Minkä taakseen jättää

Kun aktiivinen deittihistoria alkaa ulottua useammalle eri vuodelle ja saldoon on kertynyt kolmattakymmentä nettideittituttavuutta, ei pitäisi olla mikään yllätys, että vanhoihin treffikumppaneihin törmää uudelleen. Silti se hämmentää, jatkuvasti ja aina uudelleen. 

Tämän kevään ja kesän aikana olen kohdannut poikkeuksellisen paljon entisiä deittituttavia.

Eräänä päivänä kuljin työkavereideni kanssa kohti toimistoa, ja vastaan sattui fiksu amispoika, joka kuului aikanaan kategoriaan "ihan kiva, ei enempää". Piti tuijotella pitkään, jotta olin varma havainnostani – niin tylyltä kuin se ehkä kuulostaakin, en enää muista kaikkien deittituttavuuksieni kasvoja, saati sitten nimeä. Mieskin tuntui kuitenkin huomaavan minut ja hymyili hieman tavalla, joka osoitti tunnistamisen olevan molemminpuolista. Jatkoimme matkaa omille teillemme.

Loppukeväästä vietimme kaverini Konsulttimiehen tupareita, ja kuinka ollakaan, jatkobaarin viereisessä pöydässä huomasin potentiaalisen pyöräilijämiehen, joka oli aikanaan ensimmäisiä deittejäni ja johon taisin mennä hieman ihastumaankin vain huomatakseni, ettei tunne ollut molemminpuolinen. Baarissa tuijottelin intensiivisesti viereiseen pöytään, mutta mies ei joko huomannut tai halunnut huomata minua. Harmi. Olisi ollut mukava vaihtaa pari sanaa. Ollutta ja mennyttä, kai se on viimein uskottava.

Ja eikös vain ollut juhannusaattonaattona, kun S-marketin vihannestiskillä vastaan käveli ihana kanadalainen metsuriseksuaali – selvästi jonkun muun tytön kuin sisarensa kanssa. Kiirehdin nopeasti  lihaosaston puolelle ja toivoin, että mies ei ollut huomannut minua. On jotenkin kovin kiusallista huomata, että on itse kahdesta ihmisestä se, joka on edelleen yksin.

Todettakoon muuten, että juhannusaatonaaton ilta on muutenkin sinkulle maailman kaikista masentavin aika käydä kaupassa. Illalla kaikki lapsiperheet ja kaveriporukat ovat jo lähteneet mökeilleen. Jäljellä ovat ne, jotka viettävät juhannusta pienemmällä porukalla: nuoret pariskunnat – ja minä. Sitä ostoskorissa piilevien mansikkarasioiden, viinirypäleiden ja brie-juuston määrää! Kipitin melko nopeasti kassalle karkkipussini ja suklaavohvelieni kanssa.

Ai niin. Kävi kevään aikana niinkin, että eräs treffikumppani löysi itsensä blogistani. Siitä kerron ehkä erikseen, jos kerron. Hämmentävää ja häkellyttävää, joka tapauksessa.

Mikä on postaukseni pointti? Ehkä se, mihin otsikkokin viittaa: minkä taakseen jättää, sen edestään löytää. Vaikka treffikumppanin näkisi vain parin tunnin ajan, mikään ei takaa, etteikö kohtaaminen saattaisi olla edessä vielä joskus uudestaan. Siksi ei ole se ja sama, miten toista ihmistä kohtelee: onko ystävällinen vai välinpitämätön, ilmoittaako suoraan, onko kiinnostusta, vai häipyykö vain vähin äänin toisen elämästä. Oikea elämä ei toimi kuin Tinder: pyyhkäisemällä vasemmalle ei takaa, etteikö toinen tulisi vielä uudestaankin vastaan juuri kun sitä vähiten odottaa. 

CC-kuvat täältä, täältä ja täältä. 

23. deittikumppanini: valloittava nappisilmä

Rasti seinään: olen päätynyt toista kertaa ikinä Tinder-treffeille!

Pohjustetaanpa vähän. Kevään aikana nettideittailuintoni on ollut jokseenkin laimea, ja paljon on ehtinyt tapahtua sitten aktiivisimpien treffiaikojeni – hyvässä ja huonossa. 

Olen pitkään puhunut perinteisempien nettideittipalstojen puolesta: itselleni Suomi24 Treffit ja OkCupid ovat tuntuneet Tinderiä mieluisammilta tutustumispaikoilta. Kun tekstiä on paljon ja kuviakin muutama, deittivaistoni on kehittynyt löytämään joukosta melko nopeasti ainakin jossakin määrin kiinnostavat tyypit. 

Toista se on Tinderissä. Jonkinlaista karsintaa osaan toki kuvien ja lyhyiden tai puuttuvien tekstien perusteella tehdä, ja kaikista oudoimmilta tapauksilta, ehdottelijoilta ja häiriköiltä olen välttynyt täysin. Noin muuten matcheista on kuitenkin vaikea tietää etukäteen, osuvatko ajatukset ollenkaan yksiin. Hakeeko toinen vakavaa seuraa vai yhden yön juttuja? Etsiikö fiksua, ajattelevaa naista vai äidin korviketta? Onko kiinnostunut yhteiskunnasta ja ympäröivästä maailmasta vai pitääkö pääasiallisena uutislähteenään Seiskaa ja kaukaisimpana kuviteltavissa olevana matkakohteena Haaparantaa? Tätä on vaikea sanoa etukäteen, kovin harva kun vaivautuu avaamaan ajatuksiaan selkeän profiilitekstin muodossa – ja siinäkin tapauksessa tekstin lyhyys tulee auttamatta vastaan. 

Viime kuukausien kokemus kuitenkin osoittaa, että Tinder on hiljalleen vienyt voiton muista deittailuareenoista. Siinä missä Suomi24 tarjosi vielä puolitoista vuotta sitten kiinnostavia miehiä melkein jonoksi asti, nyt ensimmäistäkään aidosti mielenkiintoista tyyppiä ei ole tullut vastaan kuukausiin. Niinpä olen hiljalleen koettanut voittaa ennakkoluuloni ja kotiutua Tinderin hektiseen huumaan. 

En ole mikään pikaviesti-smalltalkkaaja. En jaksa käydä kovin pitkiä keskusteluja aiheesta "Mitäs sun viikonloppuun?" tai "Onko ollut kiva kesä?" Useimmissa tapauksissa juttu tyrehtyykin alkuunsa: keskusteltavaa ei vain ole, eikä toinen selvästikään ole sitä mitä on ollut etsimässä. Parhaiden tyyppien kanssa juttu taas lähtee nopeasti kehittymään eteenpäin ja keskusteltavaa riittää niin paljosta muustakin, että kuulumiset alkavat tuntua hieman toissijaiselta aiheelta.

Nyt olen kuitenkin tavannut tyypin, jota en osaa luokitella äkikseltään kumpaankaan lokeroon. Keskustelu ei ole saumattoman sujuvaa. Mies on kovin niukkasanainen siinä missä minä vähän turhankin paljon höpöttelyyn taipuvainen: hän sanoo kolme sanaa, minä vastaan kolmella lauseella. Jossain tapauksessa saattaisin oikopäätä sanoa, että turha yritys: puhuttavaa ei ole. En tässä. Jollain hassulla tavalla vähäsanaisuudessa on pientä pilkettä, huumoria joka kurkistelee lyhyiden viestien välistä. 

Sekään ei varsinaisesti haittaa, että mies on omissa silmissäni varsin katseltavan näköinen. Sopusuhtainen, tuuheatukkainen, nappisilmäinen. 

Ja sitten on vielä se seikka, että me itse asiassa tunnemme toisemme. Niin uskomattomalta kuin se  tuntuukin, myös tämä tapaus on vanha lukiotuttuni, aivan kuten edellinenkin treffikumppanini. Ei yhtä läheinen, ei yhtä tuttu. Emme ole olleet edes Facebook-kavereita. Muistikuvani ovat silti positiiviset: fiksu, jollakin määrittelemättömällä tavalla kiehtova tyyppi. 

Pari viikkoa viestittelimme satunnaisesti. Mies asuu yhä kotiseudullani, mutta oli tulossa käymään nykyiseen asuinkaupunkiini. Yhtenä iltana sain mutkattoman viestin ilman suurempaa pohjusteltua: lähdetkö drinkille? Lähdin, vaikka oli jo myöhä ja vaikka työt odottivat seuraavana aamuna. Drinkit vaihtuivat oluihin, oluet toisiin. Ja vaikka olin pelännyt, että epätasapainoinen keskusteluasetelma jatkuisi myös livenä, pelkoni oli turha. Puhuttavaa riitti, riitti paremmin kuin kenenkään kanssa aikoihin. Ei mitään ensimmäisten treffien sievistelyä – tosin siinä vaiheessa kun keskustelu eksyi joukkomurhiin ja terrori-iskuihin, päätimme suosiolla siirtyä hieman keveämpiin aiheisiin. 

Lähtiessä kumpikaan ei kysynyt, tapaammeko uudestaan. Oletimme niin. Halatessa mahanpohjassa muljahti pikkuisen.

Harmi vain, että välimatkamme on kovin pitkä. En edelleenkään tiedä, milloin olemme jälleen samassa kaupungissa. Satunnainen yhteydenpitomme on kuitenkin jatkunut. Uskon ja toivon, että vielä näemme. 

Jo ensimmäisten treffien jälkeen mies on siirtynyt uniini. 

***

Vielä pieni, edelliseen tapaukseen mitenkään liittymätön havainto, jota en voi olla kirjaamatta ylös: 

Vakitapaus on jälleen Tinderissä. Vapaana? Näin oletan. 

Ihmettelinkin, miksi hän laittoi minulle Facebook-kutsun viikonloppuna järjestettävään tapahtumaan. 

Saas nähdä, alkaako kutsuja taas kuulua lisää. Ajatus ilahduttaa enemmän kuin tahtoisin myöntää. 

CC-kuvat täältä, täältä ja täältä.

Täällä taas

Edellisestä merkinnästä on aikaa, tiedän. Välissä on ehtinyt tapahtua paljon.

Eduskuntavaalit on pidetty ja hallitus vaihdettu.

Kesä on koittanut, vaikka lämpömittari väittää yhä muuta.

Blogilista on lopettanut toimintansa.

Minä olen muuttanut uuteen asuntoon ja sanonut näkemiin naapuridraamoille ja yläkerran yllättäville yökutsuille. Yksi aikakausi elämässäni on päättynyt, toinen alkanut.  Opiskeluvuodet alkavat olla auttamatta takanapäin, vaikka gradu on edelleen alkutekijöissään.  Olo on yhtä aikaa innostunut ja haikea.

On suhderintamallakin toki jotakin tapahtunut. 

Vapun jälkeen juttuni Lukiotutun kanssa syventyi hiljalleen säännölliseksi tapailuksi. Viestittelimme päivittäin, näimme vähintään viikoittain, puhelimeeni ilmestyi pusuhymiöitä ja kylpyhuoneeseeni ylimääräinen pyyhe.

Lukiotuttu oli ihastunut ja ihana. Hän kutsui minua kaunokaiseksi, silitti hiuksia ja kehui kivikovaksi leipomiani porkkanasämpylöitä herkullisiksi. Auttoi muutossa ja nappasi minut spontaanisti ilmaan. Laittoi valmiiksi iltapalaa kun tulin suoraan toimistolta nälkäkuolemaan nääntymäisilläni. Hieroi hartioita pyytämättä, lämmitti varpaitani kun oli kylmä.

Hän teki kaiken oikein, aivan täysin oikein.

Ja silti olin lopulta taas samassa pisteessä: mitä pidemmälle juttu eteni, sitä selvemmin tajusin, ettei tämä sittenkään ole loppuelämäni rakkaus. Ehkä ei rakkaus ollenkaan. Hitaasti mutta vääjäämättömästi omat tunteeni alkoivat ajautua kohti kaverilinjaa, niin kurjalta kuin se tuntuikin.

Alussa olin innostunut siitä, että ylipäätään lähettelimme paljon viestejä, vaikka niiden sisältö oli jokseenkin jokapäiväinen. Ajan saatossa keskustelu ei kuitenkaan kehittynyt eteenpäin: yhä edelleen juttelimme vain työpäivistä, viikonloppusuunnitelmista, siitä, kuinka muuttovalmisteluni olivat edenneet. Mukavaa rupattelua, mutta ei mitään sellaista, mitä en voisi sanoa oikeastaan kenelle tahansa: ei henkilökohtaista, ei syvällistä eikä sydäntä sykähdyttavää. 

Vähitellen kaveruus vei voiton. Vastasin viesteihin hitaasti, väistin kosketusta, hymähtelin jotain ylimalkaista jos Lukiotuttu puhui kesäsuunnitelmista tai minkäänlaisesta tulevaisuudesta.

Väärinhän se oli häntä kohtaan. Ei ollut reilua, että hän oli aina se, joka ehdottaa tapaamista, se, joka laittaa viestiä, se, joka ottaa minut kainaloon. 

Ajatus pyöri mielessäni pitkään, mutta lopulta se oli sanottava ääneen: juttu ei vain tuntunut oikealta. En ollut tarpeeksi ihastunut, en kyennyt huomioimaan toista niin kuin suhteessa huomioidaan. 

Lukiotuttu oli pettynyt ja surullinen. Minua ei ihmeekseni edes itketyttänyt – päällimmäinen tunne oli helpotus ja toki paha mieli, mutta lähinnä toisen, ei itseni, puolesta.

Nyt on taas helpompi hengittää. Kesä tulee, uusi kämppä alkaa näyttää jo kodilta ja pääsen pian pitkästä aikaa nauttimaan ylellisyydestä nimeltä kesäloma. 

Sekään ei varsinaisesti haittaa, että kävin eilen parhailla treffeillä aikoihin. Niistä lisää myöhemmin.


CC-kuvat täältä, täältä ja täältä. 

Pieni teehetki

Vappu hujahti ohi juuri niin lupaavasti kuin toivoinkin. Juhlia, ystäviä, karaokea ja kuohuvaa – eikä edes kovin paljon sadetta tai hyytävän kylmää säätä! Myös miesrintamalla loppuviikko oli kaikin puolin onnistunut.

Tapasin kuin tapasinkin Lukiotutun vappupäivän piknikillä, ja kohtaaminen sujui lämpimissä merkeissä. Istuskelimme piknik-seurueessa, kilistimme vapulle ja juttelimme niitä näitä. Olin itse varsin yltiöpositiivisessa ja maailmaasyleilevässä mielentilassa (lue: nousuhumalassa), ja tuntui ainoastaan luontevalta, että Lukiotuttu nappasi minut kainaloonsa pitemmäksikin aikaa. Jälkeenpäin en oikeastaan muista kovinkaan paljon keskustelun sisällöstä, mutta iltapäivä oli hauska, ja sovimme näkevämme vielä viikonloppuna. 

Näin teimme. Eilen Lukiotuttu laittoi minulle viestin ja ehdotti iltateetä. Kutsuin miehen luokseni, siivosin kämpän, leivoin aivan kelvollista teeleipää ja pistin veden kiehumaan. 

Teenjuonti jäi kuin jäikin ihan vain teenjuonniksi: istuskelimme ja juttelimme liki kolme tuntia, puhuttavaa tuntui riittävän. Vaikka emme koskaan aiemmin ole olleet mitenkään erityisen läheisesti tekemisissä, olen aina vain vakuuttuneempi siitä, että ajatuksemme tosiaan kulkevat melko samanlaisia reittejä. Puhuimmepa sitten politiikasta tai tulevaisuudensuunnitelmista, suurempia ristiriitoja ei ainakaan toistaiseksi ole löytynyt. Miehellä on ilahduttavan arvoliberaali maailmankuva, mutta samaan aikaan silti jalat tukevasti maan pinnalla. Hän on uskoakseni niitä ihmisiä, jotka voivat keskustella sujuvasti niin nanoteknologiasta, renkaiden vaihtamisesta kuin ihmissuhteista.

Pienistä merkeistä tulkitsin, ettei vierailu ollut luonteeltaan pelkästään kaverillinen, mutta kymmenen jälkeen mies teki oma-aloitteisesti lähtöä. Aika herrasmiesmäistä, oikeastaan: nämähän tosiaan olivat vasta toiset treffimme, jos nyt sitä sanaa voin käyttää. Halasimme pitkään. Mies silitti hiuksiani, antoi pusun poskelle. Kysyi, näemmekö seuraavallakin viikolla, tällä kertaa vaikka hänen luonaan. Sovimme näin. 

Kaikkien nettitreffien ja bilejatkojen jälkeen on oikeastaan hirvittävän virkistävää, että juttu etenee kerrankin muun elämän keskellä, pienin mutta varmoin askelin. 

Nettitreffeissä tylsää on parinhaun ilmeisyys ja toisaalta koko homman irrallisuus muista ihmissuhteista. Jos treffejä tulee useammat, on heti selvää, että kiinnostusta löytyy. Jännittävän sykähdyttävä "tykkääköhän, eiköhän se tykkää musta" -vaihe jää usein väliin, kun tuntemattomuudesta siirrytään suoraan vakavampaan tapailuun. Toisaalta nettituttuja tavatessa on vaikea hahmottaa, millainen toinen osapuoli on muissa sosiaalisissa tilanteissa. Aika moni ihminen nimittäin tuppaa olemaan melko erilainen kahden kesken kuin suuremmassa joukossa. Hauska ja puhelias nettituttu voikin paljastua suuremmassa porukassa hiljaiseksi syrjäänvetäytyjäksi, mukava ja sympaattinen mies ärsyttäväksi känniretostelijaksi. Tällä kertaa voin kuitenkin kerrankin ihan varmuudella sanoa, että mies on niin sanottu "hyvä tyyppi", sosiaalisena ja joviaalina tunnettu kaveri – ihminen, jota muut muistelevat lämmöllä myös jälkeenpäin. 

Bileseuralaisiin verrattuna plussaa taas on tietysti se, että juttu tosiaan etenee. Viestit vaihtuvat päivittäin, tapaamisen jälkeen suunnittelemme seuraavaa. Keskusteltavaa on selvinkin päin, eikä koko homma ole kiinni tulevan viikonlopun bileistä ja niiden jatkoista. Juhlista voi päätyä kotiin kenen tahansa kanssa milloinkin, mutta tällainen yhteydenpito on jo lähtökohtaisesti intensiivisempää ja nimenomaan yhdelle ihmiselle suunnattua.

Vaikka mitään suurempaa ei varsinaisesti ole vielä tapahtunut, minulla on outo varmuus siitä, että tässä on kyse jostain vakavammasta. Emme ole puhuneet meistä kahdesta vielä monikossa, mutta silti ajatus muiden tyyppien deittailusta tuntuisi tällä hetkellä hassulta. 

Siksipä olen hiljattain taas piilottanut nettideittiprofiilini. Miksi odottaisin viestejä, kun vastaukseni uusiin tapaamisehdotuksiin olisi jo lähtökohtaisesti kielteinen? Tinderiä en vielä ole poistanut, mutta enpä minä siellä toisaalta ole aikoihin kenenkään kanssa jutellutkaan – en edes selaillut profiileja. Mitä selittäisin, jos matchiksi tulisi yhtäkkiä vaikkapa Lukiotutun kaveri?

Juuri nyt on hyvä näin. En halua kiirehtiä, en syöksyä suin päin eteenpäin ennen kuin tiedän, että suunta on varmasti oikea. Silti luulen, että se on. 

CC-kuvat täältä, täältä ja täältä. 

Vappuheila kiikarissa

Opiskelijaa kutsuvat kohta vappuhulinat, mutta sitä ennen ajattelin kirjoittaa vielä pienen tilannepäivityksen. Edellisen postauksen jälkeen aika on kulunut hurjan nopeasti ja mukavissa tunnelmissa: ohjelmassa on ollut töitä, vappuvalmistautumista ja pieni Saksan-reissu kavereideni kanssa. Aurinkolasit on kaivettu lipaston uumenista, döneriä popsittu ja haalareihin ommeltu pari merkkiä lisää. 

Erityisen iloiseksi minut on tehnyt se seikka, että puhelimeni on piipitellyt varsin ahkerasti. Toisin sanoen olemme pitäneet Lukiotutun kanssa edelleen yhteyttä. Päivittäin, voisin hyvinkin sanoa: harvassa ovat ne illat, jolloin en kuulisi, kuinka hänen päivänsä on mennyt tai saisi hyvän yön toivotuksia. Viestien sävy on edelleen varsin kepeä ja yleisluontoinen, mutta tässä tapauksessa väliä ei ehkä ole niinkään sillä, mitä juttelemme, kuin sillä, että ylipäätään juttelemme – ja paljon. 

Vaikka en aluksi ollut asiasta aivan varma, hiljalleen alkaa näyttää siltä, että jotain tässä tosiaan on meneillään. Eilen sain viestin, jota on vaikea tulkita mitenkään muutenkaan. Lukiotuttu tiedusteli viikonloppusuunnitelmistani ja kysäisi, tahtoisinko käydä teellä tai kävelyllä. Tahtoisinpa hyvinkin! Ja jos tämä ei ollut treffikutsu niin en tiedä, mikä sitten. 

Kaikella todennäköisyydellä näemme siis viikonlopun aikana, mutta luultavasti myös sitä ennen. Vappupäivänä pyörimme samassa paikassa piknikillä, ja Lukiotuttu varmisti jo etukäteen: "Varmaan näemme siellä?" Emmeköhän, jos minulta kysytään. 

Ilmassa on odotusta. Vappu on tietysti hauska juhla jo muutenkin, mutta voin helposti myöntää, että eniten odotan Lukiotutun näkemistä. Faktahan on, ettemme edelleenkään ole tavanneet kuin yhden kerran hänen eronsa jälkeen, ja vaikka tunnemme toisemme, emme silti vielä kovin syvällisesti. Jokin tunne sanoo, että tästä voisi oikeasti tulla jotakin, mutta mihinkään kovin konkreettiseen se ei vielä tässä vaiheessa perustu. Jännä nähdä, mitä loppuviikko tuo tullessaan. 

Hauskaa ja iloista vappua! Ja mitä vappuheiloihin tulee – olkoon onni myötä itse kullakin!

CC-kuva täältä. 

22. deittini: lupaava lukiotuttu

Hiphei ja hurraa! Kaikki loppuelämäni treffit eivät olekaan tuomittuja noudattamaan kaavaa "ihan kivaa, muttei kuitenkaan sen enempää". Jos eiliset siis ylipäätään olivat treffit – en ole asiasta aivan sataprosenttisen varma, mutta 80-prosenttisen ehkä kuitenkin. 

Tapasin siis viimein vanhan lukiotuttavani, josta olen viime aikoina kertoillut. Lukiotuttu (tästä eteenpäin isolla alkukirjaimella) oli kutsunut minut mukaansa katsomaan opiskelijateatteria, ja olin tarttunut kutsuun varsin positiivisin odotuksin. En turhaan!

Vaikka taisin jossain vaiheessa väittää, ettei miehen tyyli ole ehkä täsmälleen sitä, mitä unelmamieheltäni toivoisin, teatterin edessä tapasin varsin mukavannäköisen herran, joka oli sonnustautunut kauluspaitaan (jes!), pikkutakkiin (jesjes!) ja tyylikkäisiin silmälaseihin (jesjesjes!). Ei merkkiäkään odottamastani heviäijästä: vaikutelma oli paljon parempi kuin muistinkaan. 

Koska odotukseni eivät alun perinkään kohdistuneet ensisijaisesti niinkään ulkonäköön kuin itse tyyppiin, vielä kivempaa oli huomata, että myös juttu luisti. Heti alussa Lukiotuttu nappasi minut tiukkaan halaukseen, ja esitystä odotellessa oli helppo rupatella niitä näitä. Mies vaikutti tuntevan joka toisen muista paikalla olevista opiskelijoista, ja ennen kuin huomasinkaan, myös minut oli esitelty likimain kymmenelle hänen kaverilleen. Positiivista sekin. 

Esitys oli visuaalisesti ja musiikillisesti huikea, omassa sarjassaan kenties paras näkemistäni. Teatterin penkillä istuessani huomasin myös jännän ilmiön, jota ei synny ihan kenen tahansa seurassa: olin oudon tietoinen siitä, että juuri Lukiotuttu istui aivan vieressäni. Mitään ei sinänsä tapahtunut, mutta pitkästä aikaa olin aavistelevinani, että kuuluisaa kipinää oli kuin olikin kenties ilmassa.

Esityksen jälkeen mies saatteli minut vielä bussipysäkille, vaikka hänen oma kyytinsä olisi lähtenyt huomattavasti lähempää. Herrasmiehen elkeitä, lisää plussaa! Puheenaiheemme eivät olleet erityisen maata mullistavia, mutta jotenkin juttelu oli helppoa ja luontevaa, ei millään lailla pakotettua eikä kaavamaista. Erotessamme sain toisenkin tiukan halauksen, minkä jälkeen mies kosketti vielä ohimennen käsivarttani, taisipa ehkä antaa pienen pusun otsalle. Kiitimme puolin ja toisin kivasta illasta, sovimme ottavamme uusiksi vielä joskus.

Esityksen jälkeen olemme viestitelleet entistä enemmän – kirjoittelen vastauksia tämänkin postauksen lomassa. Sisälläni on lämmin olo. Bussissa hymyilyttää ihan muuten vain. Untakin olen edellä mainistusta herrasta jo kerennyt nähdä. 

Voisiko tässä olla se, mitä olen etsinyt?

Toivottavasti näemme taas pian. 

21. deittini: peruskiva perusteekkari

Rasti seinään: olen pitkästä aikaa käynyt jälleen treffeillä! Suomi24:n kautta, kuinkas muutenkaan.

Kivan oloinen teekkarismies laittoi pari viikkoa sitten viestiä, ja pitkän profiilitekstin luettuani vakuutuin yhdellä silmäyksellä siitä, että miehessä olivat kaikki perusasiat kunnossa. Fiksuja ajatuksia, suunta elämälle, halu löytää se oikea ja vakiintua. Jo toisessa viestissään hän pyysi minua treffeille, ja suostuin saman tien: miksipäs ei, ei se tämän kummemmaksi viestejä lähettelemällä muuttuisi.

Tapasimme mukavassa nepalilaisravintolassa. Miehellä oli perusteekkarin olemus, jos näin voi sanoa: kohtalaisen hoikka ja lyhyt, silmälasipäinen, ehkä aavistuksen varautunut mutta kuitenkin ihan keskustelukykyinen mies. Änkytti hieman, mikä väkisinkin kiinnitti huomioni aluksi, mutta joko totuin siihen tai sitten jännitys väheni treffien myötä, sillä loppupuolella en enää noteeranut asiaa.

Syödessamme keskustelu liikkui melko yleisellä tasolla: mitenkäs töissä, kuinkas dippatyö, onkos suunnitelmia kesäksi. Vähän työhaastattelumainen kysymys–vastaus-meininki, totta puhuen. Ruuan jälkeen mies ehdotti vielä yksiä, enkä ollut erityisen vaikea taivuteltava. Siirryimme läheiseen olutravintolaan.

Siellä huomasin jälleen asian, jonka olen toki todennut jo aikaisemmin: treffit sujuvat parhaiten viihtyisässä pubissa. Johtuuko se sitten siitä, että pöydät ovat pienempiä ja ihmiset lähempänä toisiaan vai ihan vain oluen vaikutuksesta – en tiedä. Joka tapauksessa keskustelumme taso kohosi heti pubiin saavuttuamme. Löysin itsestäni varsin puheliaan vaihteen ja huomasin juttelevani niitä näitä perheestäni, tulevaisuudensuunnitelmistani ja poliittisista ajatuksistani. Harmi kyllä mies ei tuntunut antavan itsestään ihan niin paljon: samalla kun kertoilin sattumuksia omasta elämästäni, hän lähinnä kommentoi niitä sen sijaan että olisi aidosti avautunut myös itsestään. Ihan mukavaa keskustelua, mutta en tuntenut, että olisin saanut siitä mitään sen erityisempää.

Lähtöä tehdessämme mies ilmoitti, että tapaisi mielellään uudelleenkin. Mutisin jotain myöntyväisen suuntaista, vaikka tosiasiassa olin jo tässä vaiheessa tehnyt tutun johtopäätöksen: ei sen suurempaa kipinää. Se vain on kovin vaikea ilmaista suoraan itse tilanteessa.

Treffien jälkeen mies yritti viritellä keskustelua useampanakin iltana WhatsApp-viestein. Harmi kyllä hieman hämmentävin sellaisin. Tavatessamme mies oli vaikuttanut ihan mukavalta ja ystävälliseltä, mutta viestien sisältö oli yllättävän passiivis-aggressiivinen. "Töissä menee taas myöhään. Tekis mieli haistattaa vitut ja lähteä, mutta en kuitenkaan kehtaa", mies päätti informoida minua eräänä iltana. Öö... ok? Kaipa hän yritti vain luoda puheenaiheen, mutta jos ensimmäisessä kymmenessä viestissä mainitsee sanat "tissit", "haistattaa vitut" ja "kusettaa" eikä kertaakaan vaivaudu kysymään minulta itseltäni mitään, vaikutelma ei välttämättä ole kaikista paras, kun ottaa huomioon, että olemme kuitenkin tavanneet vain kerran.

Kun mies tiedusteli, haluaisinko nähdä ensi viikolla ja ilmoitti samaan hengenvetoon, mitkä päivät sopisivat hänelle parhaiten, oli pakko laittaa stoppi ja ilmoittaa ystävällisesti, että oli mukavaa tavata, mutta tällä kertaa en oikein näe yhteistä tulevaisuutta. Ihan mukavasti mies sen otti, toivotteli vielä hyvää jatkoa.

Tällaisia treffejä on takana jo melko monta – tapaamisessa ei ollut mitään varsinaisesti uutta ja yllättävää. Hyvä kuitenkin välillä tavata uusia ihmisiä ja jos ei muuta niin ainakin muistaa, millaista tyyppiä tosiaan onkaan etsimässä ja millaista ei. Eihän sitä tiedä, ellei edes yritä.

Suhtaudun tähän pieneen pettymykseen varsin huolettomasti, sillä huomenna edessä ovat seuraavat treffit, jos niitä edelleenkään voi treffeiksi kutsua. Edellisessä postauksessa mainitsemani lukiotuttavani on edelleen laitellut viestiä ilahduttavan usein: olemme jutelleet käytännössä joka päivä, ja ihmissuhdetutkani sanoo, että vaikka viestien sävy on neutraalin ystävällinen, jotain tässä kuitenkin on meneillään. Katsotaan, pitääkö uumoiluni paikkansa! Pitkästä aikaa tuntuu siltä, että tässä tyypissä voisin nähdä enemmänkin kuin peruskivan perusteekkarin.

Nyt lähden äänestämään ja vaalikahveille, ja samaa suosittelen muillekin täysi-ikäisille, jotka eivät vielä ole oikeuttaan käyttäneet. Illalla vaalivalvojaiset, huomenna potentiaaliset treffit – mielenkiintoinen lopetus viikolle ja aloitus seuraavalle. Raporttia luvassa myöhemmin!



Kuvat täältä ja täältä.