Pillow talk

Vaikka kohtaamiseni blogissani esiintyvien herrojen kanssa tuntuvat ehkä tekstieni perusteella tapahtuvan lähinnä viikonloppuaamuöisin kello kolme, totuus on, että näen useimpia myös aivan tavallisen arjen keskellä. Kun kaveripiiri ja useampien kanssa vielä osoitekin ovat jokseenkin samat, miehiin törmää silloin kun sitä vähiten odottaa: bussipysäkillä, lähikaupassa, rappukäytävässä.

Siinä on jotain oudolla tavalla lohduttavaa. Kun toinen osapuoli on nähnyt minut viemässä roskia tai kiikuttamassa kotiin krapulapitsaa edellisillan meikit naamassa ja kun tämä siitä huolimatta kehuu kauniiksi ja tahtoo lähteä jatkoille, tunnen olevani hyvä juuri sellaisena kuin olen. 

Erityisesti Suomenruotsalaisherraan tunnun törmäävän tuon tuostakin. Varma kohtaamispaikka on niinkin mielikuvituksellinen kuin pyykkitupa: ei ole yksi tai kaksi kertaa, kun olemme viettäneet laatuaikaa koneita ja kuivausrumpuja täytellen. Jotenkin olen aina onnistunut sössimään homman. Katsonut kalenterista väärän päivän tai kellonajan ja tunkenut alusvaatteitani Suomenruotsalaisherran varaamaan koneeseen juuri kun tämä on ollut tulossa pesemään lakanapyykkiään. Napannut nolona vaatteet takaisin Ikea-kassiin ja poistunut paikalta huomattavan ripeästi.

Perjantaina tapasimme taas kodinhoidollisissa tunnelmissa. Tietysti pyykkikone rupesi temppuilemaan, eivätkä tyynyni suostuneet millään lopettamaan pyörimistään, vaikka Suomenruotsalaisherra odotteli jo omaa vuoroaan. Pakotin lopulta koneen sammumaan ja nappasin linkoamattomat, litimärät tyynyt kainalooni. Väitin, että hyvin kuivuvat illaksi. Suomenruotsalaisherra epäili asiaa ja vakuutti, että voisin lainata häneltä yhden, mutta kieltäydyin kohteliaasti. Loppuillan mietin, uskaltaisinko sittenkin laittaa viestiä ja pyytää kuivaa tyynyä lainaan. Tai ties vaikka vähän peittoa ja sänkypaikkaakin...

En uskaltanut. Nukuin sohvatyynyllä.

Seuraavana iltana näimme juhlien merkeissä. Kävi kuten on käynyt ennenkin. Aluksi lyhyt tervehdys ja pari sanaa. Kolme tuntia myöhemmin pitempi keskustelu ja siirtyminen tanssilattialle, pari pyöräytystä, pusu ja nopeasti kasvava varmuus siitä, että tämä ei jää tähän. Takit naulasta ja taksin takapenkille, Suomenruotsalaisherra tarjosi kyydin. Herrasmies, toisin kuin eräät.

Toinen tyynyni oli edelleen märkä. Pärjäsimme yhdelläkin.

Aamulla olin lupautunut auttamaan kaveria jo kello kymmeneltä ja sain kuin sainkin koottua itseni ylös sängystä. Ensimmäistä kertaa jätin Suomenruotsalaisherran nukkumaan luokseni vielä oman lähtöni jälkeen. Illalla oli mukavaa palata kotiin tietäen, että sängyn oli sinä aamuna pedannut joku muu.

Nyt on maanantai, eikä toinen tyynyni ole vieläkään kuivunut.

Sen lisäksi minua vaivaa asia, josta yllätyn aina uudestaan ja jonka sitten taas onnellisesti unohdan. Minä ja Suomenruotsalaisherra emme asu ainoastaan samassa talossa, vaan vieläpä ihan huomattavan lähekkäisissä asunnoissa. Joka yö nukumme alle kymmenen metrin päässä toisistamme. Jos oikeasti haluaisimme, mikään ei estäisi meitä yökyläilemästä huomattavasti useammin.

Ja silti niin ei käy.

Kymmenen metriä. Niin lähellä, niin kaukana.

CC-kuvat täältä ja täältä.