Hölmö rakkaus

Vai niin, tällaiselta se siis tuntuu. Olla korviaan myöten ihastunut, nimittäin. Edellisestä kerrasta on niin pitkä aika, että olin melkein jo unohtaa!

Kuten edellisessä tekstissäni vähän ounastelinkin, viime viikolla tapaamani ruotsalaismuusikko (jonka täten nimeän Ruotsalaismieheksi) osoittautui kiinnostavammaksi kuin kukaan treffikumppanini aikoihin. Mistä lähtisin liikkeelle?

No, perjantaina tosiaan tapasimme toisen kerran. Ei hurjaa draamaa tai vauhdikkaita käänteitä: menimme oluille ja juttelimme. Vaan siinäpä sitä riittikin puhuttavaa! Vaikka otaksumani ei perustu mihinkään tieteelliseen pohjaan, uskaltaisin väittää, että tavallinen treffikeskustelu voidaan jakaa karkeasti kahteen eri luokkaan: 

1) Perustaso. Vastaa kysymyksiin "mitä", "missä" ja "milloin". Mitä opiskelet, missä käyt töissä, milloin muutit tänne? Keskustelu liikkuu arkea lähellä olevien aiheiden ympärillä: työ, opiskelu, asuinpaikka, matkustelu ja harrastukset ovat klassisia ja turvallisia puheenaiheita, joista jokaisella on ainakin jotakin sanottavaa. Tälle tasolle voidaan jäädä pitkäksikin aikaa ilman ongelmia. Perustason tunnuspiirteitä on kuitenkin myös se, että samoista aiheista voisi jutella lähes kenen tahansa tuttavan tai työkaverin kanssa. Jotta juttu syvenisi, se vaatii myös toisen keskustelutason. 

2) Henkilökohtainen taso. Vastaa kysymyksiin "miksi", "miten" ja "millainen". Miksi muutit kaupunkiin X? Miten harrastus Y on vaikuttanut elämääsi? Millaiset suhteet sinulla on perheeseesi? Edistyneemmällä tasolla keskustelu siirtyy asioista ihmisiin ja ilmiöihin – tosiasioista ajatuksiin ja tunteisiin. Tyypillisiä aihepiirejä ovat esimerkiksi perhe, ystävät, ihmissuhteet, politiikka, uskonto, arvot ja asenteet. Keskustelu voi liikkua suurissa ja pienissä kysymyksissä, mutta tunnusomaista on, että näitä asioita ei välttämättä kerrottaisi kenelle tahansa. Tällainen keskustelu voi viedä mukanaan, kadottaaa ajantajun, saada nauramaan ja ehkä itkemäänkin – ja ihastumaan toiseen ihmiseen yhdessä iltapäivässä. 

Niin kävi ainakin minulle. Olutlasien äärellä juttelimme perheidemme sisäisestä dynamiikasta, sisaruskateudesta, entisistä suhteista, parisuhdetta koskevista odotuksistamme ja siitä, millaista on kasvaa pienellä paikkakunnalla. Ei ehkä kuulosta erityisen mielenkiintoiselta näin jälkikäteen kirjoitettuna, mutta minulle tuotti todellisia vaikeuksia ehtiä ajoissa illan toiseen sovittuun tapaamiseen, niin ihanaa olisi ollut vain jatkaa juttua.

Lähtiessämme eri suuntiin mies tuli vielä kutsuneeksi minut illan keikalleen. Olin jo sopinut karaokeillasta kavereideni kanssa, mutta onnistuin houkuttelemaan seurueeni jatkoille keikkabaariin. Kun astuin lavan eteen, Ruotsalaismiehen hymy kuumotti korvanlehdissä asti. Bändin pitäessä taukoa esittelin miehen kavereilleni, ja hienoisen humalatilan rohkaisemana vaihdoimme kielen yllättävänkin sujuvasti ruotsiin. Loppuillasta kukin lähti omaan suuntaansa, mutta sovimme miehen kanssa, että laittaisimme seuraavana iltana yhdessä ruokaa minun luonani. 

Niin tapahtui. Kuinka paljon kivempaa ostoskorin täyttäminen ja sopivan viinin valinta onkaan kahdestaan! Teimme thai-currya, joimme valkoviiniä ja istuimme keittiönpöytäni ääressä kokonaiset viisi tuntia ennen kuin miehen piti lähteä valmistautumaan seuraavaan keikkaan. Ovella sanoimme hyvästit, että pidetään yhteyttä, lisätään Facebookiin, jutellaan WhatsAppissa. Sitten hän oli poissa, tänään jo takaisin Ruotsissa.

Vain neljän tapaamisen jälkeen tiedän Ruotsalaismiehestä enemmän kuin monesta muusta treffikumppanistani kuukausien tapailun jälkeen: parhaat ystävät, sisarusten nimet ja iät (ja ulkonäön, mies esitteli perhekuvia puhelimestaan), vanhempien keskinäiset välit, oman ja bändikavereiden suhtautumisen alkoholiin, lempiviinin. 

Onhan tämä vähän hullua: loppujen lopuksi emme ole tässä vaiheessa mitään muuta kuin jutelleet ja halanneet. Yhden vaivaisen viikon jälkeen olen silti ihastuneempi Ruotsalaismieheen kuin kehenkään muuhun sitten Brittimiehen. Mies pyörii ajatuksissani kesken työpalaverin. Facebookissa selaan läpi kaikki hänen kuvansa ja päivityksensä, syynään vuosien takaisen tyttöystävän tiedot ja palaan jatkuvasti katsomaan profiilikuvia, koska omissa silmissäni mies vain sattuu olemaan niin mielettömän hyvännäköinen. WhatsAppin kilahtelusta on jälleen tullut kaikkojen aikojen paras ääni.

Kun puhelimeen saapuu vielä puoliltaöin "Kram å gonatt!", olen ikionnellinen. Tietysti tiedän, ettei tämä todennäköisesti johda mihinkään sen suurempaan. Juuri nyt se kuitenkin riittää minulle. Juuri se saa minut unelmoimaan, uskomaan ja toivomaan.

CC-kuvat täältä, täältä ja täältä. 

27. treffikumppanini: ruotsalainen muusikko

Jos ikinä elämässäni olen pohtinut, mitä hyötyä ruotsin kielen opiskelusta on, tässäpä vastaus:

... eli ote ruotsinkielisestä keskustelusta, jota olen tällä viikolla käynyt Tinderissä erään kovasti hurmaavalta vaikuttaneen ruotsalaismiehen kanssa. Vaikka kielitaitoni on päässyt ruostumaan ja ruotsini on melko kankeaa, ei kuitenkaan niin kankeaa, ettenkö olisi onnistunut saamaan treffikutsua ja sopimaan tapaamista ilman sanaakaan englantia!

Voin heti alkuun paljastaa, että kaikkien aikojen neljännet Tinder-treffini olivat kaikin puolin menestys. Jo miehen profiilikuvat nostattivat vatsassa perhosia, etenkin sen jälkeen kun ystäväni T aivan aiheellisesti huomautti, että mies näytti vähän britiltä. Passar mig! Kun mies vieläpä aloitti Tinder-keskustelun täysin oikeaoppisesti toteamalla, että "Du verkar helt utan krussiduller va en fin tjej!" olin saman tien myyty. Jo toisessa viestissä mies ehdotti kahveja, enkä nähnyt mitään syytä kieltäytyä, vaikka hetken ajan mielessä vilahtikin: olisiko kyseessä sittenkin jonkin sortin pelimies? Tyyppi kun vaikutti melkein liian hyvältä ollakseen totta – mutta vain melkein. 

Pelkoni osoittautui turhaksi. Mies vaikutti olevan vilpittömän ilahtunut tapaamisestamme, halasi heti kohdatessamme ja tarjosi kahvit. (Aiheeseen liittymättömänä sivuhuomiona todettakoon, että samassa kahvilassa istuskeli myös Vakitapaus, jonka seuralaisena näytti olevan sama tyttö, jonka kanssa Suomenruotsalaisherralla oli jossain vaiheessa juttua. Pienet on näköjään piirit muillakin kuin minulla!)

Samalla kävi ilmi, että kyseessä olivat miehen ihka ensimmäiset Tinder-treffit. Keskustelu kulki mukavasti – onnekseni enimmäkseen englanniksi, vaikka välillä vaihdoimme pari sanaa myös ruotsiksi. Sain tietää, että mies oli Ruotsissa asuva muusikko, joka oli Suomessa parhaillaan keikkailemassa bändinsä kanssa. Keskustelimme kotipaikkakunnistamme ja perheistämme, työtilanteistamme ja opiskelutaustoistamme. Illan aikana ehdimme käydä läpi myös ruotsalaisia juomatapoja, rikssvenskan ja muminsvenskan eroavaisuuksia ja suomalaista saunakulttuuria. Selityksestäni huolimatta miehelle ei tainnut ihan vielä avautua, mikä on saunavihdan pohjimmaisin tarkoitus. 

Mies oli kohtelias, hauska, ystävällinen. Juuri sellainen, johon voisin kuvitella ihastuvani kertaheitolla. Jos nyt aivan rehellisiä ollaan niin ei siitäkään tietenkään haittaa ollut, että mies oli hyvännäköinen täsmälleen sillä tavalla, joka vie jalat altani. Tumma parransänki, say no more.

Kahveilta siirryimme vielä oluille, ja eri suuntiin lähtiessämme mies halasi, sanoi viihtyneensä ja kysyi, tapaisimmeko vielä myöhemmin. Tietysti suostuin. Puhelinnumerot olimmekin jo vaihtaneet ennen tapaamista. 

Ja tosiaan: tunnin päästä tapaamme toistamiseen! Olen vähän innoissani, vaikka meillä molemmilla on vielä muutakin ohjelmaa illaksi – ja vaikka tiedostan hyvin, että mies palaa pian takaisin kotiinsa. Oikeaa suhdetta tästä tuskin syntyy, mutta joka tapauksessa on aina hyvä saada muistutus siitä, että joidenkin kanssa kemiat tosiaan voivat kohdata alusta lähtien. Kun se sattuu kohdalle, sen kyllä tietää.

Ystäväni Lääkiskaveri erosi hiljattain pitkäaikaisesta tyttöystävästään ja kävi ensimmäisillä Tinder-treffeillään eron jälkeen. "Ihan mukavaa mut ei ehkä täysin mun tyylinen", kaveri kertoi ja pohti, pitäisikö tavata vielä uudestaan. 

Minulle vastaus oli päivänselvä. Jos jotain olen oppinut niin sen, että vaikka kaikki asiat olisivat järjellä ajateltuna kunnossa mutta jokin sisällä saa miettimään, onko jutussa kuitenkaan lopulta riittävästi aineksia, vastaus on useimmiten ei. 

Jos taas perhoset lentelevät vatsassa vielä ensimmäisen tapaamisen jälkeen, on parempi katsoa, mihin kaikki johtaa, vaikka  järki sanoisi, ettei suuremmalle suhteelle ole mahdollisuuksia. 

Voi hyvin olla, että tänään näemme toisen ja viimeisen kerran. Aion kuitenkin nauttia joka hetkestä!

Uudet kujeet

Nyt se on sitten virallista: minun ja Lääkärin juttu on ohi. En ole erityisen järkyttynyt tai surullinen, tämä ei tullut enää yllätyksenä. Itkin itkuni jo siinä vaiheessa kun Lääkäri sanoi haluavansa pitää taukoa, sillä tiesin kyllä, mitä "tauko" suhteessa useimmiten tarkoittaa. Lopun alku, niin tälläkin kertaa.

Jouluaattona sain neutraalin hyvän joulun toivotuksen, muuten en kuullut Lääkäristä sanaakaan  koko loman aikana. Sitä en myöskään odottanut – oikeastaan koko juttu pyöri mielessäni varsin vähän. Se jo itsessään todisti, etteivät omatkaan tunteeni olleet lopulta juurtuneet kovin syvälle. Jälkiviisaana voin todeta, että juttu ei missään vaiheessa tuntunut aivan oikealta, vaikken osannutkaan selittää, miksi.

Eilen palasin takaisin kaupunkiin, tänään lähetin viestin ja kysyin, haluaako Lääkäri vielä nähdä tai jutella. Hän soitti perään: lyhyt ja jokseenkin kiusallinen puhelu, joka teki todeksi sen, minkä molemmat jo tiesivät. Ei muistella pahalla, oli kuitenkin kiva tutustua, olet mukava tyttö mutta en ollut sittenkään vielä valmis tähän, liirumlaarum.

Vuodatin pari kyyneltä, mutta pohjimmiltaan olo oli puhelun jälkeen lähinnä helpottunut. Nyt tiedän jälleen, missä mennään.

Palasin saman tien takaisin Tinderiin, Suomi24 Treffeihin ja OkCupidiin, koska miksipä ei. Minä en ole kiinni missään menneessä, uusi vuosi tuokoon jälleen uusia tuulia elämääni.

Vuodenvaihteesta puheen ollen – tehdäänpä vielä lyhyt katsaus päättyneeseen vuoteen. Vuonna 2015:

• En onnistunut löytämään parisuhdetta. Yrityksen puutteesta se ei ainakaan jäänyt kiinni, sen sanon. 
• Tapailin kahta miestä (Lukiotuttu ja Lääkäri) säännöllisemmin, molempia kuitenkin alle kahden kuukauden ajan. Toinen juttu päättyi omaan aloitteeseeni, toinen miehen. 
• Sain yhdeksän eri yövierasta, joista ilahduttavin oli vanha tuttu Sijoittaja ja yllättävin ensimmäinen deittikumppanini Rokkipoju. 
• Kävin treffeillä noin seitsemän miehen kanssa. (Parilla kertaa en itsekään ollut aivan varma, olivatko kyseessä varmasti treffit.)
• Tein kansainvälisiä aluevaltauksia käymällä treffeillä muun muassa islantilaisen ja kanadalaisen miehen kanssa. Sen sijaan Brittimiehen kanssa yhteydenpito hiipui vuoden aikana tuntuvasti, mikä puolestaan oli yksi suurimpia surujani. 
• Ylitin aiempia rajojani tekemällä viimein omakätisen aloitteen Tinderissä ja tapaamalla itseäni nuoremman miehen, johon yllätyksekseni menin vielä ihastumaan. Kaikkea sitä!
• Pyörin kolmella eri deittipalstalla: Suomi24 Treffit, Tinder ja OkCupid. Lisäksi liityin Facebookin sinkkuryhmään, tosin toistaiseksi laihoin tuloksin. 
• Onnistuin saamaan mahtavan työpaikan. En onnistunut saamaan graduani loppuun. 
• Surkuttelin sinkkuuttani, mutta iloitsin sitäkin enemmän ystävistäni. Kiitos, T, N ja E, olette korvaamattomia! Myös sinkkukerhomme tarjosi vertaistukea kiitettävän aktiivisesti ja sen jäsenistä tuli entistä läheisempiä ja tärkeitä minulle. 

Yhteenvetona sanoisin, että vuosi 2015 oli hyvä työelämän ja ystävyyden näkökulmasta, tasainen opiskelun ja treffailun kannalta ja laihanlainen rakkauden osalta. Ei mitenkään huono vuosi, muttei välttämättä erityisen ikimuistoinenkaan. 

Nyt kuitenkin uutta kohti. Verkot vesille, silmät auki ja valmiina uusiin seikkailuihin. Antaa palaa, 2016!

CC-kuvat täältä ja täältä. 

Suhdekarikon selviytymiskeinot

Lauantaiöisen suhdesokin jälkeen elämä palailee hiljalleen raiteilleen. Vielä sunnuntaina itku oli herkässä, ja edelleen henki salpautuu hetkeksi, jos erehdyn ajattelemaan Lääkäriä. Jollakin tavalla olotila on kuitenkin ollut enimmäkseen hämäävän normaali. Iloa tai ainakin jonkinlaista tukea ja lohtua suhdekriisin keskellä on tarjonnut monikin asia.

1. Keskusteluseura

Heti kriisiyön jälkeisenä aamuna laitoin viestiä parhaalle miespuoliselle ystävälleni Konsulttikaverille: Mitä teet illalla? Tarvisin ehkä juttuseuraa. Pian kävimme teekupin ääressä läpi, mitä oikeastaan olikaan tapahtunut ja miksi. Kuten aina ennenkin, Konsulttikaveri oli loistavaa keskusteluseuraa. Hän osasi kuunnella ja tukea, kysyä juuri oikeat kysymykset ja asettaa tapahtumat järkeviin mittasuhteisiin. Kuten hän sanoi: pahin on joka tapauksessa nyt ohi. Mikäli juttu päättyy lopullisesti, olen jo ehtinyt varautua siihen ja selvinnyt pahimman pettymyksen yli. Mikäli juttu jatkuu, asiat ovat jälleen hyvin ja pelkoni onkin ollut turha. 

Keskustelumme jälkeen olo oli huomattavasti helpottuneempi. Aallonpohja on jo saavutettu, nyt suunta on tavalla tai toisella ylöspäin. 

2. Perhe ja ystävät

Jos suhteen on pakko mennä katkolle, joulunaika ei välttämättä ole niin paha ajankohta kuin ensi alkuun kuvittelisi. Omalla kohdallani se tarkoittaa nimittäin reissua kotiseudulle perheen ja vanhimpien ystävieni lähelle. Omassa kämpässäni luvassa olisi varmasti yksinäisyyttä ja unettomia öitä. Tätäkin tekstiä kirjoitan kuitenkin lapsuudenkodissani lemmikkien ja television rauhoittavan taustahälyn ympäröimänä, perheeni keskellä. Tulevien päivien aikana näen myös parhaita ystäviäni, joiden seurassa itkukin kääntyy aina lopulta nauruksi, suru iloksi, tavallinen päivä ikimuistoiseksi. Vaikka yksi ihminen katoaisi elämästä, moni muu pysyy rinnalla.

3. Plan B

Vaikka tämä saattaakin kuulostaa erikoiselta näin pian kaiken jälkeen, viime päivinä minua on tietyllä tavalla lohduttanut myös tieto siitä, että maailmassa on muitakin miehiä. Useampi vanha tuttu on kysellyt viime päivinä kuulumisia, ja jälkikäteen huomasin, että samana yönä kun Lääkäri kertoi eksäongelmistaan, ensimmäinen nettideittikumppanini Rokkipoju oli taas kokeillut kepillä jäätä ja laittanut booty call -viestin, joka ei jättänyt paljoakaan arvailun varaan. Tässä vaiheessa olen tietenkin vain tauolla, enkä aio kehitellä mitään ylimääräistä ennen kuin tiedän varmuudella, mikä minun ja Lääkärin jatkostatus on. Sen kuitenkin tiedän, että jos yksi ovi sulkeutuu, toinen aukeaa – ellei muuta niin ainakin yöllisiä visiittejä varten. Lohtu se on laihakin lohtu. 

4. Terve järki

Kun muu pettää, voin koettaa vedota sydämen sijaan järkeeni. Se sanoo näin: kaikesta huolimatta emme kuitenkaan ole tapailleet kuin puolitoista kuukautta. Lupauksia ei ole tehty, hammasharjoja ei ole vaihdettu, suhdestatusta ei ole muutettu. Mitä lyhyempi suhde, sitä nopeampi toipuminen. En ole rakastunut sydänjuuriani myöten, en edes ihastunut kunnolla ennen kuin vasta aivan hiljattain. Emme ole mikään rakkautta ensi silmäyksellä -pari, emme automaattinen match made in heaven. Kyllä siitä yli pääsee, jos tarpeen on – vaikka tahdon yhä antaa suhteelle mahdollisuuden, jos sellaisen vielä saan.

5. Erobiisit

Jos mikään ei auta, on parasta antaa surulle tilaa, velloa siinä hetki ja antaa sen sitten mennä ohi. Sopivan haikean ja itsesäälin täyteisen fiiliksen luomisessa auttaa tietysti asiaankuuluva nyyhkymusiikki. Sen ei tarvitse olla erityisen katu-uskottavaa tai tuoretta – pääasia on, että se herättää fiiliksiä juuri itsessä. Kokosin pienen Youtube-linkitetyn listan niistä kappaleista, jotka syystä tai toisesta puhuttelevat nyt minua. (Tekisin toistettavan Spotify-listan, mutta se ei taida onnistua anonyymisti, joten tähän on tyytyminen.)

Mew – White Lips Kissed

Emma Salokoski Ensemble – Veden alla

PMMP – Heliumpallo

Apulanta – Odotus

Jenni Vartiainen – Duran Duran

Dido – Here with Me

Howard Shore – Twilight and Shadow

Frou Frou – Must Be Dreaming

Coldplay – The Scientist

Vesala – Tequila

Schiller – Ein Schöner Tag

Metric – Collect Call

London Grammar – Nightcall

Ludovico Einaudi – Fly

Pariisin Kevät – Kevät

Zen Café – Huonot päiväsi

Yann Tiersen feat. Claire Pichet – Summer 78

Secret Garden – Nocturne

Rammstein – Wo Bist Du

CC-kuvat täältä, täältä ja täältä. 

26. treffikumppanini: huomaavainen lääkisopiskelija

Tämän postauksen piti olla kovin toisenlainen. 

Vain muutama päivä sitten kerroin siirtyneeni sinkkuudesta tapailuvaiheeseen, heränneeni vielä samana aamuna ihanan miehen vierestä. Tarkoitukseni oli kertoa tarina, joka alkaa ensimmäisistä treffeistä ja päättyy alkavan suhteen tyytyväiseen tasapainoon ja odottavaan onneen, tulevaisuuden lupaukseen, valoon pitkän pimeyden jälkeen. 

Niin kuvittelin kaksi päivää sitten. Viime yönä tarina taipui kuitenkin toiseen suuntaan. Äkkiarvaamatta, varoittamatta, olenkin jälleen tyhjän päällä.

Aloitetaan kuitenkin alusta. 

Lokakuun lopussa sain suosikkipalstallani Suomi24 Treffeillä mutkattoman mukavan viestin mieheltä, jonka nimeän opiskelualansa perusteella Lääkäriksi, vaikkei hän olekaan vielä valmistunut. Miehessä oli kaikki kunnossa: fiksu teksti, hyvä kuva, elämän palaset paikoillaan. Ikä tosin mietitytti aluksi: kaksi vuotta vähemmän kuin minulla, joka olen vuosikaudet julistanut kaikille, etten kiinnostu itseäni nuoremmista miehistä. Mitään muuta vikaa en kuitenkaan löytänyt, joten päätin antaa mahdollisuuden, astua itse määrittelemieni hölmöjen rajojen ulkopuolelle. 

Tapasimme kahvilassa. Aluksi juttu vaati vähän käynnistymisaikaa ja huomasin jännittäväni ja höpötteleväni liikaa tyhjyyttä täyttääkseni. Hiljalleen keskustelu alkoi kuitenkin sujua, ja lopulta poistuimme vasta kun kahvila sulkeutui. Halasimme, vaihdoimme numerot ja sovimme tapaavamme toistekin. Ikä ei tuntunut enää kovinkaan oleelliselta seikalta.

Seuraavilla treffeillä kävimme syömässä ja kuljimme merenrantaan. Täydeksi yllätyksekseni Lääkäri oli varautunut kävelyretkeemme: hän oli ottanut mukaan kaakaota ja pientä syötävää ihan vain treffejämme varten. Olin vaikuttunut ja ilahtunut. Olin jo melkein unohtanut, millaista on, kun toinen ihminen panostaa johonkin ihan vain minun vuokseni. Suutelimme ensimmäisen kerran, kävelimme käsi kädessä takaisin kohti keskustaa.

Seuraavalla viikolla mies pyysi minut luokseen syömään: itse graavattua lohta, täydelliseksi liekitettyä crème brûléeta. Juttu sujui, viini maistui, olin edelleen kovin yllättynyt ja onnellinen. Jäin yöksi. 

Sen jälkeen kaikki alkoi kulkea omalla painollaan: tapasimme muutamia kertoja viikossa, katsoimme leffoja sängyssä, laitoimme ruokaa ja kävimme katsomassa, kun kaupungin jouluvalot sytytettiin. Opin Lääkärin ovikoodin, totuin siihen että hän otti äänekkäästi tikittävästä pöytäkellostani paristot yöksi pois. 

En rakastunut välittömästi ja päätä pahkaa – en ollut aivan heti varma, onko meillä riittävästi yhteistä. Taustamme olivat erilaiset, poliittiset arvomme hieman toisistaan poikkeavat, tapamme viestiä erityyliset. Vähitellen vakuutuin kuitenkin siitä, että vaikka ajattelimme joistakin asioista eri tavoilla, pystyimme keskustelemaan niistä järkevästi ja kiinnostavasti. Väittelimme filosofiasta, ihmisoikeuksista ja sukupuolten välisestä tasa-arvosta, nousimme keskiyöllä sängystä piirtelemään keskusteluaihettamme havainnollistavia matemaattisia käyriä. 

Huomaamattani ihastuin. Lääkärin lähellä oli helppoa ja mutkatonta olla. Hän veti minua puoleensa enemmän kuin kukaan aikoihin, osasi katsoa silmiin ja rutistaa tiukasti kun sitä tarvitsin. Nukahdin hänen viereensä usein hymy huulilla. Ajattelin, että kaikki oli hyvin. 

Samaan aikaan minussa eli kuitenkin pieni epävarmuus, jonkinlainen hienoinen huoli, joka teki minut aavistuksen verran varautuneeksi, esti antamasta kaikkeani. Tiesin, että Lääkäri oli eronnut pitkästä suhteesta vain muutamia kuukausia aikaisemmin, enkä voinut olla miettimättä, vertaisiko hän minua eksäänsä. Etsisikö vain korviketta, hakisiko laastaria haavoihin? Olin huomaavinani pieniä merkkejä edellisestä suhteesta siellä täällä. Sängyssä Lääkärillä oli yhä oma puolensa, eikä sillä ollut mitään tekemistä minun kanssani. 

Tämän viikon aikana kaikki oli kuitenkin mennyt hyvin, keskustelumme olivat venyneet aamuyöhön ja aikaiset herätykset aamupäivään. Eilisiltana saavuin Lääkärin luokse odottavin mielin, itse tehty joulukortti laukussa. Näkisimme viimeisen kerran ennen kuin lähtisin joulunviettoon kotimaisemiin, ihana ilta tiedossa!

Katsoimme leffan ja vähän toista kunnes nuokahtelin, ehdotin nukkumaanmenoa. Valojen sammuttua Lääkäri ei kuitenkaan hakeutunutkaan viereeni kuten tavallisesti, ei puhunut mitään, vältteli katsettani. Kysyin, onko kaikki hyvin. 

Ei ollut. Kaikki ei tosiaankaan ollut hyvin.

Vaikka Lääkäri oli vakuuttanut päässeensä yli edellisestä suhteesta, niin ei sitten ollutkaan. Kuluneella viikolla hän oli törmännyt eksäänsä ja herättänyt ajatukset, jotka luuli jättäneensä jo taakseen. Ei enää tiennyt mitä tahtoi, tahtoiko mitään. 

Vaikka minulla oli ollut aavistukseni, olin järkyttynyt ja yllättynyt – ja pohjattoman surullinen. Katselimme toisiamme silmiin, yritimme löytää sanat eteen tulleelle esteelle. Lääkäri halusi miettiä tilannetta, selvittää asioita itselleen. Sovimme, että pidämme taukoa joululomien ajan, kun olemme joka tapauksessa eri kaupungeissa. Hän miettii, minä odotan. 

Ymmärsin ratkaisua, enkä siltikään. Vaikka kuinka taistelin vastaan, kyyneleet kastelivat tyynyn ja sumensivat sanani. Itkemisestä ei tullut ollenkaan loppua, murhe pakahdutti ja lamaannutti minut täysin. Ajattelin laukussani yhä odottavaa joulukorttia, <3:llä minä. Lääkäri otti syliinsä, halasi ja silitteli, pyysi anteeksi. Lohdutti juuri niin kuin pitääkin. Silti nyyhkytin vielä kauan sen jälkeen kun hänen hengityksensä oli tasaantunut uneen. 

Aamulla kyyneleet palasivat heti kun avasin silmäni. Paljoa en puhunut. Lääkäri oli ihana ja ymmärtäväinen, halasi tiukasti, sanoi kauniita sanoja. Kysyi, milloin palaan kaupunkiin. Sanoi, että soitellaan. Annoin joulukortin ja kävelin bussipysäkille silmät turvonneina, huulet rohtuneina, sydän tyhjänä.

Soitellaanko tosiaan? Ei aavistustakaan. Aloite on nyt hänellä, kaikki on hänestä kiinni. En aio lähetellä viestejä ellei hän lähetä, en roikkua perässä väkisin. Kahden viikon päästä olemme jälleen samassa kaupungissa ja silloin tiedän, onko meillä vielä tulevaisuutta. 

Yleensä en usko taukoihin ihmissuhteissa. En juuri koskaan.
Yritän valmistaa itseäni pahimpaan. 

Huomenna on vuoden pimein päivä. Valo pakenee ennen kuin on ehtinyt kunnolla saapuakaan.

CC-kuvat täältä, täältä, täältä ja täältä. 

Deittailusyksy 2015

Rakkaus löytyy, kun sitä vähiten etsii. Niin ne väittävät. Koskaan en ole siihen uskonut: pelkkä odottelu harvemmin tuo unelmien miestä kotiovelle. Tosielämässä kädet eivät kohtaa kaupan hyllyllä,  ohikulkija ei auta keräämään kadulle kaatuneita ostoksia, puistossa kukaan ei tule kyselemään lukemani kirjan nimeä. 

Jotenkin tässä on kuitenkin käynyt niin, että heti kun julistauduin omistautuvani seuraavina kuukausina vain opiskelulle, elämä toikin mukanaan aivan muuta. Juonipaljastus: olen siirtynyt yksiselitteisestä sinkkuudesta tapailun ihmeelliseen vaiheeseen.

Ennen kuin kerron uusimmista käänteistä enemmän, koen kuitenkin tarvetta koota yhteen syksyn treffisaldoa. Neljä nimeä, ennen kuin kuvioihin astui se, josta tahtoisin kiivaasti kertoa jo enemmänkin. 

***

Deittikumppani numero 24: Fiksu islantilaismies

Alkusyksystä päätin viimein ryhdistäytyä Tinderin saralla ja olla kerrankin itse se, joka lähettää ensimmäisen viestin. Sehän kannatti: nopeasti olin sopinut treffit kivannäköisen ja fiksun oloisen islantilaismiehen kanssa. Netissä juteltavaa riitti – miehen huumorintaju oli juuri sitä sorttia, joka iskee minuun. Tapasimme keskustan pubissa, joimme oluet, juttelimme niitä näitä. Mies kehui aksenttiani brittiläiseksi, ja se jos mikä lämmittää aina sydäntäni hurjasti. 

Mies oli akateeminen ja hyvää seuraa, ja kun hän pyysi minua mukaansa tanssiklubille, suostuin helposti. Kävi ilmi, että kyse ei ollut ihan mistä tahansa tanssi-iltamasta: listahittien sijasta paikalla soi sen sorttinen tekno, josta on mahdotonta päätellä, milloin yksi kappale alkaa ja toinen loppuu. Aluksi se vaati totuttelua, lopuksi oli mahdotonta pysyä paikoillaan. Tanssi vei mukanaan aivan kuten mies oli luvannutkin. 

Pilkun aikaan lähdimme samalla bussilla, kutsuin miehen luokseni. Enemmänkin siksi, että se tuntui sopivan hetkeen kuin siksi, että olisin kokenut sen suurempaa yhteyttä välillämme. Myönnettävä se on: jos mies on hädin tuskin itseni pituinen ja täysin linnunluinen, se on minulle turn-off, vaikka kovasti haluaisin nousta moisen pinnallisuuden yläpuolelle. Tunne siitä, että olen miestä suurempi kaikilla mahdollisilla mittareilla katsoen, on ahdistava. 

Tapasimme kuitenkin vielä toistamiseen, en tahtonut tyrmätä miestä täysin. Kaikesta huolimatta hän oli mukava, siitä ei päässyt mihinkään. Kävimme kahvilla ja katsomassa islantilaisen elokuvan, juttelimme niitä näitä, mutta jotenkin tuntui, että jotain jäi puuttumaan. Ei vetovoimaa, ei kerrassaan, enkä kokenut, että myöskään mies olisi ollut minusta juuri sen enempää kiinnostunut. Elokuvan jälkeen molemmat livahtivat omiin koteihinsa jonkin tekosyyn varjolla. 

Myöhemmin mies kysäisi minua vielä uudestaan klubikeikalle tanssimaan. Ikävästi tehty minulta, tiedän – mutta en koskaan saanut vastattua. Siihen päättyi toistaiseksi ainoa kosketukseni maahan nimeltä Islanti. 

***

Deittikumppani numero 25: Perusinsinööri vol. sata

Jotain tästä treffikumppanista kertonee se, että vaikka treffeistä ei kaiken laskutaitoni mukaan voi olla kahta kuukautta enempää, en muista miehestä juuri mitään. Vasta pitkästä suhteesta eronnut insinööri, jos oikein muistan – nimeäkään en enää osaisi heittää. Tapasimme pubissa, joimme pari olutta, juttelimme pari tuntia. Ei mitään pahaa sanottavaa, ihan kiva mies – mutta ei toisaalta mitään sellaista, mikä olisi laittanut sydämeni sykkyrälleen. Koska muistini pettää, katsotaanpa, millaisen analyysin annoin sinkkukerhomme WhatApp-ryhmään heti treffien jälkeen: 

"Perustreffit peruskivan perusteekkarin kanssa, osa sata. Millonhan oppisin, että tää ei sit kuitenkaan oo mun juttu. :D Puhuin varmaan neljä kertaa enemmän kuin se. Aina kun selitin jotain niin se vastas vain "okei" eikä jatkanut keskustelua. Mun piti aina vain höpistä lisää. "Okei" on kyllä surkea vastaus! Ja kun lähdettiin eri suuntiin niin se kätteli mua uudestaan. :D En näe jatkoa. Mä en kestä treffejä joissa tuntuu että kaikki kortit on mulla, vähän aktiivisempaa otetta kyllä vaaditaan!" 

Eipä tähän paljoa ole lisättävää. Totta tosiaan, tämä mies kätteli minua vielä toistamiseen, kun lähdimme eri suuntaan! Jos jotain olen treffikulttuurista oppinut niin tämän: ensimmäistä kertaa tavatessa kätellään (tai halataan), eri suuntiin lähtiessä halataan (tai pussataan, jos kaikki osuu kohdalleen). Toisen kättelyn antama viesti on yksiselitteinen: tämä oli sitten tässä. 

Melkein viikko treffien jälkeen mies laittoi vielä viestiä perään. Jatkoa ei seurannut.

*** 

Deittikumppani numero 1: Rokkipojan paluu

Kaikista tämän syksyn kohtaamisista yllättävin oli reilu kuukausi sitten sattunut yhteentörmäys kaikkien aikojen ensimmäisen nettitreffituttavuuteni Rokkipojan kanssa. Hän otti minuun aikoinaan yhteyttä samana päivänä kun rekisteröidyin Suomi24 Treffeihin. Tapasimme, tulimme juttuun, tapailimme parin kuukauden ajan. Lopulta homma kuihtui kuitenkin kasaan, enkä sittemmin ollut kuullut miehestä kuin parin Facebook-tykkäyksen verran. Tänä syksynä satuimme kuitenkin samaan tapahtumaan. Minä huomasin hänet ensiksi, harkitsin hetken ja kävin moikkaamassa, vaihtamassa pari yleisluonteista sanaa. Jatkoin matkaani. 

Kun illan lopussa olin narikassa hakemassa takkiani, huomasin miehenkin olevan lähdössä. Nyökkäsin ohimennen ja jatkoi bussiin. Kauaksi en ehtinyt, ennen kuin puhelimeen kilahti viesti: En tiedä, kuinka törkeen booty callin tässä tilanteessa voi pistää. Yllätyin, positiivisesti. Pidin edelleen miehestä, vaikka en enää osannutkaan kuvitella minkäänlaista yhteistä tulevaisuutta. Toivotin hänet tervetulleeksi luokseni. Booty call oli varsin rehellisesti ilmaistu. Mies ei lopulta jäänyt edes yöksi vaan jatkoi vielä matkaa taksilla kotiinsa. 

En tiennyt, kuulisinko miehestä enää uudelleen, enkä totta puhuen miettinyt asiaa sen kummemmin. Vuosia sitten olin niin ihastunut, että tapailun päättyessä voin päiväkausia huonosti ihan fyysisestikin. Nyt ajattelin, että ottaa yhteyttä, jos on ottaakseen. 

Niin kävikin: pari viikkoa myöhemmin sain varsin suorasukaisen ehdotuksen, johon olisin toisessa tilanteessa mielelläni tarttunutkin. Noiden parin viikon aikana elämäni oli kuitenkin ehtinyt ottaa uuden käänteen, ja kerroin sen rehellisesti myös Rokkipojulle. Olen tavannut yhden tyypin. En hirveesti viitsi säätää nyt muiden kanssa. 

*** 

Suomenruotsalaisherra

Kuten jo aikaisemmin taisin mainita, vanha tuttavani Suomenruotsalaisherra muuttaa vuodenvaihteessa toiselle puolelle Suomea. Jonkinlainen en gång till -ajatus siinä sitten heräsi. Tämä kohtaaminen on käyty läpi varsin nopeasti: bileet, alkoholi, aamuyön pikkutunnit, grillijono, taksijono, minun kämppäni. 

Samoissa merkeissä tuskin enää tapaamme. Tack och adjö! Nyt molempien on aika mennä elämässään eteenpäin. 

***

Ja sitten on vielä treffikumppanini numero 26, mies, jonka kainalosta olen herännyt viimeksi tänä aamuna. Hänestä riittääkin sen verran sanottavaa, että taidan palata asiaan erillisessä postauksessa. 

Kutsuttakoon miestä kuitenkin Lääkäriksi.

Taidan olla ihastunut. 

Prioriteetit järjestykseen

Minne katosi päivät? En tiedä, mutta marraskuuta viedään, eivätkä elämäni kuviot ole muuttuneet miksikään. Töissä on yhtä mukavaa kuin ennenkin, gradu on yhtä keskeneräinen kuin ennenkin, minä vähintään yhtä sinkku kuin ennenkin. "Vähintään" siksi, että jossain vaiheessa sinkkuelämäni sentään sisälsi jos jonkinlaista säätöä ja sutinaa. Nykyään harvemmin.

Vuosien ajan elämässäni pyörivien miesten määrä on korreloinut kohtalaisen hyvin aamuyölle venyvien opiskelijabileiden määrän kanssa. Tänä vuonna olen jättäytynyt aktiivitehtävistä, ja samalla bileidenkin määrä on laskenut. Lisäksi omanikäiseni ja vanhemmat miehet ovat alkaneet siirtyä yliopistosta työelämään, eikä viikonlopun suunta ole enää automaattisesti opiskelijajärjestön tanssilattia. Voitte siis päätellä, mihin suuntaan potentiaalisten miesten määrä on kääntynyt. Viiden pisteen vihje: ei ylöspäin. 

Olen minä parilla treffeillä käynyt, tarkistanut Suomi24-viestini, viuhtonut Tinderiä vasemmalle ja oikealle. Silti: ei ketään maailmaani mullistavaa, ei miestä jonka kanssa edes harkitsisin yhteistä elämää. Vanhoista tapauksista ei ole apua. Vakitapauksen paluu ei ollutkaan varsinaisesti paluu, sillä emme ole olleet yhteydessä yhteisen yömme jälkeen. Sijoittajaa en ole nähnyt kuukausiin. Suomenruotsalaisherra kertoi tänään muuttavansa vuodenvaihteessa työn perässä toiselle puolelle Suomea. 

Siksi olen yrittänyt tutustua uusiin ihmisiin, olla sallivampi, päästä yli typeristä ennakkovaatimuksistani. Ollaan jo siinä pisteessä, että voisin ehkä potentiaalisesti harkita meneväni treffeille pitkähiuksisen tai itseäni nuoremman miehen kanssa. Kai. Ehkä. Olen koettanut pitää silmäni auki baarissa, tehnyt jopa ilmoituksen Facebookin sinkkuryhmään. (Monta tykkäystä, nolla treffipyyntöä.)

Kun mitään ei vieläkään ole kuulunut, olen jatkanut elämääni ihan onnellisena itsekseni. Hamstrannut romaaneja, nähnyt ystäviä, käynyt kummallisen nimisillä ryhmäliikuntatunneilla. (Sh'bam, CXWORX, Piloxing Barre. Kuka näitä keksii?) 

Ensimmäistä kertaa koko elämässäni viherkasvini ovat alkaneet pysyä hengissä. Johonkin minunkin pitää huolenpitoni kohdistaa. 

Huomaan olevani umpikujassa: mitään ei tapahdu, ellen itse tee jotain, ellen muuta jotakin muutakin kuin Tinderin profiilikuvaa. Oikeastaan vastaus on selvääkin selvempi. Gradu. Sen tulisi nyt olla tärkein tavoitteeni, tärkeämpi kuin satunnainen Tinderin selailu tai samaa kaavaa toistavat perustreffit. Kunhan maisterin paperit ovat kädessä, elämä on taas edessä ihan uudella tapaa. Töissä on hyvä mahdollisuus vakipaikkaan, jatkuva huono opiskeluomatunto katoaa ja iltaisin on taas aikaa harrastaa jotain aivan uutta. Juuri nyt mikään ei estä minua valmistumasta, ellei sitten oma laiskuuteni.  Työ ei ole tunteihin sidottu, harrastukset eivät ole aikaan sidotut, minä en ole kehenkään sidottu. 

Olen huomannut puhuvani elämästäni sitten kun -muodossa. Sitten kun ehdin harrastaa, menen yksinlaulutunnille. Sitten kun opinnot ovat takana, luen maailmankirjallisuuden klassikot. Sitten kun vähän laihdutan, saan varmasti helpommin huomiota. Ja sitten kun löydän sopivan miehen, ei minulta mitään puutu. Sitten elämässä on kaikki kohdallaan. 

Niinpä niin. 

Joka tapauksessa seuraavien kuukausien aikana aion keskittyä elämässäni kerrankin johonkin muuhun kuin sopivan miehen etsintään. Tulee kohdalle kun on tullakseen – en voi laittaa muuta elämääni paussille vain sen takia, etten ole onnistunut löytämään sopivaa ihmistä, niin kipeästi kuin sitä haluaisinkin. 

Hiljaiselo saattaa jatkua blogin puolella vielä jonkin aikaa. Kokonaan en kuitenkaan katoa mihinkään.