Huithapelina

Useimmiten pidän itseäni ihan järkevänä ja harkitsevaisena ihmisenä. Ajattelen ennen kuin toimin, mietin tekojeni seurauksia, en lähde mukaan mihinkään mikä voisi myöhemmin kaduttaa. 

Jostain syystä olen kuitenkin miesten suhteen toisinaan melkoinen huithapeli. Monesti noudatan ennemmin hetken mielijohdetta kun tarkempaa harkintaa ja katson helpommin hetkeen kuin pitkälle tulevaisuuteen. Olen lähtenyt kolmena peräkkäisenä yönä kolmen eri miehen matkaan, vaikka heistä kaikki tunsivat toisensa. Olen jättänyt festaripäivän välistä lähteäkseni avoautoajelulle puolituntemattoman miehen kanssa ja varannut lennot Saksaan kahdesti tapaamani Brittimiehen luokse. Usein ratkaisut ovat osoittautuneet hyviksi. Esimerkiksi avoautoajelu toi mukanaan elämäni ehkä parhaat treffit. Saksan-reissun kohtalosta en tietenkään vielä tiedä.

Toisinaan päähänpistot eivät ole aivan niin erinomaisia.

Perjantaina oli näköjään jälleen spontaanien päätösten ilta. Olimme muutaman entisen työkaverini kanssa iltaa istumassa ja sitten baarissa. Valomerkin tultua lähdin kotia kohti yksinäni, ja yöbussissa viereeni istui ihan mukavan oloinen joskin firman pikkujoulujen jäljiltä hieman humalainen mies, jonka kanssa vaihdoimme jostain syystä pari sanaa. Jo ensimmäisestä lauseestani mies suureksi yllätyksekseni tunnisti heti murteeni, vaikka ei omien sanojensa mukaan ollut edes samalta suunnalta kotoisin, ja jotenkin rupesimme juttelemaan. Jotenkin tulin  viidentoista minuutin aikana myös luvanneeksi yöpaikan.

Jo bussissa tajusin, että jutussa ei ehdottomasti ole minkäänlaista tulevaisuutta, mutta tiesin myös, että kaksin on kivempi herätä kuin yksin. Asiat johtivat toisiin. Yöllä koskin ohimennen miehen kättä ja tajusin jotain, mitä en aiemmin ollut huomannut: nimettömässä oli sormus. Siinä vaiheessa oli melko lailla myöhäistä tehdä mitään, joten annoin asian olla. Eihän se minun vikani ollut, en ollut tiennyt asiasta mitään. En olisi ottanut miestä luokseni, jos olisin. Aamulla mies tajusi onneksi lähteä kotiinsa varsin pian, eipä meillä suurempaa juteltavaa ollut. Olin kuulevinani hänen mutisevan ovella "vitun pikkujoulut".

Muistelin kuulleeni jossain välissä myös miehen nimen, ja Facebook-stalkkaus paljasti lisäjärkytyksen: profiilikuvakin oli vaimon kanssa otettu, ja julkisista päivityksistä päätellen pariskunta oli saanut ihan vastikään myös vauvan.

Melkoinen perheenisä. Toisaalta miehen elkeet olivat kyllä sellaiset, etten hetkeäkään usko, että olisin ollut mitenkään ainut toinen nainen. Sääliksi käy perhettä. Mikä ihmisen ajaa tuollaiseen? Ei meillä niin syvää sielujen sympatiaa ollut, että sen vuoksi kannattaisi perheonni tai avioliitto vaarantaa.

En ymmärrä. En arvosta.

CC-kuvat täältä ja täältä.