Toinen ja kolmas deittikumppanini olivat monella tapaa hieman samankaltaisia: kohteliaita, kivannäköisiä ja fiksuja kauppispoikia, jotka eivät sitten kuitenkaan sytyttäneet sen enempää.
Ensimmäisen kanssa kävin aamiaisella kivassa pienessä kahvilassa tavallisena lauantaiaamupäivänä. Treffikumppanini oli jo työelämään siirtynyt kauppatieteilijä, fiksu ja hyvinpukeutuva, ulkonäkönsä puolesta suorastaan huomattavan komea. Emme olleet aikaisemmin ehtineet keskustella viesteissä oikeastaan paljonkaan, ja tapaaminenkin meni vähän niitä näitä jutellessa. Kyseltiin harrastuksista, keskusteltiin perheestä ja opiskelutaustoista. Ei kuitenkaan sen enempää. Tuossa vaiheessa olin itse kerennyt juuri käydä ekoilla treffeillä rokkipojun kanssa, ja totta puhuen voi olla, että omat ajatukseni harhailivat tuolla hetkellä enemmän edellisissä kuin meneillään olevissa treffeissä.
Oli toki mukavaa, mutta keskustelun jatkaminen vaati jatkuvaa panostusta - juttu ei lähtenyt sujumaan aivan itsestään siten kuin se parhaimmillaan tekee. Reilun tunnin päästä aloimme molemmat puuhastella lähtöä. Poika maksoi minunkin aamupalani ja saatteli vielä vähän matkaa, kaikin puolin herrasmies siis. Lähtiessä halasimme hyvästiksi, mutta kumpikaan ei puhunut seuraavasta tapaamisesta, ei silloin eikä myöhemmin. Emme enää ottaneet yhteyttä, ja miksipä olisimmekaan? Oli kivaa, muttei niin kivaa, että siitä olisi mitään sen suurempaa tullut.
Toisen kauppispojan kanssa juttu oli pitkälti samankaltainen. Fiksu, kohtelias ja ihan söpökin (ei tosin samalla tavoin suoranaisen komea) tapaus. Poika oli kysellyt perääni useampaankin kertaan jo aiemmin, mutta tuolloin olin kieltäytynyt ja vedonnut tapailevani toista, mikä tietysti oli siinä vaiheessa ihan tottakin. Kun sitten taas palasin treffipalstoille, tämä herra otti saman tien uudelleen yhteyttä, eikä minulla ollut sen kummempaa syytä kieltäytyäkään: mukavan oloinen tyyppi, vaikka eivät meidänkään viestimme mitenkään erityisen pitkiä tai syvällisiä olleet.
Tapasimme eräällä puutarhalla, käveleskelimme ympäriinsä puistoteitä pitkin ja poikkesimme sympaattiseen ulkoilmakahvilaan kupposille. Aika meni mukavasti ja puhuttavaa oli, mutta jossain vaiheessa minusta alkoi tuntua, että minä olin se, joka puhui enemmän. Hölöttelin vähän niitä näitä, hiljaisuutta välttääkseni kai. Sinänsä juttelu oli ihan luontevaa, mutta ei tälläkään kertaa erityisen syvällistä: työ, opiskelu ja asuinpaikka ovat toki ihan kivoja aiheita, mutta keskustelumme olisi voitu käydä melkein keiden tahansa välillä - en tuntenut mitään sen suurempaa kipinää. Lopuksi kävelimme vielä keskustaan ja poika kysyi fiiliksiäni. Sanoin, että ihan kivat, puhuimme ohimennen mahdollisesta seuraavasta tapaamisesta. Myöhemmin vaihdoimme vielä pari viestiä, mutta poika tuntui siirtävän vastuun tapaamisen sopimisesta minulle, ja lopulta kumpikaan ei sitten saanut aikaiseksi ehdottaa uusia treffejä. Ehkä hyvä niin: en oikein usko, että nekään olisivat mihinkään johtaneet.
Yhteenveto: mukavia poikia, muttei mitään sen enempää. Tapaamiset osoittivat, että vaikka kaikki kriteerit täyttyisivät paperilla helposti, se ei silti vielä millään tapaa takaa, että perhoset rupeaisivat automaattisesti lentelemään vatsanpohjassa. Joskus törmää kummallisiin oletuksiin siitä, että kunhan musiikkimaku, elämäntavat ja taustat osuvat tarpeeksi hyvin kohdalleen ja typerät "synkkausprosentit" ovat korkealla, se riittää. Näin asia ei missään tapauksessa ole.
Tietynlaiset muodolliset vaatimukset työstä, harrastuksista tai koulutustaustasta ovat vain lähtökohta: välttämätön, muttei vielä millään tavoin riittävä edellytys toimivalle suhteelle. Ihmiset voivat vastata kysymyslomakkeisiin täsmälleen samalla tavoin, mutta se ei auta yhtään mitään, jos toisen kanssa ei tunnu olevan muuta juteltavaa kuin päivän sää.
Kuvat: We Heart It
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti