Täällä taas

Edellisestä merkinnästä on aikaa, tiedän. Välissä on ehtinyt tapahtua paljon.

Eduskuntavaalit on pidetty ja hallitus vaihdettu.

Kesä on koittanut, vaikka lämpömittari väittää yhä muuta.

Blogilista on lopettanut toimintansa.

Minä olen muuttanut uuteen asuntoon ja sanonut näkemiin naapuridraamoille ja yläkerran yllättäville yökutsuille. Yksi aikakausi elämässäni on päättynyt, toinen alkanut.  Opiskeluvuodet alkavat olla auttamatta takanapäin, vaikka gradu on edelleen alkutekijöissään.  Olo on yhtä aikaa innostunut ja haikea.

On suhderintamallakin toki jotakin tapahtunut. 

Vapun jälkeen juttuni Lukiotutun kanssa syventyi hiljalleen säännölliseksi tapailuksi. Viestittelimme päivittäin, näimme vähintään viikoittain, puhelimeeni ilmestyi pusuhymiöitä ja kylpyhuoneeseeni ylimääräinen pyyhe.

Lukiotuttu oli ihastunut ja ihana. Hän kutsui minua kaunokaiseksi, silitti hiuksia ja kehui kivikovaksi leipomiani porkkanasämpylöitä herkullisiksi. Auttoi muutossa ja nappasi minut spontaanisti ilmaan. Laittoi valmiiksi iltapalaa kun tulin suoraan toimistolta nälkäkuolemaan nääntymäisilläni. Hieroi hartioita pyytämättä, lämmitti varpaitani kun oli kylmä.

Hän teki kaiken oikein, aivan täysin oikein.

Ja silti olin lopulta taas samassa pisteessä: mitä pidemmälle juttu eteni, sitä selvemmin tajusin, ettei tämä sittenkään ole loppuelämäni rakkaus. Ehkä ei rakkaus ollenkaan. Hitaasti mutta vääjäämättömästi omat tunteeni alkoivat ajautua kohti kaverilinjaa, niin kurjalta kuin se tuntuikin.

Alussa olin innostunut siitä, että ylipäätään lähettelimme paljon viestejä, vaikka niiden sisältö oli jokseenkin jokapäiväinen. Ajan saatossa keskustelu ei kuitenkaan kehittynyt eteenpäin: yhä edelleen juttelimme vain työpäivistä, viikonloppusuunnitelmista, siitä, kuinka muuttovalmisteluni olivat edenneet. Mukavaa rupattelua, mutta ei mitään sellaista, mitä en voisi sanoa oikeastaan kenelle tahansa: ei henkilökohtaista, ei syvällistä eikä sydäntä sykähdyttavää. 

Vähitellen kaveruus vei voiton. Vastasin viesteihin hitaasti, väistin kosketusta, hymähtelin jotain ylimalkaista jos Lukiotuttu puhui kesäsuunnitelmista tai minkäänlaisesta tulevaisuudesta.

Väärinhän se oli häntä kohtaan. Ei ollut reilua, että hän oli aina se, joka ehdottaa tapaamista, se, joka laittaa viestiä, se, joka ottaa minut kainaloon. 

Ajatus pyöri mielessäni pitkään, mutta lopulta se oli sanottava ääneen: juttu ei vain tuntunut oikealta. En ollut tarpeeksi ihastunut, en kyennyt huomioimaan toista niin kuin suhteessa huomioidaan. 

Lukiotuttu oli pettynyt ja surullinen. Minua ei ihmeekseni edes itketyttänyt – päällimmäinen tunne oli helpotus ja toki paha mieli, mutta lähinnä toisen, ei itseni, puolesta.

Nyt on taas helpompi hengittää. Kesä tulee, uusi kämppä alkaa näyttää jo kodilta ja pääsen pian pitkästä aikaa nauttimaan ylellisyydestä nimeltä kesäloma. 

Sekään ei varsinaisesti haittaa, että kävin eilen parhailla treffeillä aikoihin. Niistä lisää myöhemmin.


CC-kuvat täältä, täältä ja täältä.