Viimeiset sanat: se toimii!

Kuten viime kuukausien hidas postailutahti on osoittanut, tämä blogi on viime aikoina siirtynyt pois agendaltani. Syy on yksinkertainen: kun mies viimein löytyi kuin löytyikin, aktiivinen nettideittailu ja deittikokemuksista kertominen on jäänyt taakse. 

Merkkejä tästä on ollut ilmassa jo pitkään, mutta nyt uskallan ehkä viimein sanoa sen suoraan: minä ja Opettaja seurustelemme. :) Toistemme kaverit on pääosin tavattu, vanhemmille kerrottu, vapaa-aikaa vietetty yhdessä aina kun on voitu. Opettajan oppilaatkin kuulemma tietävät, ettei hän ole enää sinkku. Ensi viikolla lähdemme pääsiäisenviettoon vanhempieni luokse.

Vanhempani pelottelivat, että aikovat istua kahvipöydän ääressä jäykästi ykköset yllä ja näyttää vakavilta. Opettaja pelotteli, että aikoo laittaa hupun kasvojen peitoksi ja mumista lyhyesti jotain epämääräistä kaikkiin kysymyksiin. Minä puolestani uskon, että kaikki tulevat varsin loistavasti toimeen keskenään.

Blogia aloittaessani asetin tietysti tavoitteekseni, että löytäisin netistä miehen, mutta en silti aivan tosissani uskonut, että niin todella kävisi. No, sanottu ja tehty. 

 

Mitä olen oppinut? Ainakin tämän. 

 

1. Ennakkoaavistukseen on syytä luottaa. Melkein aina osasin jo ennen treffejä aavistaa pelkkien viestien perusteella, onko toisessa todellista potentiaalia. On suorastaan huvittavaa lukea vanhoja merkintöjäni.  Ennen ensimmäistä tapaamista kirjoitin Opettajasta seuraavasti:

Pitkään aikaan etukäteisfiilikseni yhdestäkään tyypistä ei ole ollut näin hyvä.- -
Normaalisti olen vähän hidas ja laiska vastailemaan kivoillekin tyypeille, mutta tälle herralle huomasin vastaavani aina saman tien.

 

Treffien jälkeen totesin:  

Juuri tällä hetkellä tuntuu, että pitkästä aikaa olen tainnut tavata miehen, jossa voisin nähdä ihan oikeaakin suhdepotentiaalia. Vielä on hirmuisen aikaista sanoa mitään, mutta melko nopeasti asiat ovat edenneet, ja silti kaikki on tuntunut omituisen luontevalta. 

 

Siitä se lähti. 

 

2. Ekat treffit on parempi sopia tuopin kuin kahvikupin ääreen. 

 

Jokaiset onnistuneet ensitreffini olivat jonkin sortin pubissa tai terassilla. Niin vain on, että tuoppi kädessä tunnelma on jollain tapaa rennompi, ja mikä tärkeintä: jos juttu sujuu, iltaa on helppo jatkaa tilaamalla toiset. Kahvilassa on vaikea istuskella kovin paljon tuntia pidempään. Kun kupit tyhjenevät, on pakko keksiä muuta puuhaa, vaikka oikeastaan tahtoisi vain istua ja jutella. 

3. Nettideittailu toimii. 

Kaikille treffipalstat eivät varmastikaan ole paras tai luontevin paikka etsiä seuraa, mutta jos on kohtalaisen hyvä kirjoittaja, terveellä tavalla kriittinen lukija ja aidosti selvillä siitä, mitä etsii, kaikki mahdollisuudet seuran löytämiseen ovat olemassa.

Paljon muutakin olen tietysti nettideittailun ihmeellisestä maailmasta oppinut, mutta useimmista havainnoistani olen kertonut tässä blogissa jo aiemmin. 

Koska tarkoitukseni oli kirjoittaa nimenomaan nettideittiblogia eikä kertoa vakiintuneen parisuhteen käänteistä, tällä hetkellä joudun haikein mielin (mutta silti varsin tyytyväisenä) heittämään nyt hyvästi tälle blogille. 

 

Ai niin: ehkä vielä sananen muista blogissa esiintyneistä henkilöistä, jos jotakin on jäänyt kiinnostamaan. 

Vakitapaus ei enää ole vakitapaus. Emme ole pitäneet sen kummempaa yhteyttä kuukausiin. Ei sen suurempaa draamaa, ilmeisesti tieto tapailustani vain kulkeutui jossain välissä alakertaan asti. 

Kadetti piti vielä jonkin aikaa aktiivisesti yhteyttä kuultuaan Opettajasta, mutta ymmärsi kai jossain vaiheessa, että oma kiinnostukseni on auttamatta ja peruuttamatta suuntautunut nyt toiseen suuntaan. 

Sijoittajan kanssa bondailimme ja tanssimme vielä hieman eräissä bileissä ehkä kuukausi sitten, mutta se siitä. Molemmat menivät yöksi omiin koteihinsa, eikä muuten voisi enää ollakaan. 

Suomenruotsalaisherra on hymyillyt minulle yhtä lämpimästi kuin ennenkin, mutta mitään muuta ei ole tapahtunut. Viime viikolla satuimme törmäämään rappukäytävässä, kun tulin Opettajan kanssa sählystä. Vaihdoimme pari sanaa, ja jollain tapaa herra näytti ehkä yllättyneeltä ja  vähän pettyneeltäkin huomatessaan seuralaiseni. 

Brittimiehen kanssa viestittelen edelleen, joskaan en ehkä enää aivan joka ilta enkä joka toinenkaan. Välit ovat edelleen lämpimät, mutta ehkä kuitenkin lähinnä kaverillisella tavalla. Big news: kuukauden päästä lähden Englantiin moikkaamaan työharjoittelussa olevaa ystävääni, ja kaikella todennäköisyydellä tapaan samalla Brittimiehen Lontoossa. Olen aika innoissani!

Vielä lopuksi: kiitoksia tekstiäni lukeneille ja kommentoineille - viestejänne on ollut ilo lukea! Samalla tietysti toivon, että omistakin teksteistäni on ollut jonkinlaista iloa, hyötyä tai viihdettä ainakin jollekin. Netti on täynnä uhkakuvia, mörköjä ja pelotteluja nettideittailun vaaroista ja palstalla pyörivistä sekopäistä, mutta toivon, että olen tällä blogillani onnistunut tuomaan esille myös toisen, valoisamman puolen.

Pidän blogin näkyvillä vielä ainakin hetken aikaa, mutta on myös mahdollista, että jossain vaiheessa piilotan sen. Jos jokin kysymys on jäänyt mietityttämään, nyt on hyvä hetki esittää se kommenttiboksissa! 

Mikäli vielä joskus päädyn sinkuksi, varmaa on, että kokeilen nettideittailua vielä uudemmankin kerran - ja ehkä palaan myös blogin pariin. Kaikesta sydämestäni toivon kuitenkin, että niin ei käy. 

Opettajan kanssa on hyvä olla. Olen onnellinen ja onnekas. 

Kaikki on hyvin. 

Kevään riemua ja kanaa tikka masala

Tervehdys, pitkästä aikaa! Edellisestä merkinnästä on taas päässyt venähtämään hetki, mutta tässä tapauksessa hiljaisuus on ollut vain ja ainoastaan positiivinen merkki. Opettaja on edelleen kuvioissa yhtä vakaasti kuin ennenkin, joten sen ihmeempiä suhdekäänteitä ei ole ollut raportoitavaksi. Hyvä niin - olen tilanteeseen enemmän kuin tyytyväinen.

 

Ensimmäisestä tapaamisesta on nyt reilut kaksi kuukautta. Yhdessäolosta on tullut osa arkea. Näemme kun voimme, soittelemme kun emme, vietämme enemmän iltoja yhdessä kuin erikseen. Kämppämme ovat onneksi yhden ja saman bussireitin varrella, joten toinen on aina kahdenkymmenen minuutin päässä.

 

 

Yhteisestä ruuanlaitosta on tullut viikoittainen harrastus. Yksin olen laiska ja mielikuvitukseton kokki: keittiöni on olemattoman pieni, ylimääräiset ainekset ehtivät pilaantua ennen kuin kerkeän ne käyttää, enkä jaksa syödä samaa ruokaa neljä päivää putkeen. Niinpä nuudelista ja pakastepitsoista tulee täysin validi vaihtoehto. Kahdestaan hommasta sen sijaan tulee huomattavasti mielekkäämpää. Opettajan keittiössä riittää tilaa useammallekin kokille, ja ruokakin tulee syödyksi ennen kuin ehtii alkaa kyllästyttää. Perjantaiaamuna suunnittelimme bussissa illan intialaista menuta, ja siinä vaiheessa kun puhe kääntyi sopivaan taustamusiikkiin, vastapäätämme istuva täysin tuntematon nainen rupesi nauramaan, pyysi anteeksi ja lisäsi, ettei vain voinut olla kuuntelematta juttujamme. Tuli kuulemma nälkäiseksi jo pelkästä ajatuksesta. Mainittakoon, että tikka masala -kana, raitakastike ja naan-leipä onnistuivat varsin erinomaisesti. Kuuntelimme intialaista mysteerimusiikkia koko illan.

Olemme myös tutustuneet yhdessä paremmin omaan asuinseutuumme. Opettaja tosiaan osti hiljattain oman auton, ja niinpä liikkuminen on ollut varsin vaivatonta. Vaikka olen asunut tässä kaupungissa jo useita vuosia, oma elämä pyörii niin tiiviisti keskustan suunnalla, että kaikki lähialueet ja -kunnat ovat jääneet varsin vieraiksi. Aika muuttaa asia! Pari viikkoa sitten ihmettelimme taloja, joissa omat vanhempani nuoruudessaan asuivat. Eilen kävimme nauttimassa kaakaot järvenrannalla sijaitsevassa mukavassa kuppilassa. Ajelimme pikkuteitä ja katselimme heikkoja jäitä, viimeisiä lumia ja leikkipaikalla temmeltäviä lapsia. Aurinko paistoi, tuntui sunnuntailta vaikka oli lauantai. 

Otin Opettajan viime viikolla mukaan opiskelijajärjestöni brunssille. Eilisillan bileissä (aika myöhään, aika humalassa) useampikin kaveri tuli kehumaan, kuinka sympaattinen tyyppi tämä oli. Olen jo etukäteen aika varma, että sekä vanhempani että parhaat kaverini tulevat tykästymään Opettajaan, jos hänet joskus tapaavat. 

 

Mitä muuten tulee nettideittailuasiaan, olen itse kertonut avoimesti kaikille asiasta kiinnostuneille, että tapasimme Suomi24:ssä. Vastaanotto on ollut yksinomaan positiivista ja kiinnostunutta - juuri eilen eräs sinkkukerhoomme  kuuluva kaveripoika muistutti, että minun pitäisi pitää muillekin vähän koulutusta nettideittailun saloista. Tämä siis tiedoksi niille, jotka pohtivat, onko se sitten jotenkin noloa sanoa, että tavattiin netissä. Ei ole.

Opettajan suhteen kaikki näyttää edelleen varsin valoisalta. Ainoastaan se hieman mietityttää, ettemme edelleenkään ole saaneet puhuttua tulevaisuudesta tai suhteestamme sen kummemmin. Virallisesti olen edelleen sinkku, vaikka en väitä, että sellaiseksi enää kovinkaan paljon itseni tuntisin. Olen kai vanhanaikainen - jollain tapaa toivoisin, että mies ottaisi ensimmäisenä askeleen eteenpäin. Jos näin ei lähitulevaisuudessa käy, on kai kuitenkin pakko nostaa kissa pöydälle ihan itse. Ainakaan minulle tämä ei enää tässä vaiheessa ole pelkkää kevyttä tapailua: haluaisin sitoutua juttuun ihan oikeasti.

Hammasharjan lisäksi olen hiljalleen onnistunut ujuttamaan Opettajan kylpyhuoneeseen myös oman shampooni ja kasvojenpesuaineen. Toivoa on.

CC-kuvat täältä, täältä ja täältä.

Nettideittailusta yhteiseen arkeen

En vieläkään aivan ymmärrä, miten kaikki on käynyt niin kovin äkkiä. Vielä pari kuukautta sitten olin sitä mieltä, että suhdekuviot eivät näytä mitään edistymisen merkkejä. Samat vanhat nimet pyörivät ympyrää. Perjantaina en voinut koskaan olla varma, kenen vierestä viikonlopun aikana heräisin, mutta yksinkään en halunnut olla. Olin mustasukkainen miehistä, joista en edes ollut tosissani kiinnostunut, ja roikuin ihmisissä, joiden kanssa yhteistä tulevaisuutta ei alun alkaenkaan ollut näkyvissä. Turhautti, harmitti. 

Tajusin kai lopulta, että mikään ei muutu, ellen itse tee jotain. Aktivoiduin entistä tarmokkaammin nettideittailussa.

Se kannatti.

Tapasin Opettajan. Ensimmäiset treffit jännittivät, mutta juttua tuli, eikä se loppunut seuraavalla tapaamisella, ei sitä seuraavallakaan. Ajatukset ja arvot osuivat alusta lähtien niin luontevasti yhteen, etten oikeastaan edes tajunnut ihmetellä asiaa sen suuremmin, vaikka syytä olisi ollut. Yhdessäolo oli helppoa, hämmentävän helppoa. Opettaja jäi yöksi jo toisten treffien jälkeen, eikä se tuntunut ollenkaan kummalliselta. Aamulla heräsin onnellisempana kuin pitkään aikaan.

Nyt, reilun kuukauden jälkeen, tilanne on se, että tapaamme lähes päivittäin. Olemme viettäneet iltoja elokuvia katsellen, pitsaa ja tortilloita tehden, Opettajan oman saunan löylyistä nauttien. Yhtenä iltana kävimme uimassa, toisena pelaamassa pingistä. Ihan tavallista, arkista yhdessäoloa - jotain sellaista, mitä satunnaisten jatkoseuralaisten kanssa ei pahemmin harrasteta. Tätä olen kaivannut.

Netti on oman kokemukseni mukaan erinomaisen hyvä paikka tavata ihmisiä, mutta yksi miinus siihen liittyy: nettideittiin ei tutustu "normaalissa" sosiaalisessa ympäristössä, ei kavereiden tai tuttavien seurassa. Tämä on siitä tärkeä pointti, että moni ihminen käyttäytyy ehkä tiedostamattaankin eri tavoin kahden kesken kuin suuremmassa seurassa. Ainakaan itselleni parisuhde ei kuitenkaan merkitse ainoastaan parisuhdetta: siihen ovat väistämättä sidoksissa myös perheet, ystäväpiirit ja muut sosiaaliset ympyrät. Siksi onkin mukavaa, että olemme aivan hiljattain päässeet näkemään myös tätä puolta toistemme elämästä.

Ystävänpäivänä otin Opettajan mukaan opiskelijabileisiin ja esittelin kavereilleni. Pari iltaa sitten kävimme puolestaan hänen ystäväpariskuntansa kanssa yksillä, tai oikeastaan kolmilla, niin mukavasti ilta sujui.

Kun jäin hetkeksi kahdestaan ystäväpariskunnan miehen kanssa, alkoi heti kysely: mitä mieltä olen Opettajasta? Hämmennyin ja vastailin ympäripyöreitä, mutta samalla olin hyvilläni. Kaveri tiesi jo valmiiksi esimerkiksi sen, milloin olimme tavanneet - minusta on siis puhuttu! Ystäväpariskunta viittasi meihin useammankin kerran parina, emmekä korjanneet käsitystä.

Ei tämä tietysti vieläkään mitenkään virallista ole. Facebook-statukseni on edelleen sinkku. Emme ole puhuneet suhteen tulevaisuudesta emmekä oikeastaan tunnustaneet tunteitakaan vielä sen suuremmin. Tällä hetkellä en silti näe yhtäkään syytä, miksi tästä ei voisi tulla jotain vakavampaakin.

Viimeisen kuukauden sisällä olen herännyt yhden ja ainoan miehen vierestä. Olo on koko ajan kummallisen tyytyväinen: en ole levoton, en kaipaa mitään muuta. Opettaja on hauska, älykäs, kypsä mutta silti juuri oikealla tavalla hassutteleva mies. Aika komeakin ainakin omiin silmiini, ja vaikka lihakset eivät koskaan ole olleet minulle mikään ykkösprioriteetti, eipä salilla käymisestä kai haittaakaan ole. Elämä on tasapainossa, asuntolaina ja auto hankittu, työkuviot vakaat hamaan tulevaisuuteen saakka. Ensimmäistä kertaa ties kuinka pitkään aikaan voin rehellisesti sanoa: siinä on mies, jonka kanssa voisin suunnitella yhteistä tulevaisuutta. Perheenisämatskua, mikä tässä tapauksessa on vain ja ainoastaan positiivinen määritelmä.

Olen tainnut tehdä aika hyvän löydön, vaikka itse sanonkin. Nyt pitää vain toivoa, että toisen osapuolen ajatukset pysyvät samoina.

Sen ainakin tiedän, että kylpyhuoneeni kaappiin on ilmestynyt toinenkin hammasharja. 

Oikealla tiellä

Viimeiset pari viikkoa ovat olleet melkoista hullunmylläkkää. Eivät niinkään parisuhderintamalla kuin ihan muuten vain: opiskelukiireet, viimeiset työviikot ja ulkomaanreissu ovat pitäneet minut varsin tehokkaasti pois blogin parista.

Ehkä olisi silti hyvä kertoa välillä täälläkin, mitä on tapahtunut - sillä tapahtunut on. 

Aloittaessani blogia kysyin sivupalkissani: "Ennen kaikkea: onko netistä todella mahdollista löytää sitä oikeaa?" Päivä päivältä alan tulla entistä varmemmaksi siitä, että vastaus voi totta tosiaankin olla kyllä.
 

Tuntuu uskomattomalta, ettei ole kulunut kuin alle kuukausi siitä kun tapasin Opettajan. Nyt kaiken kiireen keskellä olemme yrittäneet nähdä sen mitä olemme ehtineet, ja jo tässä vaiheessa yhdessäolo on niin helppoa ja luontevaa, että hämmästyn tajutessani, etten ole edes tuntenut koko tyyppiä kuin aivan pienen hetken. 

Pieniä, suuria asioita. En enää muistanutkaan, miten kivaa on käydä ostamassa jonkun kanssa yhdessä iltapalaa. En sitä, miten helposti kutian, enkä sitä, miten ihanaa on laittaa herätyskello soimaan vartin aikaisemmin ihan vain siksi että saa nukkua toisen kainalossa vähän pitempään. Yhdessä jaettu saunajuoma ihan tavallisena maanantai-iltana on aikamoista arjen luksusta.

Ei pitäisi nuolaista ennen kuin tipahtaa eikä intoutua liikaa tässä vaiheessa - tiedän kyllä. Sen verran olen silti suhteista oppinut, että pystyn aikamoisella varmuudella sanomaan, ettei tämä ole ihan mitä tahansa kevyttä tapailua. Kyllä tämä johonkin johtaa, niin uskon.

Tiedän itsekin olevani miestilanteiden suhteen aika ailahtelevainen. Mieli saattaa muuttua aivan päinvastaiseksi viikonkin sisällä. Nyt olen kuitenkin hiljalleen huomannut raivaavani tilaa jollekin uudelle.
 

 
Viime viikolla tapasin Kadetin ja sain viimein sanottua, että tilanne on nyt se, etten tällä hetkellä voi tarjota hänelle yöpaikkaa enkä muutenkaan muuta kuin kaveruutta. Vähän raskaastihan toinen sen ensin otti. Kertoi olevansa ihastunut minuun, minkä tietysti jo tiesinkin. Vetosin pitkään välimatkaan, toivoin, että pysytään kavereina jatkossakin ja sanoin, että saa kyllä soitella kun seuraavan kerran on tännepäin tulossa.
"Mutta ei mulla ole enää syytä tulla", kuului vastaus.
 
Mitäpä siihen olisi voinut sanoa?
 
Oli vähän paha mieli ja huono omatunto - mutta samalla helpotti. Hyvä, että asiat saatiin viimeinkin puhuttua halki. Olisi tämä joka tapauksessa ollut edessä ennemmin tai myöhemmin.
 
Deitti numero kolmelletoista laitoin lopulta pitkän tekstiviestin, jossa selitin tilanteeni. En koskaan saanut vastausta. En tiedä, loukkasinko, mutta joka tapauksessa asia on nyt selvitetty.

Vakitapausta ei ole kuulunut eikä näkynyt viikkokausiin. Taitaa olla jonkinlaisia kuvioita hänelläkin meneillään. Hyvä vain. Tällä hetkellä ei tuntuisi kovin reilulta viettää iltoja muiden kuin Opettajan seurassa. En haluaisi, että hän hengailee jonkun satunnaisen naapurisäädön kanssa, joten eipä kai passaa itsekään tehdä niin.

Juuri nyt kaikki näyttää kauhean kivalta ja hyvältä ja lupaavalta. :)

Huomenna mennään Opettajan kanssa uimaan.

Kuvat täältä ja täältä.

Hyviä uutisia

Viimeinen viikko on sisältänyt lähinnä opiskelustressiä ja flunssaa, mutta ei niin huonoa ettei jotain hyvääkin:

 

Nettideittailu taitaa ihan oikeasti toimia. 

 

Muutamassa postauksessa olen puhunut Opettajasta, jonka tapasin ensimmäistä kertaa pari viikkoa sitten. No, yhteydenpito on jatkunut, ja koko ajan minusta tuntuu enemmän ja enemmän siltä, että tässä voisi nyt oikeastikin olla jonkinlaista potentiaalia.

Ei toki pitäisi hyppiä asioiden edelle: oikeastaan emme ole edes nähneet kuin kolme kertaa. Eilen kävin ensimmäistä kertaa hänen luonaan. Katsottiin elokuvaa, syötiin iltapalaa, ei mitään sen ihmeellisempää. Ei tarvinnut: yhdessäolo oli mukavaa ja luontevaa ihan niinkin. Yöllä Opettaja piti minua kainalossa tiukemmin kuin kukaan pitkään aikaan. 

Nettideittiprofiilini ovat pysyneet kiinni ja saavat edelleen pysyä. Viikonloppuna päädyin bileistä ihan vain yksin omaan sänkyyni, vaikka paikalla olivat sekä Vakitapaus, Sijoittaja että Suomenruotsalaisherra. Kadetti olisi kai halunnut nähdä, mutta olin kiireinen, kuumeinen - ja suunnitellut muutenkin viettäväni aikaa lähinnä Opettajan kanssa, jos jonkun.

Tällä hetkellä kaikki tuntuu kovasti hyvältä. Kaksi pientä probleemaa tosin on: sekä deitti numero kolmetoista että Kadetti ovat laitelleet viestejä, ja pohdin, olisiko reilumpaa sanoa ihan vain suoraan  kummallekin, että haluan nyt tällä hetkellä pysytellä ihan vain kaverina - niinhän asia nimittäin on. 

 

Onko korrektia ilmoittaa asia deittikumppanille pelkällä tekstiviestillä, jos olemme kuitenkin tavanneet jo kahdesti? Kolmas tapaaminen tuntuu vähän turhalta, jos tiedän vastauksen joka tapauksessa olevan ei. Soittaakin kai voisin, mutta jotenkin se tuntuu hankalalta. Olen ihan riittävän huono sanomaan ei edes tekstillä, saati sitten puhelimessa. Erityisen romanttisiksi treffimme eivät joka tapauksessa vielä edenneet, joten olisiko ystävällinen ja perusteltu tekstiviesti aivan mahdoton juttu?

Mitä Kadettiin tulee... Jaa-a. Hänen kanssaan pelkkä tekstiviesti taitaisi tuntua vähän hölmöltä, varsinkin kun hän ei kuitenkaan suoranaisesti ole koskaan ilmaissut olevansa sen vakavammin kiinnostunut eikä ehkä olekaan. Olettaapahan vain muuten vain, että olen aina halukas viettämään hänen kanssaan öitä, kun siihen mahdollisuus tarjoutuu. Ehkä parempi on pysytellä nyt ihan kivoissa ja ystävällisissä väleissä ja mainita kaveruudesta sitten jos ja kun tapaaminen tulee taas ajankohtaiseksi. Noin periaatteessa tahtoisin ehdottomasti pysyä vielä hyvissä väleissä, mutta sen suurempi kanssakäyminen tuntuu vähän teeskentelyltä, kun oma kiinnostus suuntautuu aivan toisaalle.

Ei onneksi mitään ylitsepääsemättömiä esteitä - eiköhän tämä tästä lutviudu.

 

Minulla on ikävä Opettajaa jo nyt.

It's raining men

Okei, ehkä vähän liioittelen - ei niitä miehiä nyt ihan satamalla tule. Ihan riittävästi kuitenkin. Viime viikko oli miesrintamalla aktiivisin pitkään aikaan. Kiva minulle, kurja tenttiinlukemiselle. 

Maanantaina näin Kadettia ja kävin vielä illalla kaveripojan kanssa elokuvissa. Keskiviikkona tapasin Opettajan ja torstaina kävin hänenkin kanssaan elokuvissa. Sain yövieraan.

Perjantaina puolestaan Vakitapaus kysyi minua elokuviin. Haluamamme näytös oli kuitenkin loppuunmyyty, joten lopulta teimme ihan vain hänen luonaan tortilloja ja katsoimme jokseenkin keskinkertaista leffaa. Joimme pois varsin tujakkaa glögiä, jäin yöksi.
 

 
Lauantaina näin kolmattatoista deittiäni. Ekat treffit olivat mennet ihan kivasti ja olimme jo pitkään puhuneet toisesta tapaamisesta. Kävimme syömässä, ajelimme autolla vähän siellä täällä. Menimme deitin luokse ja vietimme iltaa ihan kiltisti teeveetä katsoen sekä (lähinnä minä) viiniä juoden. Mukava ja hauska tyyppi, juttelu sujui varsin vaivattomasti. Verrattuna Opettajaan on kai kuitenkin sanottava, että tämän tapauksen kanssa en kokenut mitään sen suurempia fiiliksiä - omat tuntemukseni jäivät lähinnä kaveruuden tasolle. 

Kolmastoista deittini oli reilu ja reipas mies, mutta kiinnostuksenkohteet menivät hieman eri suuntaan kuin itselläni. Moottoripyörät sun muut kulkuneuvot eivät ole minulle mikään sydämenasia, ei myöskään salilla bodailu. En toki sano, että kaikkien harrastusten tulisi mennä yksi yhteen, mutta jollain tapaa en osannut kuvitella häntä kovinkaan romanttisessa mielessä. Kaiken lisäksi paljastui, että mies polttaa, kahdesti tuonkin illan aikana. Sehän on minulle aika lailla no-no, joten sen kummempaa jatkoa tässä tuskin on luvassa. 

Yöksikin olisin saanut jäädä, mutten halunnut. Puoliltaöin kolmastoista deittini vei minut takaisin kotiin. 

Ilta ei kuitenkaan päättynyt vielä siihen. Jo aikaisemmin päivällä oli parin kaveripojan kanssa ollut puhetta, että menisimme illalla baariin, ja WhatsApp kertoi, että seuraan kannattaisi edelleen liittyä. Ei muuta kuin mekko päälle, korkkarit mukaan ja menoksi.
 

Tunnelma oli jo varsin korkealla. Seurueeseen kuului kolme kaveripoikaa, Sijoittaja, Vakitapaus ja tämän kaveri. Vakitapausta itseään ei tosin pahemmin näkynyt - oli kuulemma heti alkuillasta löytänyt jonkun tytön tanssilattialta. Minua ei paljon haitannut, ilta oli varsin onnistunut. Saman tien sisään tullessani Sijoittaja työnsi täyden punaviinilasin käteeni. En kieltäytynyt. Herra oli varsin hyvässä vauhdissa, tilasi juomia koko porukalle ja valloitti tanssilattian. Oli sen verran hurmaavalla tuulella, että olisi ehkä saattanut pyytää minua mukaansa, jos ympäristö olisi ollut toinen. Ehkä.

Ei kuitenkaan tällä kertaa. Lähtiessämme näin vilauksen Vakitapauksesta, joka kulki meidän ohitsemme narikkaa kohti niin nopeasti ettei edes moikannut. Me muutkin saimme lopulta takkimme, ja lähdin kulkemaan kaveripoikien kanssa kotiinpäin. Pian Vakitapaus harppoi meitä vastaan - yksinään. Kaverini tiedusteli, jatkaako hän samaan suuntaan, ja Vakitapaus totesi varsin äkäisen kuuloisena, että ei. Oli tainnut sitten kuitenkin saada pakit, päättelin. En osannut olla ihan hirveän pahoillani. 

Eilen havaitsin, että Opettaja on piilottanut profiilinsa Suomi24:ssa. Hetken harkinnan jälkeen tein samoin.

Juuri tällä hetkellä en kaipaa enää yhtään enempää uusia kuvioita. Ehkä parista vanhastakin olisi pikkuhiljaa päästettävä irti ja keskityttävä niihin, jotka oikeasti voivat johtaakin johonkin.
 

CC-kuvat täältä, täältä ja täältä.

Neljästoista deittini: lupaava opettaja

Pari päivää sitten kerroin olevani edessä olevista treffeistä tavallista enemmän innoissani. Minusta on näköjään tullut nettideittailun suhteen aika hyvä ihmistuntija, sillä kävi ilmi, että syytä intoiluun tosiaankin oli. Hyvinhän se nimittäin meni!

 

 

Kuten sanoin, treffikumppanini oli opettaja - hyvällä tavalla tavallisen oloinen, fiksu ja sanavalmis mies. Tapasimme arki-iltana rennossa kuppilassa, olimme molemmat yhtä mieltä siitä että jutustelu sujuu luontevammin tuopin kuin kahvikupin äärellä. Silti minua jännitti hieman, mikä on huomionarvoista jo sinänsä. Yleensä en stressaile treffejä sen kummemmin, vaan juttua tulee melko lailla itsestään. Nyt kuitenkin huomasin jossain vaiheessa hieman punastuvani, takeltelevani, selitteleväni asioita turhankin monimutkaisesti.

 

Hyvä merkki, päättelin. Kaveripoikien kanssa juttelu sujuu aina varsin sutjakasti, joten alitajunnassani fiilikset olivat selvästi muutakin kuin vain kaverilliset.

 

Kovin sanattomaksi en onnekseni kuitenkaan jäänyt - pienen alkukankeuden jälkeen juttelu lähti sujumaan varsin mukavasti, ja ensitapaaminen venähti kolmeen ja puoleen tuntiin. Lähtiessämme mies antoi nopean suukon, eikä se tuntunut ollenkaan omituiselta tai vaivaannuttavalta, vaikka olimme tavanneet vain hetki sitten. Hyvä merkki sekin.

 

Näköjään myös Opettaja (jep, tykkään nimetä blogissa esiintyvät miehet) oli ihan hyvillä fiiliksillä. Jo seuraavana päivänä eli eilen hän nimittäin laittoi viestiä ja tiedusteli, kiinnostaisiko käydä elokuvissa. No, mikä jottei. Sovimme tapaavamme vielä samana iltana.

 

 

Matkalla elokuviin jonkinlainen hassu kohtalo tuntui haluavan pilailla kustannuksellani. Koko alkuvuonna (kuulostaapa dramaattiselta, johan tätä vuotta on puolitoista viikkoa kulunut!) käytännössä yksikään mies Kadettia lukuun ottamatta ei ole näkynyt eikä ilmoitellut itsestään. Nyt heti lähdettyäni kotoa vastaan käveli Suomenruotsalaisherra, joka hymyili sen verran lämpimästi, että väkisinkin ilahdutti. Bussiin noustuani vilkaisin puhelinta ja huomasin, että Vakitapaus puolestaan oli laittanut aivan hetkeä aiemmin viestiä ja kysellyt, missä menen. Ja kuinka ollakaan, itse elokuvan aikana myös kolmastoista deittini oli lähettänyt viestin ja tiedustellut viikonloppusuunnitelmiani. Miesrintamallani tuntuu pätevän jonkinlainen "kaikki tai ei mitään" -asetelma: kiinnostuneita on aina joko liian vähän tai sitten vähän liiankin paljon kerrallaan.

 

Aika hauska sattuma oli elokuvavalintammekin, Walter Mittyn ihmeellinen elämä. Koko elokuva nimittäin lähtee käyntiin kohtauksella, jossa päähenkilö Walter yrittää tavoitella unelmiensa naista nettideittipalvelussa. Nettideittailuteema kulkee mukana koko elokuvan ajan, kun eHarmonyn asiakaspalvelija Todd ottaa Walterin deittailun sydämenasiakseen. Elokuva kertoo toki ensisijaisesti paljon muustakin, mutta tuntui jotenkin huvittavan absurdilta, että täysin sattumalta valitsemamme elokuva osui noinkin lähelle tilannettamme.

 

(Suosittelen muuten lämpimästi! En ennen ole juurikaan tykännyt Ben Stilleristä, mutta tämä oli aivan toista luokkaa kuin moni muu hänen elokuvansa. Loistava valinta!)

 

Elokuvan jälkeen kävimme vielä yksillä, ja tällä kertaa jännitykseni oli jo kadonnut - juttelu tuntui sujuvan hyvinkin vaivattomasti ja löysimme jälleen uusia yhteisiä asioita.

 

Ja noh, kyllähän ilta siitä vielä jatkui. Minun luokseni, nimittäin. Aamulla heräsin varsin onnellisena. Opettaja lähti luotani suoraan kouluun.

 

 

Juuri tällä hetkellä tuntuu, että pitkästä aikaa olen tainnut tavata miehen, jossa voisin nähdä ihan oikeaakin suhdepotentiaalia. Vielä on hirmuisen aikaista sanoa mitään, mutta melko nopeasti asiat ovat edenneet, ja silti kaikki on tuntunut omituisen luontevalta.

 

Ainakin siihen tulokseen tulin, että netistä en nyt tällä hetkellä etsi uusia miehiä, ennen kuin saan selville, mihin kaikki nykyiset kuviot oikein johtavat. Laitoin sekä Suomi24:ssä että OkCupidissa kaikille juttukumppaneilleni viestin, jossa kerroin rehellisesti tilanteestani ja toivotin hyviä jatkoja. Vielä en ole profiileitani piilottanut, mutta ainakaan onlinessa en aio tällä erää juurikaan hengailla.

 

Saas nähdä, mitä tuleman pitää.

 

CC-kuvat täältä, täältä ja täältä.