maanantai 16. joulukuuta 2013

Ympäri mennään

Vanha suola janottaa. Totta joka sana, tuli huomattua viikonloppuna.

Oikeita eksiäni, siis entisiä seurustelukumppaneitani, en kaipaa edes hetkittäin. Eroilla on ollut syynsä, enkä ole unohtanut niitä. Asia erikseen ovat kuitenkin ihmiset, jotka ovat käväisseet elämässäni nopeammin - entiset treffituttavuudet ja jatkoseuralaiset saattavat edelleen palata kuvioihin silloin kuin sitä vähiten odottaa.

Niin ainakin tänä viikonloppuna. Lauantaina vietettiin vuoden viimeisiä isompia juhlia, ja odotukset illalle olivat korkealla. Kollega ei toiveistani huolimatta ilmestynyt paikalle, mutta Sijoittaja ja Vakitapaus ilmestyivät. Heidänkään kanssaan en kuitenkaan lopulta ehtinyt juuri jutella, sillä jatkoille saapui myös eräs suomenruotsalainen herrasmies, jota tapailin epäsäännöllisen säännöllisesti noin vuosi sitten. Hauska, suloinen, kaikin puolin sympaattinen ja puoleensavetävä tyyppi, ainakin jos minulta kysytään. Nallekarhumainen hänkin, nyt kun asiaa mietin.

Kovin vakavaksi juttu ei koskaan edennyt - lähinnä siihen pisteeseen, että tapanamme oli lähteä juhlista samaan osoitteeseen ja ihmiset tiesivät sen. Muuten näimme varsin harvoin, eikä minkäänlaisesta sitoutumisesta voi puhua. Emme päässeet keskusteluissa kovinkaan syvälle tasolle, ja jossain vaiheessa juttu jäi paikalleen. Silti ehdin ihastua. 

Tapailu päättyi, kun samainen herra ilmaisi eräiden juhlien jälkeen, että tahtoo jatkaa kotiin mieluummin yksin. Hetken aikaan olin hieman hajalla, vaikka loppu olikin ollut aavistettavissa jo pitkään. 




Silläkin uhalla, että tämä alkaa kohta kuulostaa Salkkareilta, paljastan: Suomenruotsalaisherra asuu yläkerrassani. Muutenkin liikumme jonkin verran samoissa piireissä, joten vaikka juttu päättyi, emme pystyneet välttelemäänkään toisiamme.
 
Parin ensimmäisen kuukauden ajan kohtaamiset olivat hieman vaivaannuttavia. Törmäsimme kuitenkin jatkuvasti, ja jossain vaiheessa aloimme taas vaihtaa pari sanaa, kysellä kuulumisia kun toinen tuli rappukäytävässä vastaan.

Nyt syksyn aikana juttelu on käynyt entistä luontevammaksi, ja juhlissa olemme muutamaan kertaan keskustelleet pidemminkin. Viimeksi pari viikkoa sitten iloitsin kaverilleni, kuinka mukavaa on, että pystymme taas olemaan ihan luontevasti kavereita. 

Kavereita, niinpä niin. Lauantaina unohduimme jälleen juttelemaan pitemmäksi aikaa. Istuin pöydänreunalla ja Suomenruotsalaisherra seisoskeli edessäni, melkoisen lähellä näin jälkeenpäin ajatellen. Muistikuvat ovat aavistuksen verran utuiset, mutta jossain vaiheessa taisimme kumpikin tajuta, että emme edelleenkään pidä toisiamme ihan pelkkinä kavereina. 



Taksi vei samaan osoitteeseen, sain yökutsun yläkertaan. Aamulla Suomenruotsalaisherra laittoi minulle kunnon aamupalaa, croissanttia ja kaikkea. Olin yllättynyt ja yllättävän onnellinen illan ja yön käänteistä. Kumpaakaan ei tuntunut millään lailla harmittavan.

En edelleenkään laita toiveitani siihen, että tästä jotain elämää suurempaa kehkeytyisi, mutta en myöskään pistäisi pahakseni, jos päädyn yläkertaan vielä uudemmankin kerran. 

Nähtäväksi jää. Joulun lähestyessä kuviot hiljenevät, ja ainakaan ennen uuttavuotta tiedossa tuskin on kovinkaan paljon uusia käänteitä. Ihan kivakin niin - välillä tekee hyvää vain olla ja rauhoittua, viettää aikaa perheen ja ystävien parissa ilman sen suurempaa draamaa. 

Jollain tapaa minua jaksaa huvittaa, että koko loppusyksynä en oikeastaan ole löytänyt ketään uutta - ainoastaan vanhat tuttavuudet ovat yksi kerrallaan palanneet uudelleen elämääni. Ympäri mennään, yhteen tullaan.


CC-kuvat täältä ja täältä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti