Huithapelina

Useimmiten pidän itseäni ihan järkevänä ja harkitsevaisena ihmisenä. Ajattelen ennen kuin toimin, mietin tekojeni seurauksia, en lähde mukaan mihinkään mikä voisi myöhemmin kaduttaa. 

Jostain syystä olen kuitenkin miesten suhteen toisinaan melkoinen huithapeli. Monesti noudatan ennemmin hetken mielijohdetta kun tarkempaa harkintaa ja katson helpommin hetkeen kuin pitkälle tulevaisuuteen. Olen lähtenyt kolmena peräkkäisenä yönä kolmen eri miehen matkaan, vaikka heistä kaikki tunsivat toisensa. Olen jättänyt festaripäivän välistä lähteäkseni avoautoajelulle puolituntemattoman miehen kanssa ja varannut lennot Saksaan kahdesti tapaamani Brittimiehen luokse. Usein ratkaisut ovat osoittautuneet hyviksi. Esimerkiksi avoautoajelu toi mukanaan elämäni ehkä parhaat treffit. Saksan-reissun kohtalosta en tietenkään vielä tiedä.

Toisinaan päähänpistot eivät ole aivan niin erinomaisia.

Perjantaina oli näköjään jälleen spontaanien päätösten ilta. Olimme muutaman entisen työkaverini kanssa iltaa istumassa ja sitten baarissa. Valomerkin tultua lähdin kotia kohti yksinäni, ja yöbussissa viereeni istui ihan mukavan oloinen joskin firman pikkujoulujen jäljiltä hieman humalainen mies, jonka kanssa vaihdoimme jostain syystä pari sanaa. Jo ensimmäisestä lauseestani mies suureksi yllätyksekseni tunnisti heti murteeni, vaikka ei omien sanojensa mukaan ollut edes samalta suunnalta kotoisin, ja jotenkin rupesimme juttelemaan. Jotenkin tulin  viidentoista minuutin aikana myös luvanneeksi yöpaikan.

Jo bussissa tajusin, että jutussa ei ehdottomasti ole minkäänlaista tulevaisuutta, mutta tiesin myös, että kaksin on kivempi herätä kuin yksin. Asiat johtivat toisiin. Yöllä koskin ohimennen miehen kättä ja tajusin jotain, mitä en aiemmin ollut huomannut: nimettömässä oli sormus. Siinä vaiheessa oli melko lailla myöhäistä tehdä mitään, joten annoin asian olla. Eihän se minun vikani ollut, en ollut tiennyt asiasta mitään. En olisi ottanut miestä luokseni, jos olisin. Aamulla mies tajusi onneksi lähteä kotiinsa varsin pian, eipä meillä suurempaa juteltavaa ollut. Olin kuulevinani hänen mutisevan ovella "vitun pikkujoulut".

Muistelin kuulleeni jossain välissä myös miehen nimen, ja Facebook-stalkkaus paljasti lisäjärkytyksen: profiilikuvakin oli vaimon kanssa otettu, ja julkisista päivityksistä päätellen pariskunta oli saanut ihan vastikään myös vauvan.

Melkoinen perheenisä. Toisaalta miehen elkeet olivat kyllä sellaiset, etten hetkeäkään usko, että olisin ollut mitenkään ainut toinen nainen. Sääliksi käy perhettä. Mikä ihmisen ajaa tuollaiseen? Ei meillä niin syvää sielujen sympatiaa ollut, että sen vuoksi kannattaisi perheonni tai avioliitto vaarantaa.

En ymmärrä. En arvosta.

CC-kuvat täältä ja täältä.

Jotakin mitä odottaa

Blogi on viime aikoina ollut hiljainen. Samoin oma elämäni. Pari edellistä viikkoa ovat koostuneet lähinnä opiskelusta, Orange Is the New Black -sarjasta, kokouksista sekä juhlista, joista olen päätynyt kotiin poikkeuksetta yksin. 

En ole jaksanut erityisemmin nettideittailla, en tutustua uusiin ihmisiin, en käydä treffeillä.

Jotain suurta on silti tapahtunut. 

Tämän syksyn aikana olen tajunnut, että elämässäni on tällä hetkellä yksi ainoa mies, jota en saa pois mielestäni. Yksi ainut ihminen, jonka lähettämät viestit saavat vatsan täyteen perhosia, jonka sanat kääntävät suupielet ylöspäin ja mielen mylläkälle. En tiedä, onko jutussa aitoa potentiaalia enkä oikeastaan edes sitä, onko toinen osapuoli tosissaan kiinnostunut minusta. Olen kuitenkin hiljalleen ymmärtänyt, että se ei selviä kuin yhdellä tapaa.

Varasin tänään lentoliput Saksaan. 

Alle kuukauden päästä vietän viikonlopun Brittimiehen luona. Perjantaista maanantaihin, neljä päivää ja kolme kokonaista yötä. 

En tiedä, miten päin olla. Tämä on joko todella huono tai todella hyvä idea, ei mitään siltä väliltä.

On täysin mahdollista, että perillä huomaankin, ettei meillä todellisuudessa ole mitään juteltavaa tai että Brittimies on jo ehtinyt ihastua johonkin toiseen. Saatan joutua viettämään yöni vieraspatjalla ja katsoa kuinka Brittimies yrittää minun huomaamattani näpytellä illalla viestiä jollekin aivan toiselle tytölle. Mistäpä minä tiedän. Olemme viettäneet aikaa yhdessä ehkä kahdeksan tuntia ikinä, emme sen enempää. Emme ole kertaakaan käyneet avointa keskustelua omista tunteistamme, eikä minulla ole aavistustakaan, mitä Brittimiehen parisuhde-elämässä on syksyn aikana tapahtunut. Tässä valossa reissu tuntuu oikeastaan aivan järjettömältä.

Ja silti toisaalta. Entä jos? En melkein uskalla sanoa sitä ääneen, mutta tietysti toivon, että tässä on jotain enemmän. Että tällaisella järjettömällä reissulla on syynsä. En minä aivan kenen tahansa perässä ympäri Eurooppaa lentelisi.

Mitä viikonlopusta seuraa, sitä en vielä osaa mitenkään miettiä. Tällä hetkellä tiedän vain sen, että en osaa jatkaa elämääni enkä rakastua tosissani kehenkään, ennen kuin selvitän, mitä minun ja Brittimiehen välillä on.

"Please book the flights and give me something to look forward to. It seems surreal that you will actually come here but it seems like you will be :)", Brittimies vastasi aiemmin päivällä.

Nyt todellakin on jotakin mitä odottaa.

Keskiviikkoillan sunnuntaimies

Viime sunnuntaina purin sinkkukerholle tuntojani:

Mä tarvisin sunnuntaimiehen. Sellaisen, jolle vois mennä juhlien jälkeen koomaileen ja syömään ja katsoon jotain turhia ohjelmia. Sellainen fiilis on nyt.

Ja kas vain, heti pari päivää myöhemmin alkaa näyttää siltä, että toiveeseeni onkin ehkä vastattu – omalla tavallaan. Ratkaisu löytyy yllättävän läheltä ja on nimeltään vanha tuttu Vakitapaus. 

Parin viikon takaisen kahvittelumme jälkeen arvelin, ettei homma jää vielä aivan siihen. Minulla on selvästi ennustajan kykyjä: eilen keskellä tavallista arki-iltaa sain kuin sainkin kutsun tulla saunomaan Vakitapauksen luokse. Mikäs siinä, ei minulla sen suurempia ollut ohjelmassa. 

Löylyt olivat hyvät, saunaoluen jälkeen terassilla seisoskellessa olo seesteinen. Söimme iltapalaa, katsoimme tv:tä ja kellon lähestyessä nukkumaanmenoaikaa sain odotusteni mukaisesti kuulla, että yöksikin voisi jäädä. Jäin. 

Aamulla heräsin auringonpaisteeseen, Vakitapaus oli jo lähtenyt töihin. Puhelimessa odotti viesti: En raaskinut herättää prinsessaa. Kotiin päin kävellessä taivas oli kirkas ja syyspäivä leuto. Ostin Lidlistä aamupalaleipää enkä onnistunut peittämään hymyäni. 

Jos jonain sunnuntaina kaipaan teeveenkatselu- ja krapularuokaseuraa, uskoisin taas tietäväni, kehen ottaa yhteyttä.

Kahdeksastoista deittini: boheemi elämäntaitokouluttaja

Tämäniltaiset treffini olivat omituiset. Ihan hyvällä tavalla, mutta omituiset silti. 

Yleensä treffikumppanini ovat noudatelleet jokseenkin samaa kaavaa: korkeakoulutettuja, tavallisen mukavia miehiä, joilla on kiikarissa kiva työpaikka ja vakituinen parisuhde.  Joiden kanssa voi puhua töistä ja opiskeluista, ehkä vähän harrastuksista ja jos oikein tuuri käy niin kenties yhteiskunnasta tai tulevaisuuden haaveista. Jotka katsovat vapaa-ajallaan sarjoja, kuntoilevat ja käyvät kavereiden kanssa oluttuopin äärellä iltaa istumassa.

Noh, tämä tapaus oli jotain aivan muuta. 

Ehkä minun olisi pitänyt arvata se jo siitä kun mies viestissään kysyi, lähtisinkö seikkailemaan. Hälytyskellojen olisi pitänyt soida edes hieman: minä kun en ole seikkailijatyyppiä, en oikeastaan. En sano, ettenkö pitäisi uusista kokemuksista tai haluaisi nähdä maailmaa, mutta mikään spontaani, räväkkä heittäytyjä en missään nimessä ole. Olen huono kävelemään päin punaisia ja kapinoimaan auktoriteetteja vastaan. En uskaltaisi liftata, enkä ole koskaan maistanut tupakkaa. Matkalla valitsen mieluummin hotellin kuin sohvasurffailun. Joogaretriitti tai reppureissailu Intiassa eivät innosta oikeastaan missään määrin, enkä kaipaa elämääni extreme-urheilukokemuksia. 

Treffikumppani sen sijaan paljastui boheemiksi elämäntaitokouluttajaksi, joka asuu hippikommuunissa ja tahtoo parantaa maailmaa. Ilta oli kaunis ja kahvien sijaan päätimme mennä kävelylle. Matkan varrella treffikumppani kiipesi puuhun ja sitten patsaaseen. Katselin vieressä muina naisina ja yritin olla meiningissä mukana – minä, joka en ole kiivennyt kahta metriä korkeampaan puuhun edes lapsena. Keskustelu sujui kutakuinkin niin, että mies kertoi havaintojaan elämästä ja minä nyökkäilin. Välillä sain toki osakseni kysymyksiä, joihin en osannut vastata. Mikä on elämäsi rohkein teko? Entä suurin unelmasi? Tuntui kuin olisin ollut työhaastattelussa, johon en ollut valmistautunut lainkaan. Samalla kun mies kertoi filosofisia mietteitään elämästä, minä yritin päästä samalle keskustelun tasolle, mutta tunsin totta puhuen itseni tylsäksi ja teennäiseksi.

Mies esitti, että ihminen ei useimmiten ole onnellinen suljetussa suhteessa, ja jakoi auliisti ajatuksiaan seksuaalisuudesta. Heidän kommuunissaan on kuulemma ok vaihtaa aamupalalla kokemuksia sadomasokismista ja silitellä toisia sohvalla, ja jos seinän takaa kuuluvat rakkauden äänet illalla häiritsevät, vika on ainoastaan omassa ajatusmaailmassa. Selvä juttu. Tulin melko nopeasti siihen tulokseen, että olen perinteisempi kuin arvasinkaan. En tietenkään tuomitse tällaista elämäntapaa, mutta itselleni en sellaista toivoisi, enkä ehkä kumppanillenikaan. 

Istuskelimme lopuksi vielä hetken puiston penkillä ja välillämme ammottavasta henkisestä kuilusta huolimatta annoin jostain syystä miehen silitellä hiuksiani ja käydä tuttavallisemmaksi kuin oikeastaan olisi ollut tarpeen. Ajattelin sen menevän hänen kontaktia ottavan elämäntapansa piikkiin, ja niin se ehkä menikin. Kokonaisuudessaan ilta oli omalla oudolla tavallaan ihan mukavakin, mutta en usko, että meidän kummankaan sisällä liikahti yhtään mitään. En usko, että tapaamme enää koskaan.

Jos ei muuta niin löysinpähän itsestäni ainakin erään totuuden: minussa ei ole hippiverta, ei sitten yhtään.

CC-kuvat täältä ja täältä.

Mustia sukkia ja pieniä iloja

En ole koskaan pitänyt itseäni erityisen mustasukkaisena tyyppinä. Suhteissani en ole epäillyt kumppaneideni luotettavuutta, vaatinut tarkkoja tilityksiä illanvietoista tai kyräillyt miehen kaverityttöjä. Eräällä eksälläni oli tapana käydä naispuolisen kaverinsa kanssa toisinaan kahdestaan saunassakin, enkä ollut asiasta moksiskaan – mikä tosin selittyi myös sillä, että tyttö seurusteli eksäni parhaan kaverin kanssa ja oli varsin läheinen myös minulle. Niin tai näin, suuremmalle mustasukkaisuudelle ei mielestäni ole suhteessa tarvetta niin kauan kuin kaikki on hyvin ja luottamus toiseen kunnossa.

Seurustelukumppaneistani en siis ole mustasukkainen. Vaan annahan olla, jos puhutaan jostakin entisestä säädöstä.  

Eilen juhlittiin taas pitkän kaavan mukaan. Illanvietossa oli mukana melkoinen liuta tuttaviani, heidän joukossaan myös on-off-ihastukseni Sijoittaja. Jo osallistujalistaa lukiessani erään naispuolisen henkilön nimi aiheutti minussa pientä levottomuutta, ja illan myötä kävi selväksi, ettei ollenkaan turhaan. Juhlat olivat hauskat, jatkot menevimmät pitkään aikaan. Tanssimme ja hengailimme baaritiskillä isolla porukalla, oli hauska nähdä pitkästä aikaa vanhoja tuttavia. Jatkuvasti huomioni kohdistui kuitenkin Sijoittajaan ja tähän tyttöön, joka käy tapahtumissa suhteellisen harvoin mutta on sitäkin pidetympi. Myönnän itsekin, että kyseessä on kaikin puolin sympaattinen ja ulospäinsuuntautunut tapaus. 

Silti en voinut mitään pettymykselle, joka kasvoi kasvamistaan, kun tajusin, että illalla olisi yksi ainut mahdollinen suunta. Pystyin ainoastaan seuraamaan sivusta, kuinka Sijoittaja ja tyttö tanssivat ja tilasivat juomia, kuinka koskettivat toisiaan ohimennen, kuinka Sijoittaja piti kättä tytön selällä ja kuinka molemmat etsivät loppuillasta yhdessä tuumin takkejaan. Ehdin poistua paikalta ennen heitä, mutta en hetkeäkään epäile, etteikö näiden kahden matka jatkunut yöksi samaan osoitteeseen.

En onnekseni tehnyt mitään typerää, mutta tiedostan hyvin, että näytin epäilemättä säälittävältä tuijotellessani koko illan haikeana heidän peräänsä. Sijoittajalle ei varmasti ole mikään salaisuus, että olen häneen ihastunut, eikä minuakaan varsinaisesti yllätä, ettei tunne ole molemminpuolinen. Siihen nähden suhtautumiseni ja käytökseni on typerää ja lapsellista. En ymmärrä turhaa perässäroikkumista muilta, mutten silti pysty lopettamaan sitä itse. Ehkä eilisilta tulisi nähdä merkkinä: se on ohi, täysin ja kokonaan. Ei ole mitään järkeä pahoittaa jatkuvasti mieltään itsestäänselvyyksien vuoksi. Siispä höpinät Sijoittajasta jääköön nyt tähän, ellei jotain oikeasti mainitsemisen arvoista tapahdu. Ei tapahdu. 

Ei kuitenkaan niin huonoa, ettei jotain hyvääkin: 

1. Huomenna on luvassa jälleen treffit, hieman poikkeuksellisesti OkCupidin kautta. Mies lähestyi minua niin hyvällä ja iskevällä viestillä, että suostuin treffeille käytännössä saman tien. Ainakin kuvan ja tekstin perusteella varsin varteenotettavan oloinen tapaus, katsotaan siis!

2. Toisaalla vietetyn syyslomaviikon jälkeen kurkistin tänään pitkästä aikaa postilaatikkoon ja löysin kortin Saksasta. Brittimiehen lähettämä onnittelukortti oli syötävän suloinen ja teksti ihastuttava. Erityisesti jälkikirjoitus "PS: :)" lämmitti sydäntäni hurjasti. Pelkkä tavallinen hymiö ilman muuta tekstiä on viesti, jonka hän lähetti minulle ensimmäisen tapaamisemme jälkeen ja jonka itse lähetin hänelle toisen tapaamisemme jälkeen. Minun korvissani se tarkoittaa paljon enemmän kuin voisi äkkiseltään luulla. Miksi Brittimies on minulle niin hirvittävän ihana että alan toivoa aivan liikoja? Epäreilua.

Olen tänä syksynä aloittanut uudestaan saksan opinnot. Ihan muuten vain, no reason. 

CC-kuvat täältä ja täältä.

Vapaa, onnellinen

Huopatossutehtaalta päivää! Hiljaista on pitänyt, niin blogin kuin seuraelämänkin puolella.

Jostakin kumman syystä minua ei silti oikeastaan edes haittaa, että eron jälkeen olen saanut seuraa ainoastaan yhdeksi yöksi. Sen lisäksi takana on kolmet treffit ja tarkemmin määrittelemätön iltapäivä Vakitapauksen kanssa sekä mukavia viestejä deittipalveluissa ja WhatsAppissa. Suosikkityypiltäni Brittimieheltä sain jopa kortin, jossa luki selvällä suomen kielellä "<3:llä", ja kyllähän siinä omakin sydän väkisin hieman suli.

En tunne itseäni yksinäiseksi, en ainakaan vielä. Ystäviä on ympärillä ja miehiäkin silti sen verran, että mielenkiinto ja toivo pysyvät yllä. Juhliin lähden yhä toiveikkaana, vaikka palaankin kotiin yksin. Treffejä olen edelleen innokas sopimaan, vaikka pari edellistä tapausta eivät olekaan suuremmin sykähdyttäneet. Sinkkuelämää on takana vasta reilu kuukausi, mitä muuta tässä vaiheessa nyt olisi pitänytkään tapahtua? Luultavasti en olisi edes valmis sitoutumaan vielä sen suuremmin. Tietyllä tapaa nautin jälleen vapaudesta ja jännityksestä, uusien ihmisten mahdollisuudesta ja siitä, että voin antaa miesten tarjota drinkkejä ilman huonoa omaatuntoa.

Kämppäni on siistimpi kuin koskaan. Olen jälleen alkanut lukea aamulla sanomalehteä ja laihtunut pari kiloa ilman mitään ylimääräistä työtä. Iltaisin on taas aikaa kahlata romaaneja ja katsoa tv-sarjoja. Elämä tuntuu olevan järjestyksessä. Arkisilta kauppareissuilta kuljen kotiin kevein askelin. Kahlaan kumpparit jalassa lehtien seassa ja tunnen olevani onnellinen nytkin, onnellinen yksinkin. Hymyilen bussissa lauleskeleville pikkulapsille ja Silja Linen veikeälle mainoshylkeelle.

Näin sen mielestäni pitää ollakin. Kun on hyvä olla yksin, on helpompi olla myös kaksin.

Tällä hetkellä kiinnostavin suomalaisherra on edelleen toisessa kaupungissa asuva Tinder-tuttavuuteni. Mitä enemmän juttelemme, sitä enemmän yhteistä löydämme. Viestit saavat hymyilemään: niinpä, juuri noin minäkin ajattelen.

En koskaan aikaisemmin ole viestitellyt kenenkään deittituttavuuden kanssa näin pitkään ja aktiivisesti ilman ensimmäistäkään tapaamista, ja se alkaa hiljalleen huolestuttaa. Yleinen totuus on, että treffit pitäisi järjestää, kunhan lähtökohdat ovat suunnilleen kunnossa; pidempi viestittely synnyttää ainoastaan turhia mielikuvia ja odotuksia, jotka eivät välttämättä pidäkään paikkaansa tai täyty. Niin sanotaan. Silti haluan uskoa, että tässä voisi kenties olla ainekset johonkin suurempaankin. Tähän mennessä mikään ei ole viitannut siihen, että tyyppi olisi mitään muuta kuin olen ajatellutkin hänen olevan.

Vielä tämän viikon olemme molemmat kiinni eri kaupungeissa, mutta sen jälkeen aion vakaasti jatkaa aiempaa keskusteluamme mahdollisesta tapaamisesta. Jos ei nyt, milloin sitten? Selvää on, että molemmat ovat kiinnostuneita toisen Tinder-olemuksesta ja kirjallisesta ulosannista. Kaikki muu selviää kuitenkin vasta tavatessa.

CC-kuva täältä.

Seitsemästoista deitti: tanssitaitoinen penninvenyttäjä

Kas näin, niin lähti tämäkin viikko käyntiin treffeillä! Tällä kertaa seuralaisena oli tanssia harrastava it-alan mies, jolla oli varsin monipuolinen uratausta ja kunnianhimoiset tavoitteet niin harrastusten kuin elämän suhteen. Mies teki minuun poikkeuksellisen hyvän vaikutuksen avoimella ja pitkällä aloitusviestillä, jossa kertoi rehellisesti itsestään ja ehdottipa heti ensimmäisen viestin päätteeksi jo treffejäkin. Kun profiili oli kaikin puolin kunnossa ja kuvakin ihan edustavaa sorttia, minä päätin: mikä jottei. Totuushan on, että profiililla ja viesteillä haluan lähinnä kartoittaa, että peruslähtökohdat ovat kunnossa ja vastapuoli vaikuttaa kiinnostavalta. Jos näin on, voin suostua treffeille käytännössä siltä seisomalta. Mitäpä sitä turhaan jahkailemaan, ei se siitä kummemmaksi muutu.

Jo eilisiltana mies soitti ja varmisti tämänpäiväisen tapaamispaikkamme. Olipa muuten ensimmäinen tyyppi, jonka kanssa juttelin puhelimessa ennen ensimmäistä tapaamistamme! Vielä puhelunkin perusteella tapaus vaikutti varsin lupaavalta ja itse asiassa odotin tämänpäiväistä tapaamista hieman innokkaammin kuin treffejä keskimäärin. 

Vastassa oli sama ihminen, jonka olin netissäkin tavannut. Jatkoimme niitä näitä rupatellen ravintolaan, ja juttu tuntui sujuvan ihan hyvin. Syödessämme pienet asiat alkoivat kuitenkin hiljalleen häiritä minua. Kumppani tuijotti ruokalistaa keskittyneesti ja tiedusteli tarjoilijalta, ovatko kaikki tarjouksessa olevat annokset "saman kokoiset". Muisti vielä muistuttaa, että toivottavasti ateria on riittävän iso, kun siitä kerran maksetaan. Kun tarjoilija suositteli meille ruuan kanssa tiettyä siideriä, mies tiedusteli erikseen, mitä se maksaa ja mikä on lasin koko. Päätti sitten ottaa ihan vain jäävettä, seurasin nöyrästi esimerkkiä.

Jälkiruokalistoja tuodessa herra paheksui kovasti hintoja, vaikka ihan normaalia tasoa ne minun silmissäni näyttivät edustavan. Toivoi, että jäätelöön varmasti saa runsaasti kastiketta kun siitä nyt tuolla tavoin erikseen joutuu maksamaan ja korosti vielä tarjoilijalle, että haluaa sitten kunnon palloja, ei mitään tämän kaupungin minikauhalla tehtyjä. Minä ja tarjoilija naureskelimme kiusaantuneena. Ennen kuin tuli laskun aika, mies luikahti nopeasti vessaan ja huikkasi minua pyytämään laskun hänellekin. Selvä juttu, mutta olisin minä oman osuuteni voinut maksaa ihan muutenkin... 

En tiedä. Juttelu sujui kyllä aivan mukavasti, mutta ravintolakäytös jäi hieman hämmentämään. Mies käy kuitenkin päivätöissä eikä vaikuttanut mitenkään erityisen vähävaraiselta, joten tuntui hassulta, että meistä kahdesta minä, opintotuella ja säästöillä elävä opiskelija, tunsin itseni tuhlaavaiseksi, kun en miettinyt siiderin kokoa tai jäätelöpallojen tarkkaa määrää. 

Säästäväisyys on hyve, mutta jotain rajaa. Jos jo ensimmäisillä treffeillä toinen osoittaa säästävänsä sieltä mistä ikinä voi, uskallan epäillä, ettei yhteinen elämä olisi erityisen auvoisaa. Osaan käyttää rahojani fiksusti ja jättää jotain pahankin päivän varalle, mutta tarvittaessa myös elää ja nauttia, kun tilanne sen sallii. En halua miestä, joka arvottaa ravintola-annokset hinta-/määräsuhteen perusteella, en vain halua. 

Noin muuten ilta sujui kyllä ihan mukavasti, ja vielä erotessamme harkitsin hetken, voisimmeko tosiaan tavata vielä uudelleen. Kysymys jäi auki, puhelinnumerot oli vaihdettu jo etukäteen. Kotiin tullessani huomasin saaneeni uuden Facebook-kaveripyynnön, ja silloin oli pakko lyödä jarrut pohjaan. 

Pikkuvinkki: vielä ensimmäisten treffien jälkeen ei ole mitään syytä pyytää toista Facebook-kaveriksi, ellet ole aivan varma, että kummallakin osapuolella on ehdoton halu tavata uudelleen ja tutustua tosissaan paremmin. Muuten saatat vaikuttaa hieman yli-innokkaalta – ja vaikka olisit hyväkin tyyppi, toinen ei välttämättä ole halukas jakamaan koko elämääsi ja kaveripiiriäsi nähtäväksesi vielä tässä vaiheessa. Ensimmäiset treffit eivät usein kerro vielä paljoakaan, ja jos heti seuraavalla tapaamisella tullaan siihen tulokseen, ettei jutussa sittenkään ole potentiaalia, on molemmille ainoastaan kiusallista jäädä roikkumaan toisen FB-ystäviin. Näin sen ainakin itse koen. 

Illalla kerroin ystävällisesti treffikumppanilleni, että tällä kertaa jutusta ei kuitenkaan taida tulla sen suurempaa. Meitä molempia odottaa varmasti vielä jossain joku sopivampikin ihminen.

Kuvat täältä ja täältä.