edelleen yksin.
Todettakoon muuten, että juhannusaatonaaton ilta on muutenkin sinkulle maailman kaikista masentavin aika käydä kaupassa. Illalla kaikki lapsiperheet ja kaveriporukat ovat jo lähteneet mökeilleen. Jäljellä ovat ne, jotka viettävät juhannusta pienemmällä porukalla: nuoret pariskunnat – ja minä. Sitä ostoskorissa piilevien mansikkarasioiden, viinirypäleiden ja brie-juuston määrää! Kipitin melko nopeasti kassalle karkkipussini ja suklaavohvelieni kanssa.
Todettakoon muuten, että juhannusaatonaaton ilta on muutenkin sinkulle maailman kaikista masentavin aika käydä kaupassa. Illalla kaikki lapsiperheet ja kaveriporukat ovat jo lähteneet mökeilleen. Jäljellä ovat ne, jotka viettävät juhannusta pienemmällä porukalla: nuoret pariskunnat – ja minä. Sitä ostoskorissa piilevien mansikkarasioiden, viinirypäleiden ja brie-juuston määrää! Kipitin melko nopeasti kassalle karkkipussini ja suklaavohvelieni kanssa.
Ai niin. Kävi kevään aikana niinkin, että eräs treffikumppani löysi itsensä blogistani. Siitä kerron ehkä erikseen, jos kerron. Hämmentävää ja häkellyttävää, joka tapauksessa.
Mikä on postaukseni pointti? Ehkä se, mihin otsikkokin viittaa: minkä taakseen jättää, sen edestään löytää. Vaikka treffikumppanin näkisi vain parin tunnin ajan, mikään ei takaa, etteikö kohtaaminen saattaisi olla edessä vielä joskus uudestaan. Siksi ei ole se ja sama, miten toista ihmistä kohtelee: onko ystävällinen vai välinpitämätön, ilmoittaako suoraan, onko kiinnostusta, vai häipyykö vain vähin äänin toisen elämästä. Oikea elämä ei toimi kuin Tinder: pyyhkäisemällä vasemmalle ei takaa, etteikö toinen tulisi vielä uudestaankin vastaan juuri kun sitä vähiten odottaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti