Onni onnettomuudessa

"I was involved in a car crush yesterday."

Viimeinen viikko on ollut rankka, kaikin tavoin. Olen eronnut Opettajasta ja vaihtanut viimeiset sanat ja tavarat hänen kanssan, ahdistunut opiskelujen paljoudesta ja päälle painavasta gradusta sekä järjestellyt niin tiiviisti tapahtumia, että kotona olen ollut joka ilta hyvä jos yhdeksältä tai yhdeltätoista. Kämppä on sekasorrossa, univajetta ties kuinka ja olo edelleen hieman epätodellinen. 

Kaikista pahimman kolauksen sain kuitenkin torstaina – tai olisin voinut saada.

Pakitetaanpa vähän taaksepäin. Blogissani olen kertonut aika paljonkin Brittimiehestä, jonkinasteisesta kaukoihastuksestani, jonka kanssa olemme viestitelleet tiiviisti ja nähneetkin kerran sitten kesän 2013, jolloin tapasimme ensimmäistä kertaa ollessani reissussa Lontoossa. Nykyään Brittimies asuu Saksassa, mutta siitä huolimatta onnistuimme keväällä näkemään, kun molemmat satuimme juuri samana viikonloppuna käymään Lontoossa – jos se nyt sattumaa oli. Näimme aluksi päivällä kahvilassa, minkä jälkeen Brittimies kutsui vielä minut ja ystäväni illalla järjestettäviin yksityisbileisiin. Kattoterassi Kensingtonin yllä oli huikea, ja niin oli iltakin. Tuolloin olin tietysti vielä yhdessä Opettajan kanssa, eikä mitään sopimatonta tapahtunut: istuimme ja juttelimme, ei sen kummempaa. Silti ainakin kaverini väittivät, että Brittimies vaikutti hirvittävän rakastuneelta, eivätkä omatkaan fiilikseni pelkästään kaverillisia olleet, vaikken tietysti sillä hetkellä voinut asiaa ilmaista.

Olemme edelleen viestitelleet, ja viime aikoina puheeksi on taas noussut se mahdollisuus, että Brittimies tulisi nyt syksyllä viikonlopuksi kotikaupunkiini. Houkutteleva ajatus, vaikken tiedä, saammeko todella sen toteutettua. 

Uutisiin erostani hän vastasi kauniisti kuin mikä:

"You can live safe in the knowledge that you deserve a lot more and a lot better. We both know that. –– You are surrounded by people who love you and who will always be there for you. You are an amazing and special person and if anybody can't appreciate that then that's their problem and their loss because everybody else does. You are wonderful."

Ja sen jälkeen hän kertoi joutuneensa kolariin. Lomareissulla Italiassa auto oli tullut stop-merkin takaa satasta kylkeen, molemmat autot romuttuivat täysin. Ihmiset huusivat, poliisi saapui, kukaan ei puhunut sanaakaan englantia. Jollakin ihmeellisellä tavalla kaikki osapuolet selvisivät kuitenkin vahingoittumattomina, ja siitä olen hirvittävän kiitollinen. Alan vasta nyt kunnolla tajuta, että on vain sattuman onnekkaasta oikusta kiinni, että Brittimies on kunnossa. Tuollaisessa tilanteessa mitä vain olisi voinut tapahtua. 

Eron ja poikaystävän menetyksen kestän. Brittimiehen menetystä en kestäisi. 

Onneksi, onneksi kaikki päättyi kuitenkin tällä kertaa hyvin. Kiitos, kohtalo. 

CC-kuvat täältä ja täältä. 

Elämäni haikeimmat hyvästit

Näin Opettajan tänään viimeistä kertaa. 

Olin valmistautunut tapaamiseemme. Pitkin päivää olin miettinyt, mitä haluaisin vielä sanoa, mitä kysyä, miten toimia. Turhaan. Kaikki meni lopulta aivan toisin kuin ajattelin. 

Näin minä sen kuvittelin: Opettaja saapuu, vaihdamme tavarat ja istumme rauhassa sängylle juttelemaan. Olen aluksi kylmäkiskoinen, mutta pian Opettaja tajuaa tehneensä tökerösti ja pyytää anteeksi. Minäkin lepyn, ja sitten juttelemme vielä vähän tunteistamme. Vakuutamme hyvässä hengessä, että toinen on kaikesta huolimatta hyvä tyyppi, ehkä muistelemme vielä mukavia yhteisiä hetkiä, sanomme että kivaa oli vaikka ei tällä kertaa lopulta toiminutkaan. Opettaja myöntää, että pohjimmiltaan eron syy oli se, että juttu ei vain tuntunut oikealta, rakkaus ei ollut tarpeeksi palavaa. Sanon samaa, ja lopulta kaikki on puhuttu läpi. Halaamme vielä ja eroamme hieman haikeasti hymyillen, kuitenkin mieli keventyneenä ja eteenpäin katsoen. Kyllä se oikea vielä löytyy, toteamme molemmat toisillemme.

Näin se oikeasti meni: Avaan oven, en pysty katsomaan Opettajaa silmiin sillä heti alkaa itkettää. Hän pitää kengät jalassaan, istuutuu vaivaantuneena baarijakkaralle eikä tee elettäkään aloittaakseen keskustelun. Aloitan sen siis itse: ilmaisen tiukoin sanankääntein, kuinka julmaa ja rumaa on jättää toinen tekstiviestillä. Ei aikuinen tee noin toiselle ihmiselle, minä painotan. Opettaja ei osaa sanoa oikein mitään, huokailee vain. Ärsyynnyn yksipuolisesta keskustelusta ja tivaan, eikö Opettaja tosiaankaan arvosta minua yhtään, eikö tämä ole merkinnyt hänelle yhtään mitään. Hänellä ei varmaan tule edes ikävä minua! Totean, että hänen syynsä eroon kuulostavat tekosyiltä, sillä hän tiesi perhehaaveistani jo alusta lähtien. 

Jotain tapahtuu. Opettaja kyyristyy silmieni edessä ja alkaa itkeä. Pienellä, vaisulla äänellä hän saa kerrottua, että perhe on ollut hänen haaveensa aina, aivan pienestä lähtien. Nyt hän on vain viimein tajunnut, että hän ei voi sellaista saada. On kuulemma nähnyt liikaa avioliittoja jotka eivät toimi, liikaa suhteita joissa ollaan yhdessä vain lapsen takia. Ajatus on pyörinyt mielessä jo pitkään. Välillä hän on jo alkanut ajatella, että ehkä perhe olisi sittenkin mahdollista saada, mutta nyt haave tuntuu romahtaneen lopullisesti. Hänestä ei vain ole siihen. 

Väitän vastaan, yritän lohduttaa ja ilmaista, että hän jos kuka on erinomaista isäainesta. En onnistu vakuuttamaan, vaan Opettaja lannistuu entistä enemmän. En tajua ollenkaan, miten tähän on tultu.

"Etkö sinä sitten usko enää mihinkään rakkauteen tai hyvyyteen?" minä kysyn.

"En. Vaikka älä käsitä väärin, kyllä minä sinusta tosi paljon tykkäsin. Tai niin, rakastin sinua", Opettaja vastaa. Tässä vaiheessa minäkin itken jo valtoimenaan. 

"Mutta mitä sinä sitten aiot tulevaisuudessa?" minä kysyn kun en muutakaan osaa. Opettaja kohauttaa harteitaan. 

"Juoda viinaa", sanoo mies, jota en ole koskaan nähnyt edes humalassa. Sävy on niin perin juurin luovuttanut, etten yksinkertaisesti tiedä, kuinka reagoida. 

Vika ei siis pohjimmiltaan ole ollut minussa tai edes meidän suhteessamme vaan nimeämättömissä, tummissa ajatuksissa, jotka Opettajan mielessä piilevät. Tässä vaiheessa kadun jo syytöksiäni tekstiviestillä jättämisestä. Olen hirvittävän pahoillani. En ole koskaan nähnyt poikaystävääni niin lannistuneena, niin pohjattoman murheellisena.

Opettaja tuntuu menettäneen elämänhalunsa noin vain, aivan täydellisen yllättäen. Tai ei yllättäen: ajatukset ovat olleet hänen päässään koko ajan, hän ei vain ole halunnut sanoa niitä ääneen minulle.

Olen seurustellut puoli vuotta miehen kanssa, jota en todellisuudessa tunne ollenkaan. Poikaystäväni on ollut masentunut, enkä minä ole huomannut mitään, en tehnyt elettäkään auttaakseni. Se tuntuu hirvittävän pahalta.

Kun Opettaja on jo kääntymässä lähteäkseen, toivon vielä viimeistä halausta. Itkemme ja halaamme, Opettaja nyyhkyttää olkapäätäni vasten. "Anteeksi", hän kuiskaa. Yritän silitellä ja lohduttaa sen, minkä osaan.

"Kyllä minun tulee sinua ikävä", hän sanoo.

Eteisestä hän kääntyy vielä katsomaan minua. 

"Kaikkea hyvää sinulle", Opettaja kuiskaa.

"Samoin. Ja muista, että olet ihana juuri sellaisena kuin olet", minä kuiskaan takaisin. 

"Samoin."

Surullinen, itkuinen katse, pieni voimaton kädenheilautus, ja hän on mennyt. 

Hyvästien jälkeen en pelkää itseni puolesta. Minä kyllä pärjään, tiedän sen. 

Pelkään Opettajan puolesta. Pelkään, enkä voi tehdä enää yhtään mitään.

CC-kuvat täältä, täältä, täältä ja täältä.

Erään eron kulku

Toivoin, etten enää koskaan joutuisi palaamaan tähän blogiin. Toivoin, että suhde Opettajaan kestäisi, että siinä olisi nyt mies, jonka kanssa jakaisin yhteisen arkeni ja elämäni. Toivoin turhaan.

Minut jätettiin toissapäivänä. Tekstiviestillä. Sitä en olisi osannut odottaa, en kolmikymppiseltä opettajalta, jonka kuvittelin mukavaksi ja fiksuksi, ajattelevaiseksi ja kohteliaaksi mieheksi.

"Mitä helvettiä, tekstiviestillä. Onko se yläasteella vai mitä?" joku kavereistani kysyi, kun kerroin asiasta. Ironia olisi naurattanut, ellei samaan aikaan olisi itkettänyt.

"Itse asiassa on. Yläasteella nimenomaan."

Eron syyt eivät olleet suuria ja ihmeellisiä, eivät erityisen dramaattisia tai järkyttäviä. Itse asiassa en vieläkään ole varma, mitä ne lopulta todella olivat. Minusta meillä meni hyvin.

Hyvä on: en tuntenut oloani päästä varpaisiin rakastuneeksi tai rakastetuksi. Emme lähetelleet iltaisin pienempikuinkolme-viestejä, emme ikävöineet toisiamme kun toinen lähti reissuun. En kokenut, että tässä on nyt Elämäni Suuri Rakkaus. Silti ajattelin, että kaikki on hyvin. Kävimme Tallinnassa, patikoimme Nuuksiossa, kävimme pitkällä pyörälenkillä ja vietimme juhannusta mökillä. Teimme yhdessä sushia ja thai-ruokaa, uimme kesän kuumentamassa meressä, pussailimme tavallisella kauppareissulla Alepan hyllyjen välissä. Mukavaa yhteistä arkea, niin minä kuvittelin.

Ehkä se ei silti riitä suhteen pohjaksi. Eihän se riitä.

Opettaja itse väitti lopulliseksi syyksi sitä, ettei ole tarpeeksi kunnollinen minulle, että hän haluaa polttaa tupakkaa jos siltä tuntuu eikä osaa kuvitella naimisiinmenoa tai perhettä elämäänsä. Kaverini sanoi ääneen sen, mitä itsekin ajattelin. Kuulostaa tekosyyltä. Sattuu nimittäin olemaan niin, että nettideittiprofiilissani olin alun alkaenkin ilmaissut varsin selvästi, ettän inhoan tupakkaa ja haluan jonain päivänä lapsia. Jos nämä seikat eivät siinä vaiheessa häirinneet, en voi käsittää, että ne yli puolta vuotta myöhemmin aivan yllättäen ja arvaamatta olisivat nousseet eron syyksi. Oikeaksi syyksi epäilen sitä, jonka voin paremmin ymmärtää: että juttu ei vain pohjimmiltaan tuntunut oikealta. Vaikeapa sitä on ääneen selittää, helpompi tarttua syihin jotka äkkiseltään tuntuvat hyviltä ja ymmärrettäviltä vaikka eivät ole todelliset. Tupakkaa Opettaja poltti ehkä kerran parissa kuussa kavereidensa kanssa kapakassa. Lisäksi epäilen vahvasti, että pohjimmiltaan hän edelleen haluaa perheen. Ei vain minun kanssani. 

Yhden illan itkin. Seuraavana aamuna olo oli jo yllättävän tyyni. Tein itselleni lohdutuskaakaota ja banaanilettuja, luin rauhassa sanomalehden ja söin lounaaksi epäterveellistä roskaruokaa, sillä katsoin, että tällaisessa tilanteessa se on sallittua. Illalla pääsi onnekseni parhaiden kavereideni luokse, mikä helpotti jo itsessään. Vaikka ohjelmaan sisältyi alkoholia, edes itkukänniä ei koskaan tullut.

Huomenna Opettaja tulee luokseni tuomaan yöpaitani ja shampooni. Tuskinpa selviän kuivin silmin, mutta sitten se on ohi ja voin jälleen kääntää katseeni eteenpäin. 

Nettideittailuun palaamista harkitsen vielä hetken. Ensinnäkin siksi, että on mielestäni hieman kyseenalaista lähteä etsimään seuraa vain pari päivää eron jälkeen. Ainakaan itse en tahtoisi treffeille aivan äskettäin eronneen tyypin kanssa, sillä vanhat tunteet on parempi käsitellä ensin rauhassa yksin ennen kuin alkaa kehitellä uusia tilalle.

Toisekseen tapaus nimeltä Brittimies kiinnostaa minua edelleen petollisen paljon. Asiasta enemmän ehkä myöhemmin, mutta olemme edelleen pitäneet yhteyttä, ja viime aikoina hän on jälleen puhunut tulevansa tähän kaupunkiin viikonlopuksi. Jos niin käy, haluan nähdä, voiko se johtaa mihinkään. 

Erosta huolimatta oloni on kokonaisuudessaan yllättävän levollinen ja tasapainoinen. Ehkä sekin kertoo jostain: loppujen lopuksi päätös saattoi olla oikea.

Ihmissuhdeseikkailu jatkukoon.

Viimeiset sanat: se toimii!

Kuten viime kuukausien hidas postailutahti on osoittanut, tämä blogi on viime aikoina siirtynyt pois agendaltani. Syy on yksinkertainen: kun mies viimein löytyi kuin löytyikin, aktiivinen nettideittailu ja deittikokemuksista kertominen on jäänyt taakse. 

Merkkejä tästä on ollut ilmassa jo pitkään, mutta nyt uskallan ehkä viimein sanoa sen suoraan: minä ja Opettaja seurustelemme. :) Toistemme kaverit on pääosin tavattu, vanhemmille kerrottu, vapaa-aikaa vietetty yhdessä aina kun on voitu. Opettajan oppilaatkin kuulemma tietävät, ettei hän ole enää sinkku. Ensi viikolla lähdemme pääsiäisenviettoon vanhempieni luokse.

Vanhempani pelottelivat, että aikovat istua kahvipöydän ääressä jäykästi ykköset yllä ja näyttää vakavilta. Opettaja pelotteli, että aikoo laittaa hupun kasvojen peitoksi ja mumista lyhyesti jotain epämääräistä kaikkiin kysymyksiin. Minä puolestani uskon, että kaikki tulevat varsin loistavasti toimeen keskenään.

Blogia aloittaessani asetin tietysti tavoitteekseni, että löytäisin netistä miehen, mutta en silti aivan tosissani uskonut, että niin todella kävisi. No, sanottu ja tehty. 

 

Mitä olen oppinut? Ainakin tämän. 

 

1. Ennakkoaavistukseen on syytä luottaa. Melkein aina osasin jo ennen treffejä aavistaa pelkkien viestien perusteella, onko toisessa todellista potentiaalia. On suorastaan huvittavaa lukea vanhoja merkintöjäni.  Ennen ensimmäistä tapaamista kirjoitin Opettajasta seuraavasti:

Pitkään aikaan etukäteisfiilikseni yhdestäkään tyypistä ei ole ollut näin hyvä.- -
Normaalisti olen vähän hidas ja laiska vastailemaan kivoillekin tyypeille, mutta tälle herralle huomasin vastaavani aina saman tien.

 

Treffien jälkeen totesin:  

Juuri tällä hetkellä tuntuu, että pitkästä aikaa olen tainnut tavata miehen, jossa voisin nähdä ihan oikeaakin suhdepotentiaalia. Vielä on hirmuisen aikaista sanoa mitään, mutta melko nopeasti asiat ovat edenneet, ja silti kaikki on tuntunut omituisen luontevalta. 

 

Siitä se lähti. 

 

2. Ekat treffit on parempi sopia tuopin kuin kahvikupin ääreen. 

 

Jokaiset onnistuneet ensitreffini olivat jonkin sortin pubissa tai terassilla. Niin vain on, että tuoppi kädessä tunnelma on jollain tapaa rennompi, ja mikä tärkeintä: jos juttu sujuu, iltaa on helppo jatkaa tilaamalla toiset. Kahvilassa on vaikea istuskella kovin paljon tuntia pidempään. Kun kupit tyhjenevät, on pakko keksiä muuta puuhaa, vaikka oikeastaan tahtoisi vain istua ja jutella. 

3. Nettideittailu toimii. 

Kaikille treffipalstat eivät varmastikaan ole paras tai luontevin paikka etsiä seuraa, mutta jos on kohtalaisen hyvä kirjoittaja, terveellä tavalla kriittinen lukija ja aidosti selvillä siitä, mitä etsii, kaikki mahdollisuudet seuran löytämiseen ovat olemassa.

Paljon muutakin olen tietysti nettideittailun ihmeellisestä maailmasta oppinut, mutta useimmista havainnoistani olen kertonut tässä blogissa jo aiemmin. 

Koska tarkoitukseni oli kirjoittaa nimenomaan nettideittiblogia eikä kertoa vakiintuneen parisuhteen käänteistä, tällä hetkellä joudun haikein mielin (mutta silti varsin tyytyväisenä) heittämään nyt hyvästi tälle blogille. 

 

Ai niin: ehkä vielä sananen muista blogissa esiintyneistä henkilöistä, jos jotakin on jäänyt kiinnostamaan. 

Vakitapaus ei enää ole vakitapaus. Emme ole pitäneet sen kummempaa yhteyttä kuukausiin. Ei sen suurempaa draamaa, ilmeisesti tieto tapailustani vain kulkeutui jossain välissä alakertaan asti. 

Kadetti piti vielä jonkin aikaa aktiivisesti yhteyttä kuultuaan Opettajasta, mutta ymmärsi kai jossain vaiheessa, että oma kiinnostukseni on auttamatta ja peruuttamatta suuntautunut nyt toiseen suuntaan. 

Sijoittajan kanssa bondailimme ja tanssimme vielä hieman eräissä bileissä ehkä kuukausi sitten, mutta se siitä. Molemmat menivät yöksi omiin koteihinsa, eikä muuten voisi enää ollakaan. 

Suomenruotsalaisherra on hymyillyt minulle yhtä lämpimästi kuin ennenkin, mutta mitään muuta ei ole tapahtunut. Viime viikolla satuimme törmäämään rappukäytävässä, kun tulin Opettajan kanssa sählystä. Vaihdoimme pari sanaa, ja jollain tapaa herra näytti ehkä yllättyneeltä ja  vähän pettyneeltäkin huomatessaan seuralaiseni. 

Brittimiehen kanssa viestittelen edelleen, joskaan en ehkä enää aivan joka ilta enkä joka toinenkaan. Välit ovat edelleen lämpimät, mutta ehkä kuitenkin lähinnä kaverillisella tavalla. Big news: kuukauden päästä lähden Englantiin moikkaamaan työharjoittelussa olevaa ystävääni, ja kaikella todennäköisyydellä tapaan samalla Brittimiehen Lontoossa. Olen aika innoissani!

Vielä lopuksi: kiitoksia tekstiäni lukeneille ja kommentoineille - viestejänne on ollut ilo lukea! Samalla tietysti toivon, että omistakin teksteistäni on ollut jonkinlaista iloa, hyötyä tai viihdettä ainakin jollekin. Netti on täynnä uhkakuvia, mörköjä ja pelotteluja nettideittailun vaaroista ja palstalla pyörivistä sekopäistä, mutta toivon, että olen tällä blogillani onnistunut tuomaan esille myös toisen, valoisamman puolen.

Pidän blogin näkyvillä vielä ainakin hetken aikaa, mutta on myös mahdollista, että jossain vaiheessa piilotan sen. Jos jokin kysymys on jäänyt mietityttämään, nyt on hyvä hetki esittää se kommenttiboksissa! 

Mikäli vielä joskus päädyn sinkuksi, varmaa on, että kokeilen nettideittailua vielä uudemmankin kerran - ja ehkä palaan myös blogin pariin. Kaikesta sydämestäni toivon kuitenkin, että niin ei käy. 

Opettajan kanssa on hyvä olla. Olen onnellinen ja onnekas. 

Kaikki on hyvin. 

Kevään riemua ja kanaa tikka masala

Tervehdys, pitkästä aikaa! Edellisestä merkinnästä on taas päässyt venähtämään hetki, mutta tässä tapauksessa hiljaisuus on ollut vain ja ainoastaan positiivinen merkki. Opettaja on edelleen kuvioissa yhtä vakaasti kuin ennenkin, joten sen ihmeempiä suhdekäänteitä ei ole ollut raportoitavaksi. Hyvä niin - olen tilanteeseen enemmän kuin tyytyväinen.

 

Ensimmäisestä tapaamisesta on nyt reilut kaksi kuukautta. Yhdessäolosta on tullut osa arkea. Näemme kun voimme, soittelemme kun emme, vietämme enemmän iltoja yhdessä kuin erikseen. Kämppämme ovat onneksi yhden ja saman bussireitin varrella, joten toinen on aina kahdenkymmenen minuutin päässä.

 

 

Yhteisestä ruuanlaitosta on tullut viikoittainen harrastus. Yksin olen laiska ja mielikuvitukseton kokki: keittiöni on olemattoman pieni, ylimääräiset ainekset ehtivät pilaantua ennen kuin kerkeän ne käyttää, enkä jaksa syödä samaa ruokaa neljä päivää putkeen. Niinpä nuudelista ja pakastepitsoista tulee täysin validi vaihtoehto. Kahdestaan hommasta sen sijaan tulee huomattavasti mielekkäämpää. Opettajan keittiössä riittää tilaa useammallekin kokille, ja ruokakin tulee syödyksi ennen kuin ehtii alkaa kyllästyttää. Perjantaiaamuna suunnittelimme bussissa illan intialaista menuta, ja siinä vaiheessa kun puhe kääntyi sopivaan taustamusiikkiin, vastapäätämme istuva täysin tuntematon nainen rupesi nauramaan, pyysi anteeksi ja lisäsi, ettei vain voinut olla kuuntelematta juttujamme. Tuli kuulemma nälkäiseksi jo pelkästä ajatuksesta. Mainittakoon, että tikka masala -kana, raitakastike ja naan-leipä onnistuivat varsin erinomaisesti. Kuuntelimme intialaista mysteerimusiikkia koko illan.

Olemme myös tutustuneet yhdessä paremmin omaan asuinseutuumme. Opettaja tosiaan osti hiljattain oman auton, ja niinpä liikkuminen on ollut varsin vaivatonta. Vaikka olen asunut tässä kaupungissa jo useita vuosia, oma elämä pyörii niin tiiviisti keskustan suunnalla, että kaikki lähialueet ja -kunnat ovat jääneet varsin vieraiksi. Aika muuttaa asia! Pari viikkoa sitten ihmettelimme taloja, joissa omat vanhempani nuoruudessaan asuivat. Eilen kävimme nauttimassa kaakaot järvenrannalla sijaitsevassa mukavassa kuppilassa. Ajelimme pikkuteitä ja katselimme heikkoja jäitä, viimeisiä lumia ja leikkipaikalla temmeltäviä lapsia. Aurinko paistoi, tuntui sunnuntailta vaikka oli lauantai. 

Otin Opettajan viime viikolla mukaan opiskelijajärjestöni brunssille. Eilisillan bileissä (aika myöhään, aika humalassa) useampikin kaveri tuli kehumaan, kuinka sympaattinen tyyppi tämä oli. Olen jo etukäteen aika varma, että sekä vanhempani että parhaat kaverini tulevat tykästymään Opettajaan, jos hänet joskus tapaavat. 

 

Mitä muuten tulee nettideittailuasiaan, olen itse kertonut avoimesti kaikille asiasta kiinnostuneille, että tapasimme Suomi24:ssä. Vastaanotto on ollut yksinomaan positiivista ja kiinnostunutta - juuri eilen eräs sinkkukerhoomme  kuuluva kaveripoika muistutti, että minun pitäisi pitää muillekin vähän koulutusta nettideittailun saloista. Tämä siis tiedoksi niille, jotka pohtivat, onko se sitten jotenkin noloa sanoa, että tavattiin netissä. Ei ole.

Opettajan suhteen kaikki näyttää edelleen varsin valoisalta. Ainoastaan se hieman mietityttää, ettemme edelleenkään ole saaneet puhuttua tulevaisuudesta tai suhteestamme sen kummemmin. Virallisesti olen edelleen sinkku, vaikka en väitä, että sellaiseksi enää kovinkaan paljon itseni tuntisin. Olen kai vanhanaikainen - jollain tapaa toivoisin, että mies ottaisi ensimmäisenä askeleen eteenpäin. Jos näin ei lähitulevaisuudessa käy, on kai kuitenkin pakko nostaa kissa pöydälle ihan itse. Ainakaan minulle tämä ei enää tässä vaiheessa ole pelkkää kevyttä tapailua: haluaisin sitoutua juttuun ihan oikeasti.

Hammasharjan lisäksi olen hiljalleen onnistunut ujuttamaan Opettajan kylpyhuoneeseen myös oman shampooni ja kasvojenpesuaineen. Toivoa on.

CC-kuvat täältä, täältä ja täältä.

Nettideittailusta yhteiseen arkeen

En vieläkään aivan ymmärrä, miten kaikki on käynyt niin kovin äkkiä. Vielä pari kuukautta sitten olin sitä mieltä, että suhdekuviot eivät näytä mitään edistymisen merkkejä. Samat vanhat nimet pyörivät ympyrää. Perjantaina en voinut koskaan olla varma, kenen vierestä viikonlopun aikana heräisin, mutta yksinkään en halunnut olla. Olin mustasukkainen miehistä, joista en edes ollut tosissani kiinnostunut, ja roikuin ihmisissä, joiden kanssa yhteistä tulevaisuutta ei alun alkaenkaan ollut näkyvissä. Turhautti, harmitti. 

Tajusin kai lopulta, että mikään ei muutu, ellen itse tee jotain. Aktivoiduin entistä tarmokkaammin nettideittailussa.

Se kannatti.

Tapasin Opettajan. Ensimmäiset treffit jännittivät, mutta juttua tuli, eikä se loppunut seuraavalla tapaamisella, ei sitä seuraavallakaan. Ajatukset ja arvot osuivat alusta lähtien niin luontevasti yhteen, etten oikeastaan edes tajunnut ihmetellä asiaa sen suuremmin, vaikka syytä olisi ollut. Yhdessäolo oli helppoa, hämmentävän helppoa. Opettaja jäi yöksi jo toisten treffien jälkeen, eikä se tuntunut ollenkaan kummalliselta. Aamulla heräsin onnellisempana kuin pitkään aikaan.

Nyt, reilun kuukauden jälkeen, tilanne on se, että tapaamme lähes päivittäin. Olemme viettäneet iltoja elokuvia katsellen, pitsaa ja tortilloita tehden, Opettajan oman saunan löylyistä nauttien. Yhtenä iltana kävimme uimassa, toisena pelaamassa pingistä. Ihan tavallista, arkista yhdessäoloa - jotain sellaista, mitä satunnaisten jatkoseuralaisten kanssa ei pahemmin harrasteta. Tätä olen kaivannut.

Netti on oman kokemukseni mukaan erinomaisen hyvä paikka tavata ihmisiä, mutta yksi miinus siihen liittyy: nettideittiin ei tutustu "normaalissa" sosiaalisessa ympäristössä, ei kavereiden tai tuttavien seurassa. Tämä on siitä tärkeä pointti, että moni ihminen käyttäytyy ehkä tiedostamattaankin eri tavoin kahden kesken kuin suuremmassa seurassa. Ainakaan itselleni parisuhde ei kuitenkaan merkitse ainoastaan parisuhdetta: siihen ovat väistämättä sidoksissa myös perheet, ystäväpiirit ja muut sosiaaliset ympyrät. Siksi onkin mukavaa, että olemme aivan hiljattain päässeet näkemään myös tätä puolta toistemme elämästä.

Ystävänpäivänä otin Opettajan mukaan opiskelijabileisiin ja esittelin kavereilleni. Pari iltaa sitten kävimme puolestaan hänen ystäväpariskuntansa kanssa yksillä, tai oikeastaan kolmilla, niin mukavasti ilta sujui.

Kun jäin hetkeksi kahdestaan ystäväpariskunnan miehen kanssa, alkoi heti kysely: mitä mieltä olen Opettajasta? Hämmennyin ja vastailin ympäripyöreitä, mutta samalla olin hyvilläni. Kaveri tiesi jo valmiiksi esimerkiksi sen, milloin olimme tavanneet - minusta on siis puhuttu! Ystäväpariskunta viittasi meihin useammankin kerran parina, emmekä korjanneet käsitystä.

Ei tämä tietysti vieläkään mitenkään virallista ole. Facebook-statukseni on edelleen sinkku. Emme ole puhuneet suhteen tulevaisuudesta emmekä oikeastaan tunnustaneet tunteitakaan vielä sen suuremmin. Tällä hetkellä en silti näe yhtäkään syytä, miksi tästä ei voisi tulla jotain vakavampaakin.

Viimeisen kuukauden sisällä olen herännyt yhden ja ainoan miehen vierestä. Olo on koko ajan kummallisen tyytyväinen: en ole levoton, en kaipaa mitään muuta. Opettaja on hauska, älykäs, kypsä mutta silti juuri oikealla tavalla hassutteleva mies. Aika komeakin ainakin omiin silmiini, ja vaikka lihakset eivät koskaan ole olleet minulle mikään ykkösprioriteetti, eipä salilla käymisestä kai haittaakaan ole. Elämä on tasapainossa, asuntolaina ja auto hankittu, työkuviot vakaat hamaan tulevaisuuteen saakka. Ensimmäistä kertaa ties kuinka pitkään aikaan voin rehellisesti sanoa: siinä on mies, jonka kanssa voisin suunnitella yhteistä tulevaisuutta. Perheenisämatskua, mikä tässä tapauksessa on vain ja ainoastaan positiivinen määritelmä.

Olen tainnut tehdä aika hyvän löydön, vaikka itse sanonkin. Nyt pitää vain toivoa, että toisen osapuolen ajatukset pysyvät samoina.

Sen ainakin tiedän, että kylpyhuoneeni kaappiin on ilmestynyt toinenkin hammasharja. 

Oikealla tiellä

Viimeiset pari viikkoa ovat olleet melkoista hullunmylläkkää. Eivät niinkään parisuhderintamalla kuin ihan muuten vain: opiskelukiireet, viimeiset työviikot ja ulkomaanreissu ovat pitäneet minut varsin tehokkaasti pois blogin parista.

Ehkä olisi silti hyvä kertoa välillä täälläkin, mitä on tapahtunut - sillä tapahtunut on. 

Aloittaessani blogia kysyin sivupalkissani: "Ennen kaikkea: onko netistä todella mahdollista löytää sitä oikeaa?" Päivä päivältä alan tulla entistä varmemmaksi siitä, että vastaus voi totta tosiaankin olla kyllä.
 

Tuntuu uskomattomalta, ettei ole kulunut kuin alle kuukausi siitä kun tapasin Opettajan. Nyt kaiken kiireen keskellä olemme yrittäneet nähdä sen mitä olemme ehtineet, ja jo tässä vaiheessa yhdessäolo on niin helppoa ja luontevaa, että hämmästyn tajutessani, etten ole edes tuntenut koko tyyppiä kuin aivan pienen hetken. 

Pieniä, suuria asioita. En enää muistanutkaan, miten kivaa on käydä ostamassa jonkun kanssa yhdessä iltapalaa. En sitä, miten helposti kutian, enkä sitä, miten ihanaa on laittaa herätyskello soimaan vartin aikaisemmin ihan vain siksi että saa nukkua toisen kainalossa vähän pitempään. Yhdessä jaettu saunajuoma ihan tavallisena maanantai-iltana on aikamoista arjen luksusta.

Ei pitäisi nuolaista ennen kuin tipahtaa eikä intoutua liikaa tässä vaiheessa - tiedän kyllä. Sen verran olen silti suhteista oppinut, että pystyn aikamoisella varmuudella sanomaan, ettei tämä ole ihan mitä tahansa kevyttä tapailua. Kyllä tämä johonkin johtaa, niin uskon.

Tiedän itsekin olevani miestilanteiden suhteen aika ailahtelevainen. Mieli saattaa muuttua aivan päinvastaiseksi viikonkin sisällä. Nyt olen kuitenkin hiljalleen huomannut raivaavani tilaa jollekin uudelle.
 

 
Viime viikolla tapasin Kadetin ja sain viimein sanottua, että tilanne on nyt se, etten tällä hetkellä voi tarjota hänelle yöpaikkaa enkä muutenkaan muuta kuin kaveruutta. Vähän raskaastihan toinen sen ensin otti. Kertoi olevansa ihastunut minuun, minkä tietysti jo tiesinkin. Vetosin pitkään välimatkaan, toivoin, että pysytään kavereina jatkossakin ja sanoin, että saa kyllä soitella kun seuraavan kerran on tännepäin tulossa.
"Mutta ei mulla ole enää syytä tulla", kuului vastaus.
 
Mitäpä siihen olisi voinut sanoa?
 
Oli vähän paha mieli ja huono omatunto - mutta samalla helpotti. Hyvä, että asiat saatiin viimeinkin puhuttua halki. Olisi tämä joka tapauksessa ollut edessä ennemmin tai myöhemmin.
 
Deitti numero kolmelletoista laitoin lopulta pitkän tekstiviestin, jossa selitin tilanteeni. En koskaan saanut vastausta. En tiedä, loukkasinko, mutta joka tapauksessa asia on nyt selvitetty.

Vakitapausta ei ole kuulunut eikä näkynyt viikkokausiin. Taitaa olla jonkinlaisia kuvioita hänelläkin meneillään. Hyvä vain. Tällä hetkellä ei tuntuisi kovin reilulta viettää iltoja muiden kuin Opettajan seurassa. En haluaisi, että hän hengailee jonkun satunnaisen naapurisäädön kanssa, joten eipä kai passaa itsekään tehdä niin.

Juuri nyt kaikki näyttää kauhean kivalta ja hyvältä ja lupaavalta. :)

Huomenna mennään Opettajan kanssa uimaan.

Kuvat täältä ja täältä.