Deitti–suomi–deitti-sanakirja

Neittideittailu-urani aikana olen huomannut, että treffipalveluissa piilee aivan omanlaisensa erikoissanasto. Yksinkertaisten sanojen takana on paljon enemmän kuin ensialkuun näyttää, mutta kun viestejä oppii tulkitsemaan, on huomattavasti helpompi karsia pois tapaukset, joiden kanssa yhteistä tulevaisuutta ei todennäköisesti ole luvassa. 

Joku toinen saattaa toki tulkita sanoja varsin toisellakin tapaa ja olla ihan oikeassa, mutta tässä omat tulkintani muutamista deittimaailmassa usein vastaan tulevista lausahduksista.

"Haen luotettavaa seuraa." = Haluan pettää ilman että vaimo/tyttöystävä saa tietää.

"Minulla ei ole alkoholiongelmia, en käytä huumeita ja luottotietoni ovat kunnossa." = Lähipiirissäni tällaisia ongelmia on.

"Vihaan valehtelua, pettämistä, selkäänpuukottamista, paskan puhumista, sovittujen juttujen perumista ja nalkuttamista." = Olen yhä katkera eksälleni.

"Olen aluksi ujo, mutta kun tutustutaan paremmin niin juttua riittää." = Ei kannata toivoa liikoja ekoilta treffeiltä. 

"Etsin urheilullista naista." = (Useissa tapauksissa:) Etsin hoikkaa naista.

"Lihavat yh-mammat, itsekeskeiset narsistit ja isin rahoilla elävät hienohelmat, älkää vaivautuko." = Olen luonteeltani pahansuopa. Ei kannattaisi vaivautua muidenkaan.

"Jaa, mitähän tähän nyt alkuun laittaisi. Olen huono kertomaan itsestäni, mutta oon siis tällainen ihan perus jantteri, tykkään käydä salilla ja näin." = Älä odota säkenoivää keskusteluyhteyttä.

"Olen nuorekas." = Olen paljon vanhempi kuin toivoisit, mutta haluaisin nuoren naisen ja kuvittelen näyttäväni parikymppiseltä. 

"Etsin seikkailua." = En etsi mitään vakavaa.

Kuulostinkohan nyt itse jotenkin katkeralta? Ehkä, mutta se ei ollut tarkoitukseni. En yritä sanoa, että kaikkien deittikumppanien kaapeissa piilisi ikäviä luurankoja. Kunhan opettelee tulkitsemaan tiettyjä varoitusmerkkejä, on kuitenkin paljon helpompi löytää joukosta oikeat aarteet – heitäkin nimittäin on!

Onko vastaan tullut muita kiertoilmauksia, joita olisi hyvä osata tulkita?

Lunastamattomia lupauksia

Vuosi sitten tein kaveripoikani kanssa uudenvuodenlupauksen: vuoden 2015 koittaessa kumpikaan meistä ei olisi enää sinkku. Alkuvuosi näyttikin rohkaisevalta. Meistä kumpikin kohtasi netissä mukavan tyypin, tapaili jonkin aikaa ja rupesi seurustelemaan. Joulukuussa vietettiinkin sitten jo kaverini ja tämän Tinder-tyttöystävän tupareita. Suloinen pariskunta, sitä he ovat.

Kuten tiedetään, omalta osaltani tarina ei päättynyt aivan yhtä onnellisesti. Lupauksesta huolimatta syksy toi tullessaan eron, ja sinkkuelämä jatkuu edelleen.

Aivan toimeton en toki loppuvuonnakaan ollut. Nettitreffeillä kävin viiden tyypin kanssa, ja tuttavapiiristäkin yöseuraa löytyi silloin tällöin. Ehdoton kohokohta oli matkani Saksaan iki-ihanaa Brittimiestä tapaamaan. Unohtumaton viikonloppu, mutta ei siitä sen suurempaa suhdetta silti syntynyt.

Kysymys kuuluu: miten käy vuonna 2015? Lupauksia en tällä kertaa tehnyt, mutta se ei tarkoita, etteikö toiveita olisi. Jos valita saa, tahtoisin jo hiljalleen löytää elämäni miehen. Tänä vuonna edessä mitä todennäköisimmin häämöttää valmistuminen ja astuminen työelämään. Opiskelijabileet alkavat hiljalleen jäädä vähemmälle ja aikaa olisi parisuhteellekin – jos sellainen vain olisi. Haaveilen tilavasta kaupunkikaksiosta, kissasta ja muutaman vuoden kuluttua kenties lapsistakin. Näistä kissa on ainoa, johon minulla on yksinäni mahdollisuus, ja sellaisenkin vastuun jakaisin mielelläni jonkun toisen ihmisen kanssa. Vaikka olen onnellinen, pitemmän päälle elämäni ei etene yksin.

Sinkkuaikanakin näköpiirissä on yleensä ollut sentään jotain, edes pieniä mahdollisuuksia ja kipinän alkuja. Nyt ei mitään. Vanhat tapaukset ovat siirtyneet vakaasti kaverilinjalle tai sitoutuneet omille tahoilleen. Loppuvuoden juhlat osoittivat, että opiskelijapiireistäni uusia kiinnostavia miehiä ei enää juurikaan löydy ja vanhemmat on nähty jo vähän turhankin monta kertaa. Brittimiehen kanssa olen edelleen jatkuvasti yhteyksissä ja viestit ilahduttavat minua aivan yhtä paljon kuin ennenkin, mutta järki sanoo, että tästä langasta on turha roikkua: välimatka on liian suuri emmekä edelleenkään ole edes selvittäneet, mitä välillämme on vai onko mitään. 

Siksi onkin aika taas tarttua härkää sarvista.  Koska aikomuksenani ei ole aloittaa uutta supersosiaalista harrastusta eikä ryhtyä notkumaan seuranhaussa baarien narikassa kello kolme, vaihtoehtoja jää yksi: internetin ihmemaailma. Loppuvuotta kohti aktiivisuuteni on jatkuvasti hiipunut enkä aina ole vastannut kiinnostaviinkaan aloitteisiin. Ehkä pitäisi. 

Viime päivinä olenkin taas tykkäillyt Tinderissä ja vastaillut viesteihin Suomi24:ssä. Täydellistä napakymppiä ei ehkä vielä ole tullut vastaan, mutta treffejä varmasti tulisi, jos jaksaisin sellaisia ryhtyä sopimaan. 

Aion pitää silmät auki. Jos niin kurjasti käy, että aloitan myös vuoden 2016 sinkkuna, ainakaan yrityksen puutteesta se ei tule johtumaan!

CC- kuvat täältä ja täältä.

Ympyrä sulkeutuu

Elämä alkaa hiljalleen palata raiteilleen. Viikonloppu oli varsin hauska ja juhlientäyteinen, mistä saan kiittää erityisesti viikonloppuvisiitille tullutta ystävääni. Pitihän minun vähän näyttää, millainen on tämän kaupungin yö- ja opiskelijaelämä. Illat olivat vauhdikkaita, seuraavat aamut hyvinkin hitaita.

Perjantaina suuntasimme jatkoille, joilla oli useampia tuttaviani. Illan myötä seuraani lyöttäytyi herra, josta olen maininnut ohimennen ennenkin: jokseenkin tuttavallisella asenteella ollut, sinänsä ihan mukava ja hyvännäköinen mies, joka kuitenkin osoittautui varatuksi. Sitä hän on yhä edelleen, mutta käytöksestä asiaa ei aivan heti uskoisi. Mitä pidemmälle ilta eteni, sitä lähemmäksi mies tuli. Piti kättä selällä, houkutteli tilaamaan lisää juomaa. Aivan viimeisinä yön tunteina mies sitten otti ja suuteli minua. 

Onneksi ystäväni vietti viikonloppua luonani eikä tilanne voinut edetä yhtään sen pitemmälle. Jatkoehdotteluja ei tullut, ja hyvä niin. En vieläkään oikein tiedä, mitä asiasta ajatella. Alkoholilla oli toki vaikutusta asiaan, mutta en olisi uskonut, että mies menee lähentymisessään niin pitkälle. Hänen flirttaileva asenteensa ei ollut minulle varsinaisesti mikään uutinen, mutta pussailu oli jo liikaa. 

Tavallaan harmillista on se, että epäluotettavaa käytöstä lukuunottamatta pidän miestä varsin mukavana ja hurmaavana tyyppinä. Jos hän ei olisi varattu eikä niin kovin huikentelevaa sorttia, saattaisin vahingossa vaikka ihastua. Tässä tilanteessa se ei kuitenkaan ole ratkaisu mihinkään.  Yritän unohtaa tapahtuneen.

Lauantaina olimme ystäväni kanssa jälleen liikenteessä, tällä kertaa kaveripariskuntani tupareissa ja niiden jatkoilla. Paikalla olivat myös vanhat tutut Sijoittaja ja Vakitapaus - jälkimmäinen avec mukanaan. Mustasukkaisuuden täydellinen puute yllätti minut. En ollut ollenkaan pahoillani, vaikka näin Vakitapauksen toisen naisen kanssa. Oikeastaan pidin tyttöä varsin mukavana ja olin jollakin hassulla tapaa jopa iloinen heidän puolestaan. Tämä jos mikä on selvästi viimeinen osoitus siitä, ettei minun ja Vakitapauksen välillä koskaan ollut mitään elämää suurempaa. Hyvä saada nyt lopulta selvyys tähänkin.

Ilta sujui mukavasti myös siltä osin, että Sijoittajan kanssa pääsimme pitkästä aikaa taas samalle keskustelutasolle. Etenkin jatkoilla päädyimme hengailemaan yhdessä, ja pystyin olemaan oma itseni ja unohtamaan ylimääräisen jännityksen. Sijoittaja oli tyypilliseen tapaansa herrasmies. Veden tuominen pyytämättä on aamuyön tunteina huomattavan kaunis ele. Vielä ennen lähtöään hän tuli erikseen sanomaan minulle hyvästit ja halaamaan. Olin onnellinen.

Illan tunnelmat kiteytyivät hyvin hetkeen, jona Vakitapaus nappasi minut ja Sijoittajan kainaloonsa ja tarjosi meille kolmelle shotit. Hetken aikaa me kolme juhlimme taas keskenämme ihan niin kuin sinä iltana, kun kaikki alkoi ja jatkoin Vakitapauksen luo, vaikka olin oikeastaan haaveillut päätyväni Sijoittajan matkaan. Ei ylimääräistä painetta ja turhia jännitteitä, vain mukavaa yhdessäoloa. Ympyrä sulkeutui. 

Vielä kiinnostava sivuhuomio Tinder-elämästäni: viikonloppuna vastaan tuli eräs entinen deittikumppanini, johon ehdin itse hieman ihastua mutta joka ei kuitenkaan tahtonut jatkaa juttua pidemmälle. Tykkäsin profiilista, ja havaitsin miehenkin painaneen kohdallani sydäntä. Nyt kysymys kuuluu: mitä tästä pitäisi ajatella? Miksi mies painaä tykkäysnappia entiselle deittikumppanille? Olisiko tässä sittenkin vielä potentiaalia? Viime päivinä kumpikaan meistä ei ole aloittanut keskustelua, muttei myöskään poistanut toista match-pareista. Pitäisikö rohkaistua ja kysyä, muistaako hän vielä minut?

CC-kuvat täältä ja täältä.

Läheisyyskrapula

Viimeiset pari päivää olo on ollut rauhaton. Aika ei kulu, hommat eivät suju, mikään ei innosta. Tuijottelen kotona tyhjää seinää ja menen nukkumaan, kun en keksi enää muuta tekemistä. Tuntuu kurjalta nukahtaa yksin, tuntuu vielä kurjemmalta herätä yksin.

Tein itselleni diagnoosin: kärsin akuutista läheisyyskrapulasta.

Erostani lähtien olen kaivannut toisen ihmisen lähelläoloa. Sitä, että joku halaa, suutelee niskaa, silittelee hiuksia. Nojaa ohimennen olkapäähän ja tarttuu kädestä taksin takapenkillä. Liikkuu unissaankin vaistomaisesti lähemmäs ja hymyilee, kun katseet aamulla kohtaavat.

Viikonloppuna sain kokea tuon ei vain yhden vaan peräti neljän päivän ajan. Enkä kenen tahansa vaan  mitä suurimman ihastukseni Brittimiehen kanssa. Jos joku tulisi herättämään minut keskellä yötä ja kysyisi, mitä tahdon juuri sillä hetkellä, toivoisin hänet viereeni. Toiveeni toteutui, mutta vain hetkeksi. 

Nyt yksinäisyys tuntuu yksinäisemmältä kuin ehkä koskaan ennen.

Läheisyyskrapulan oireita on muun muassa tuntemus siitä, että melkein kuka tahansa kelpaisi. Tekisin mitä vain, että vieressäni olisi nyt joku. Tinderissä painelen tykkää-nappia huomattavasti suotuisammin kuin yleensä. Vastaan Facebookissa miehille, joiden viestit olen yleensä surutta unohtanut, ja olen alkanut taas päivystää online-tilassa Suomi24 Treffeissä. Lisäksi olen kerrannut mielessäni potentiaalisia tapauksia lähipiiristäni. Tulokset osoittautuivat heikoiksi. 

Törmäsin tänään Suomenruotsalaisherran. Vaihdoimme pari sanaa, mutta lopulta hän ehti poistua paikalta ilman että edes moikkasi.

Tulin ajatelleeksi Vakitapausta ja seuraavalla viikolla edessä olevia juhlia. Havaitsin, että Vakitapaus aikoo ottaa juhliin avecin. Se siitä.

Ja, noh, muitapa en sitten edes keksinyt.

Niinpä olen tässä nyt tuijotellut seiniä. Ja syönyt nachoja. Ja porkkanakakkua. Ja suklaata. 

Jep, krapulaiselta tuntuu.

Kuva täältä.

Brittimiehen luona

Pelkäsin turhaan. Viikonloppuni Brittimiehen luona oli ihana ja ikimuistoinen. En ehkä voi sanoa, että aivan kaikki meni juuri niin kuin olin toivonut, mutta aika moni asia kuitenkin.

Saavuin Saksaan perjantai-iltana. Brittimies tuli minua vastaan kentälle juuri niin kuin oli luvannutkin, halasi lämpimästi, nappasi lentolaukkuni ja osti minulle matkalipun keskustaan. Vaihdoimme kuulumisia, olin lumoutunut kuullessani pitkästä aikaa kaunista brittiaksenttia. Matka Brittimiehen asunnolle kävi nopeasti. Ja mikä asunto se olikaan! En ollut koskaan omistanut asialle sen suurempaa ajatusta, mutta alitajunnassani olin olettanut, että kyseessä olisi tyypillinen kahden fiksun miehen kimppakämppä, ihan tavallinen pieni saksalaisasunto.

Brittimies on lakimies, hänen kämppiksensä lääkäri. Ehkä siitä olisi voinut päätellä jotain. Asunto oli avara ja valoisan pelkistetty, huomattavan skandinaavinen kun asiaa ajattelee. Lautalattiat, syvät ikkunasyvennykset, valkoisilla seinillä kokoelma ajatuksella kerättyjä tauluja ja koriste-esineitä. Keittiö kuin sisustuslehdestä, kylpyhuone paremman luokan hotellista. Vilkaisu Brittimiehen huoneeseen herätti heti riemua: ei vieraspatjaa vaan leveä futon-sänky pedattuna kahdelle. Nurkassa kitara, seinillä neuvostoliittolaisia propagandajulisteita. Tykkäsin heti.

Ensimmäisenä iltana hengailimme ihan vain Brittimiehen luona. Joimme keittiössä viiniä (elämäni ehkä parasta rieslingiä, pitää vielä muistaa kysyä merkki), katselimme elokuvaa (Aki Kaurismäen Mies vailla menneisyyttä, molemmat pitivät), keskustelimme Suomesta ja suomen kielestä ja joimme vähän lisää viiniä. Juuri sopivasti, niin että keskustelu luisti mutta laskuhumalaa ei koskaan tullut.

Nukkumaan mennessä oli selvää, ettemme eristäytyisi eri puolille sänkyä. Brittimies oli herrasmies. Joko mainitsin, että brittiaksentti toimii minuun hirvittävän hyvin?
 

Aamulla nukuimme myöhään. Brittimies laittoi aamupalaa, lämmitti sämpylöitä ja teki espressoa mutteripannulla. En oikeastaan juo kahvia, mutta tuolloin join. Päivällä kiertelimme kaupunkia, kävelimme kaikkiaan varmasti reilut kymmenen kilometriä. Virallinen joulutori jatkui kortteli toisensa perään, mutta ohitimme sen lopulta varsin vauhdilla: suuntana oli toinen, paikallisten suosima pieni joulutori toisella puolen keskustaa. Ihmettelin pilvenpiirtäjiä ja puistojen määrää, hytisin yllättävän viileässä säässä. Toisella joulutorilla oli mukavan pienimuotoista underground-tunnelmaa, joimme Glühweinia niin hipster-henkisistä laseista kuin lasit nyt ylipäätään voivat olla. Juttelimme, kävelimme kaupan kautta Brittimiehen luokse.

 

Illalla päätimme lähteä paikalliseen ravintolaan kolmestaan Brittimiehen ja tämän kämppiksen kanssa. Kämppiskin osoittautui varsin hauskaksi mieheksi ja puhui saksalais-serbialaisista juuristaan huolimatta myös täydellistä englantia. Varsinkin aluksi huomasin hieman ujostelevani oman puheeni kanssa - englantini taittuu hyvin ja jokseenkin brittimäisellä vivahteella, mutta ei likimainkaan täydellisesti. Ravintolailta oli kuitenkin erinomainen päätös. Paikka oli perisaksalainen, nautin elämäni ehdottomasti parasta schnitzeliä. Tutustuin myös vissyvedellä laimennettavaan Appelweiniin, siis omenaviiniin. Kuinka ollakaan, yksi paikan tarjoilijoista oli kämppiksen hyvä ystävä, ja ilman erillistä tilausta eteen ilmestyi aina vain uusia omenaviinikannuja ja talon aperitiiveja, jonkinlaista persikkalikööriä mikäli oikein ymmärsin. Olimme alun perin aikoneet vielä jatkaa jonkinlaisiin bileisiin mutta viihdyimmekin Appelweinin äärellä siihen asti että paikka suljettiin. Pojat olivat hirvittävän hauskaa seuraa, illan aikana taisin tulla kutsuneeksi myös kämppiksen visiitille Suomeen. Loppulasku oli naurettavan pieni todellisiin tarjoiluihin verrattuna.

Nappasimme taksin takaisin poikien kämpille ja menimme nukkumaan. Brittimiehen vierellä oli hyvä olla. Pitkään aikaan minulla ei ole ollut yöseuralaista, joka vielä aamullakin nappaa kainaloon ja halaa niin tiukasti, että sydän pakahtuu. Nyt oli.

Sunnuntaina kaupat olivat kiinni, mutta kuljimme puistoissa, kävelimme pilvenpiirtäjien luo ja vierailimme siinä ainoassa, joka oli auki turisteille. 200 metrissä tuuli oli kova ja näkymät huikeat. Otimme yhteisselfien, joissa hiukset ovat miten sattuu mutta molemmat hymyilevät. Istuimme pitkään kahvilassa, kävimme keskusteluja kaikesta maan ja taivaan välillä. Menimme kämpille ja katsoimme toisenkin Kaurismäen elokuvan, illalla kävelimme vielä sateessa läheiseen kortteliravintolaan. Spätzle täytti mahan ja viinilasilliset juuri sopivasti pään, palatessa askel oli kevyt. Menimme sänkyyn jo aikaisin. Ymmärrys siitä, että yö olisi viimeinen, toi meidät ehkä entistä lähemmäs. Aamulla tuntui kurjalta nousta ylös.

Nautin aamiaiseksi pelkkää espressoa, tunnelma oli hiljainen. Brittimies saatteli minut lentokentälle vievälle junalle. Junan saapuessa vaihdoimme muutaman sanan ja suudelman. Brittimies vannotti minua kirjoittamaan kun saavun kotiin, minä vannotin häntä tulemaan Suomeen jos aikaa ja rahaa vain koskaan sopivasti löytyy.

Viikonloppu oli ihana. Ja samaan aikaan tajusin silti, ettei tästä koskaan synny mitään sen vakavampaa, ei niin kauan kuin elämme aivan eri maissa ja aivan eri elämiä. Vaikka vietimme yöt lähekkäin, emme kävelleet kaduilla käsi kädessä. Vaikka keskustelimme syvällisistäkin asioista, emme puhuneet suhteistamme emmekä varsinkaan meidän kahden välisestä tilanteesta. Luulen, että molemmat tietävät, miten asiat ovat. Molemmilla on ollut muita. Molemmat haluavat elää eteenpäin. Tapaaminen kerran tai kahdesti vuodessa ei ole pohja millekään oikealle.

Brittimies oli monella tapaa juuri sitä, mitä olin ajatellutkin, mutta muutamat asiat tulivat myös yllätyksenä. En ollut tiennyt, että hän polttaa, ja vaikka asia lopulta häiritsi itseäni yllättävän vähän, se häiritsi silti. En myöskään itse ollut niin avoin ja puhelias kuin ehkä parhaimmillani, ja voi hyvin olla, että myös Brittimiehen käsitys minusta muuttui ainakin jossakin määrin, eikä yksinomaan parempaan suuntaan. Kun muodostaa kuvan toisesta melkein pelkän tekstin avulla, jokin palikka jää aina väistämättä puuttumaan, kokonaisuudesta jää uupumaan jotain.

Joka tapauksessa olen onnellinen, että minulla oli rohkeutta lähteä ja Brittimiehellä tahtoa toivottaa minut tervetulleeksi. En kadu enkä harmittele, en toivo että asiat olisivat menneet jotenkin toisin. Vaikka Brittimiehestä ei ehkä tule elämäni miestä, minun ei tarvitse jossitella kiikkustuolissa asioita joita en koskaan tehnyt. Sen sijaan voin miettiä, että nuorena sitä todella uskalsi lähteä miehen perässä vaikka toiseen maahan, ihan noin vain, vailla mitään tietoa tulevasta.

Olen vieläkin ihastunut, mutta ehkä hieman realistisemmalla tapaa. Elämämme jatkuvat eteenpäin tahoillaan, ja niin sen kuuluukin mennä. Nyt on aika kääntää katseet taas Suomeen, niin vaikeaa kuin se ehkä aluksi onkin.

Yöpaitani tuoksuu yhä Brittimieheltä. Olo tuntuu oudon tyhjältä.

Totuuden äärellä

Tänään olen jännittänyt enemmän kuin kuukausiin. Päivällä kävin elämäni toistaiseksi haastavimmassa työhaastattelussa, mutta siihen liittyvä jännitys oli totta puhuen täysin mitätöntä verrattuna siihen, mitä tunnen huomista reissua kohtaan. 

Olo on veltto ja ahdistunut. En osaa keskittyä mihinkään, en jaksa katsoa sarjoja enkä lukea lehtiä. Ruokahalu on kadonnut. Vahtaan jatkuvasti puhelinta ja odotan viestiä mieheltä, jonka huomenna tapaan ensimmäistä kertaa sitten toukokuun, kolmatta kertaa koko elämässäni. 

Tämä saattaa olla todella huono idea.

Pelkään hirvittävästi ja rakentelen päässäni toinen toistaan kamalampia kauhuskenaarioita. Kaikille niille on yhteistä se, että Brittimies ei olekaan ihastunut minuun vaan johonkin aivan toiseen. Pahinta tietysti on, että se saattaa olla täysin totta. En ole kysynyt enkä kuullut aiheesta kerrassaan mitään. Oikeastaan on suorastaan järjenvastaista olettaa, että tyyppi, jonka kanssa olen viettänyt yhdessä ainoastaan muutamia tunteja, olisi jotenkin erityisen kiinnostunut juuri minusta. Ehkä olemme viestitelleet säännöllisesti puolitoista vuotta, ehkä olen saanut muutaman kortin ja kauniita sanoja. Ei se vielä yksinään todista yhtään mitään.

Tänään lamaannuin, kun huomasin, että joku tyttö oli lisännyt kuvan Brittimiehestä ja joulumarkkinoista Facebook-sivulleen. Kun tarkemmin mietin, tajusin kyllä kuulleenikin asiasta: Brittimies kertoi käyneensä sunnuntaina joulumarkkinoilla Saksassa asuvan englantilaisen ystävänsä kanssa. Silti en pysty tukahduttamaan mustasukkaisuutta: lisäileekö tyttö yleensäkin kuvia pelkistä ystävistään? Onko siinä sittenkin jotain enemmän? Ja hetkinen, eikö Brittimies luvannut vielä joulumarkkinoille juuri minut? Mitä hauskaa siinä on, jos hän on ehtinyt juoda Glühweininsa jo jonkun aivan toisen kanssa?

Jos olen näin palasina tällaisesta jo etukäteen, miten tässä käykään, jos Brittimies varmistaa kaiken olevan totta aivan kasvotusten? En todellakaan tahtoisi itkeskellä yöllä yksin, mutta niin siinä kaikella todennäköisyydellä käy, jos minulle osoitetaan kohteliaan ystävällisesti paikka vieraspatjalta.

Ihan vain varmuuden vuoksi minun piti vähän lueskella vanhoja viestejämme ja muistuttaa itseäni siitä, että ei hän minua sentään ainakaan inhoa. Eihän?

"I love hearing from you and everything you’ve been up to. You know I miss you, and our amazing conversations. It’s so rare that you meet somebody that you can just get along with and talk about everything in the universe about. I hope we can see each other again this year. Getting to see you a few months ago in London was a highlight of my year and I hope the next time will be in [...] so you can show me around your amazing city a little more. I’m still here as I have always been. Always for you."

Miten ikinä voisin olla ihastumatta mieheen, joka kirjoittaa minulle noin?

Huomenna kaikki selviää. Ei tämä tästä murehtimalla parane. Jos ei muuta niin tiedänpähän ainakin, missä mennään ja missä ei. 

Raporttia luvassa ensi viikon alussa. Mikäli selviän siihen asti.

Epävarmuustekijöitä

Mitä pidemmälle syksy on edennyt, sitä epäaktiivisempi olen ollut seuranetsinnän suhteen. Olen paininut tenttikirjojen kanssa, järjestänyt opiskelijatapahtumia ja koukuttunut Netflix-sarjoihin. Samaan aikaan olen kirjautunut yhä harvemmin deittisivustoille, jättänyt blogipostaukset vähemmälle ja vastannut yhä huonommin saamiini viesteihin, mikä suoraan sanoen vähän hävettääkin. Minä kun olen aina vannonut vastaavani lähestulkoon kaikille, mutta nyt on tunnustettava, että viime aikoina olen alkanut lipsua linjastani. Olen jopa miettinyt, pitäisikö hetkeksi sulkea muutama deittiprofiili ja palata asiaan sitten kun aktiivisuutta ja aloitteellisuutta löytyy taas enemmän. Saattaa olla, että se olisi reilumpaa kaikkia kohtaan.

Yksiselitteistä syytä deittailuhiljaisuuteen on vaikea määritellä. Kiire on tietysti yksi ja osittain päteväkin, mutta ei ainoa sellainen. Luulen, että pohjimmiltaan kaikki johtuu siitä, etten tahdo etsiä uusia tuttavuuksia ennen kuin saan nyt meneillään olevat kuvioni selviksi. 

Viime viikkojen ajankohtaisimmat käänteet liittyvät kolmeen eri herraan.

 

Muutamien viikkojen takaisen bussituttavuuden jälkeen yöseuralaisten saralla on ollut varsin hiljaista - aina viime perjantaihin saakka. Olin tuolloin viettämässä pikkujouluja ja totesin lopulta, ettei ilta toisi enää ihmeempiä tullessaan. Laitoin jo takkia päälle ja olin rappusissa matkalla pois juhlapaikalta, kun vastaan yllättäen astelikin vanha tuttavani Suomenruotsalaisherra. 

Kuten olen blogissani aikaisemmin kertonut, tapailimme pari vuotta sitten hetken aikaa, minkä lisäksi välimme lämpenivät hieman yllättäen eräillä jatkoilla noin vuosi sitten. Senkin jälkeen olemme pysyneet ihan mukavissa väleissä, ja tänä syksynä olen muutamaan otteeseen pohtinut, onko ilmassa vielä jonkinlaista kiinnostusta.

Kaikesta päätellen vastaus on kyllä. Jäimme portaisiin juttelemaan ja Suomenruotsalaisherra kertoi tulleensa katsomaan, millainen meno pikkujouluissa on. Jokin tämän katseessa kertoi heti, että hän ei kuitenkaan jäisi paikalle sen pidemmäksi aikaa, enkä oikeastaan edes ihmetellyt, kun hän kysäisi, odottaisinko vielä hetken, jos hän kävisi pikaisesti moikkaamassa juhlissa olevaa kaveriaan. (Ettei menisi liian helpoksi, paljastettakoon, että kyseinen kaveri on tässä postauksessa vilahtanut jatkoseuralainen. Ei siitä kuitenkaan sen enempää.)

Norkoilin hetken aikaa ovella ja lähdimme yhtä matkaa kotiin, naapureita kun kuitenkin olemme. Ja ehkä muutenkin. Kuten jo hieman olin aavistellut, kotimatka vei meidät lopulta samaan osoitteeseen. Oli mukavaa ja luontevaa, juttelu kävi helpommin kuin muistinkaan ja seuraavana päivänä huomasin hymyileväni itsekseni. Yön jälkeen emme ole pitäneet yhteyttä enkä sellaista olettanutkaan. Mitään suurempaa tästä tuskin koskaan tulee, mutta oli hauska nähdä, että pientä kipinää on yhä ilmassa. Ehkä vielä joskus uusiksi tai sitten ei. 

Toinen tapaus on Tinder-tuttavuuteni, jonka kanssa olen keskustellut jo pari kuukautta liki päivittäin. Viime sunnuntaina saimme viimein sovittua tapaamisen samaan kaupunkiin, kun hän nappasi bussin tänne. Jotta viesti ei venyisi mahdottomiin mittoihin, omistan näille treffeille suosiolla oman postauksensa vielä myöhemmin. 

Ja sitten se kolmas tapaus. Tärkein ja jännittävin, jos minulta kysytään. Nimittäin: lähden perjantaina Brittimiehen luokse Saksaan. Perjantaina! Aivan muutaman päivän päästä! En mitenkään malttaisi odottaa. Olen samaan aikaan innostunut ja hermostunut, ihastunut ja peloissani, enkä totta puhuen tiedä lainkaan, mitä edessä on. Syksyn aikana minua on tietyllä tapaa mietityttänyt koko juttu, sillä olen ollut huomaavinani, että Brittimies on vastannut viesteihini hieman harvemmin ja hieman vähemmän innokkaasti kuin parhaimmillaan. Viimeisen parin viikon aikana olemme kuitenkin taas jutelleet päivittäin, ja keskusteluihin on palannut hymyilyttävän henkilökohtainen, lämmin sävy. Ainakin nyt tuntuu, että kaikki on mahdollista, viikonloppuna voi käydä mitä vain. Hyvässä tai huonossa, mutta jonkinlaisia vastauksia minulla varmasti on mukanani, kun palaan taas Suomeen. 

Sen jälkeen on ehkä helpompi suunnitella elämää eteenpäin.

CC-kuvat täältä, täältä ja täältä.