Pidän haasteista. Ihan kiva juttu noin
muuten, mutta valitettavasti sama seikka pätee myös ihmissuhteisiini:
mitä vaikeammin tavoiteltava mies on, sitä enemmän ihastun.
Sitoutumiskammoinen, vain satunnaisesti tunteitaan paljastava Sijoittaja
saa sydämeni lyömään joka ikinen kerta nopeammin, kuten myös
Suomenruotsalaisherra, joka oikeastaan on jo kerran antanut minulle
pakit. Samoin Kollega, joka teki edellisellä tapaamisellamme oharit;
samoin Brittimies, joka sattuu asumaan toisella laidalla Eurooppaa.
Tahdon mahdottomia.
Ja
sitten toisaalta: kyllästyn nopeasti, jos mies ihastuu minuun liian
ilmeisesti tai liian nopeasti. Viime talvella tapailin hetken
teekkaripoikaa, joka halusi suunnilleen kuukauden jälkeen ottaa
pussailukuvia ja miettiä yhteistä tulevaisuutta. Minun silmissäni hän
muuttui saman tien pelkäksi kaveriksi.
Kadettiin
puolestaan olin ihastunut niin kauan kuin törmäsimme pari kertaa
vuodessa, kaikki oli kauhean epävarmaa enkä yhtään tiennyt, tykkääkö hän
minusta tosissaan vai ei. Viimeisen puolen vuoden sisällä hän on
kuitenkin koettanut järjestää tapaamisia tämän tästä, lähettänyt
viestejä (joihin vastaan ihan liian suurella viiveellä, jos vastaan) ja
kysellyt ihmissuhdetilanteestani (sinkku edelleen, kuinkas muutenkaan).
Kuinka ollakaan: tunteeni ovat hitaasti mutta varmasti haihtuneet. Eivät
vielä kokonaan, mutta kuitenkin siinä määrin, että kysely seuraavasta
tapaamisesta saattaa enemmän ärsyttää kuin ilahduttaa.
Niin
kuin nyt esimerkiksi eilen. Edessä tyhjä viikonloppu, suunnitelmissa
istua koneella ja lukea tappotahdilla tenttikirjaa. Englanninkielistä
minitekstiä tuhat sivua, tenttiin alle kaksi viikkoa. Sitten Kadetti
ilmaisee, että hänelläkin olisi viikonloppu vapaana, voisi tulla käymään
tässä kaupungissa. Ei ainakaan vähiten minun takiani, päättelen rivien
välistä.
Katsotaan, on vähän kiire. En voi luvata mitään. Pitää lukea tentteihin.
Kadetti on kuitenkin sinnikäs. Hänenkin pitää opiskella. Mehän voidaan opiskella yhdessä!
Hmm ehkä joo. Mutta mun sitten tosiaan pitää lukea koko ilta. Oon silloin tehokkaimmillani.
Niin kuin oikeasti olenkin.
No mutta entäs mitä teen ennen iltaa?
Opiskelen mä silloinkin, vähän hitaammin vain.
En
saa sanottua, että minä ihan oikeasti olin ajatellut viettää sunnuntain
aivan kaikessa rauhassa itsekseni. Ja yhtäkkiä hänen pieni visiittinsä
onkin vienyt siihen, että opiskelemme kai sitten huomenna koko illan
yhdessä ahtaassa yksiössäni. Yöpaikkakin taitaa olla Kadetin toiveissa,
hän kun tosiaan sattuu asumaan melko lailla kaukana.
Miksi en osaa sanoa ei?
Mutta
ei se helppoa ole, ei kun ottaa huomioon, kuinka kauan meilläkin on
ollut juttua. Kadetti tuntuu olevan kovin varma siitä, että minä tahdon
aina nähdä, että tänne voi aina tulla yöksi, että pidän aina kädestä ja
pussaan, nyt ja jatkossa. Ihana mies hän onkin, en minä sitä
kiistä. Kokonaan vetovoima ei vieläkään ole kadonnut. En minä tahtoisi olla tyly, en pahoittaa yhtään kenenkään mieltä. Silti tämä ei vain
tunnu enää niin hyvältä kuin pitäisi.
Teen
asiat itselleni kovin vaikeiksi. Tavoittelen niitä joita en koskaan voi
saavuttaa ja ohitan ne, jotka selvästi voisin. Eipä mikään ihme, ettei
sinkkuelämälle näy loppua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti