Niin vakaasti olen päättänyt taas päästä kiinni tavalliseen päiväjärjestykseen ja uuden alkuun, että palasin minun ja Jenkkitutkijan tapailun päätyttyä välittömästi takaisin jokaiseen mahdolliseen deittikanavaan ja -sovellukseen. Hetken ajan mietin, teenkö oikein: jos aivan kirjaimellisia ollaan, Jenkkitutkija taisi keskustelussamme mainita, ettei varsinaisesti ilahtuisi, jos säntäisin treffeille heti seuraavalla viikolla. Mutta jos hän on se, joka haluaa tapailun lopettaa, mikä velvollisuus minulla on sulkeutua neljän seinän sisään viettämään suruaikaa? Kellekään ei ole varsinaisesti salaisuus, että tahtoisin vakavan suhteen niin pian kuin mahdollista, ja jos en hänen niin sitten jonkun muun kanssa.
Niinpä annoin itselleni luvan heittäytyä deittimaailmaan ilman sen huonompaa omaatuntoa. Kauan ei tarvinnut odotella: matcheja ja keskustelunavauksia alkoi pian putkahdella ihan niin kuin ennenkin. Lupaavimmalta vaikutti OkCupidissa saamani, ajatuksella kirjoitettu viesti suomenruotsalaiselta oikeustieteilijältä, joka vaikutti profiilinsa perusteella kutakuinkin täydelliseltä: hyvin täytetty profiili, samankaltaiset ajatukset ja hämmentävän yksimieliset vastaukset kaikkiin sivuston kysymyksiin – OkCupidissahan niitä riittää. Samat odotukset tulevaisuudelta, toiveet suhteelta, käsitykset yhteiskunnasta ja arvoista: tästähän voisi vaikka tullakin jotain! 99 prosentin synkkausprosentti ja hyvin otetut Instagram-otokset, jotka paljastivat miehenkin pitävän retkeilystä ja valokuvauksesta – mikä voisi mennä vikaan?
Vastasin miehelle lauantaiaamuna, ja seuraavassa hetkessä olimmekin jo sopineet iltapäivätreffit viihtyisään lähikahvilaan. Edeltävän keskustelun (ja oman Facebook-stalkkaukseni) pohjalta olin odottanut puheliasta, sanavalmista, fiksua mutta huumorintajuista tyyppiä, jonka kanssa juttu luistaisi lähes väistämättä.
Tunnin kuluessa sain kuitenkin jälleen muistutuksen siitä, että se, mikä toimii paperilla, ei välttämättä toimikaan oikeassa elämässä. Periaatteessa miehessä ei toki ollut mitään vikaa: hän oli sitä mitä sanoikin, näytti siltä miltä kuvissaankin, paljasti työskennelleensä samassa paikassa kuin minäkin ja olevansa Museokortista ihan yhtä innoissaan kuin minä itsekin. Jotenkin keskustelu ei kuitenkaan edennyt erityisen luontevasti: tartuimme uuteen aiheeseen, kävimme nopeasti läpi ajatuksemme, hyppäsimme seuraavaan. Kun rupesin jutustelemaan niitä näitä, puheenvuoroani seurasi hieman liian pitkä hiljaisuus ja vastakommentti, joka riittää tappamaan minkä tahansa keskustelun: Jees. Mies ei heittäytynyt mukaan, keskustelu ei kulkeutunut millään tavalla yllättävään suuntaan – tuntui kuin olisin joutunut pakolliseen small-talk-hetkeen asiakkaan tai minulle tuntemattoman kaverin kaverin kanssa.
Tietysti jäyhyys saattoi johtua siitäkin, että mies oli ruotsinkielinen, vaikka puhuikin suomea varsin sujuvasti. Voi hyvin olla, että toisen osapuolen fiilikset olivat aivan samat kuin minunkin: vika oli varmasti minun ihan siinä missä miehenkin. Sekin on aivan mahdollista, että jää olisi sulanut, jos olisimme jatkaneet kauemmin – mutta sitä en koskaan saanut selville. Vain tunnin jälkeen kahvila sulkeutui, ja lähtiessämme pois kumpikaan ei ehdottanut, että jatkaisimme vielä vaikkapa oluille, vaikka se olisi tuntunut luontevalta siirrolta eikä kummallakaan ollut suunnitelmia illaksi. Emme edes halanneet emmekä vaihtaneet sanaakaan seuraavan tapaamisen mahdollisuudesta. Oli kiva tavata ja äkkiä omille teillemme.
Enpä oikein usko, että kuulemme toisistamme sen enempää.
Onneksi miehiä on muitakin. Seuraavat keskusteluyhteydet on jo avattu.
PS. Jos joku tarkkasilmäinen on sattunut huomaamaan, olen hypännyt treffikumppaneissani yhden numeron yli. Se johtuu siitä, että tapasin deittini numero 34 hyvin pian sen jälkeen kun kävin ensimmäisillä treffeilläni Jenkkitutkijan kanssa – minähän en ollut täysin vakuuttunut vielä ensimmäisestä kohtaamisestamme, enkä silloin arvannut, että tapailu jatkuisi pidempäänkin. Tarina deittikumppani numero 34:n kanssa jäi sitäkin lyhyemmäksi: yhdet jätskit ja kahvit, jotka minä jouduin tarjoamaan, sillä miehellä ei sattunut olemaan käteistä mukana eikä kahvilassa kelvannut kortti. Ihan kiva tyyppi, mutta jotenkin nuoren, ehkä aavistuksen nörtähtävän oloinen (missä ei ole mitään vikaa sinänsä – mutta siitä ihmistyypistä olen tainnut saada tarpeekseni jo edellisissä suhteissani). Kumpikaan ei ottanut yhteyttä jälkeenpäin.
