I'm afraid I will never get to see you again

Eräs tiistai-iltainen keskustelu:

Minä: What's going on? I really don't know what I've done to deserve this kind of silence and indifference from you lately but I feel like something's changed. :( If you're just not interested in seeing me anymore, it would be fairer to say it directly. 

Jenkkitutkija: I'm really sorry :'( You deserve better than me. 

M: I really wouldn't want to think that way but I just don't understand why you're acting so differently. Has something happened, have I done something wrong? It's alright to change mind but some kind of explanation would help. I'm really lost and confused.

J: You haven't done anything wrong, I really like you
J: I just have a lot of problems

M: Well I really like you too and I just wish you could've told me about all that. I would have wanted to help if I could. But if those problems really make you feel like you don't want to see me anymore there is not much I can do of course.

J: I'm afraid I will never get to see you again. 
J: When I say you deserve better than me, it's because you deserve someone who doesn't want to spend most of his time alone. 

M: I wish it wasn't true. And I really don't think some other kind of person would be any "better" than you. But if you're feeling this whole thing isn't the right thing for you right now I'll try to understand and respect that. 

J: I feel it's better this conversation was in person, and not text messages

M: Me too. I just didn't know if you would have agreed to see

J: Of course I would

M: I kind of had the conversation on mind already on Friday but couldn't express myself too well. Sorry, it never was my intention to handle these things by messaging. If you still want to talk in person we can do that of course

J: I would

M: Tomorrow? 

J: Tomorrow I'm helping a friend
J: I can meet on Thursday

M: Okay, Thursday then


***

Otapa tuostakin nyt sitten selvää. You deserve better than me, kuinka yllättävää. En oikein osaa sanoa, yrittääkö mies vain olla kohtelias vai onko kyse oikeastikin siitä, että pohjimmaiset ongelmat piilevät hänen omassa elämässään. Niin tai näin, tuskinpa tämä tästä varsinaisesti iloksi kääntyy.

Yöunet taitavat jäädä lyhyiksi vielä parin yön ajaksi. Torstaina keskustellaan. 

Viestipiina

Elämässäni olen hetkittäin kärsinyt akuutista pelko- ja ahdistustilasta, jota voisi kutsua myös viestipiinaksi. Tiedätte ehkä tilanteen: viestipiina syntyy, kun lähettää tavalla tai toisella merkittävän viestin itselleen tärkeälle ihmiselle, eikä tiedä lainkaan, kuinka toinen reagoi. Sitten vain odotellaan, toivotaan parasta ja pelätään pahinta. Silmät kiinni, sormet ristiin.

Omassa elämässäni suurimmat viestipiinat ovat liittyneet – kuinkas muutenkaan – miehiin. Muistot ulottuvat kauas. Ala- ja yläasteen tunnusteluviestit luokan salaiselle ihastukselle: sisältö on jo unohtunut, mutta odotuksen pelonsekainen jännitys yhä kirkkaana mielessä. Nopeasti unohtuva mutta sillä hetkellä musertava pettymys, kun ihastus ei vastaakaan tunteisiin – ja se läikähtelevä riemu niinä kertoina, kun toinen onkin ajatellut aivan samoin. Sydämiä vilisevät kuvaviestit ja nolot maanantaiaamut koulun käytävillä ihastuksen katsetta väistellen.

Ja entäs sitten sitten teinivuodet ja internet-keskustelujen kulta-ajat! Siinä sitä viestipiinaa riittikin. Miten toinen reagoi irkin yksityisviestiin? Uskallanko avautua suhdeajatuksistani mesessä ja Facebookin privakeskustelussa? Mikä on sopiva vastausaika, ettei vaikuta yli-innokkaalta muttei toisaalta välinpitämättömältäkään? Kuinka myöhään on liian myöhään illalla lähettää viesti kaverille tai "kaverille"? Ja milloin on oikea aika ryhtyä käyttämään merkkiyhdistelmää pienempi kuin kolme?

Opiskelijaelämään siirtyessä viestipiina sai jälleen uusia ulottuvuuksia. Bileyön jälkeiset seurantunnusteluviestit ylä- ja alakerran herrasmiehille (ks. blogin alkuaikojen merkinnät) tai satunnaisille heiloille aiheuttivat pientä mutta pohjimmiltaan positiivista odotusta: saanko vielä yöseuraa, loksahtaako ovi raolleen minua varten? Kauhunsekaista jännitystä puolestaan loivat kömpelöt lähestymisyritykseni iki-ihastusteni suuntaan. Harkitsematon heitto Sijoittajalle: Olitko tosissasi kun sanoit, että voisin tulla joskus saunomaan? (Huono idea.) Kysymys Brittimiehelle: Mitä sanoisit, jos tulisin käymään? (Aluksi hyvä idea, mutta jälkiviisaudella erään lopun alku. Reissun jälkeen sydän särkyi vähitellen jokaisen ystävällisen mutta etääntyvän vastauksen myötä.)

Aina viestipiina ei toki piile odottelussa vaan ihan vain itse viestissä. Jo ala-asteella pääsin tutustumaan myös ilmiöön nimeltä tekstariero. "MÄ JÄTÄN SUT!!" kutosluokan aikainen "poikaystäväni" ilmoitti, kun sai (virheellisesti) ymmärtää, että minulla olisikin ollut juttua aivan toisen luokkatoverini kanssa. Ihmissuhdedramatiikka, ei mikään uusi juttu elämässäni! Myöhemmin palasimme tietysti vielä yhteen tekstiviestijättäjän kanssa, mutta jotenkin "suhde" ei enää ottanut sujuakseen.

Ja kuten blogiani lukeneet saattavat tietää, edellinen vakava seurustelusuhteeni päättyi kaksi vuotta sitten siihen, että aikuinen mies katsoi hyväksi ilmoittaa WhatsApp-viestillä noin vain keskellä iltaa, "ettei enää pysty tähän". Ihan ok parien treffien jälkeen, vähemmän ok yli puolen vuoden seurustelun päättämiseksi.

Kaikki tämä pohdinta kumpuaa siitä tosiasiasta, että aivan kohta elän jälleen viestipiinan keskellä. Oikeastaan jo nyt: Jenkkitutkijasta ei ole kuulunut sanaakaan puoleen viikkoon, ja joka kerta kun puhelin piippaa, valpastun vain huomatakseni saaneeni viestin serkulta tai kissakuvan äidiltä. En kykene työskentelemään, en kykene nukkumaan öisin. En mitenkään pysty odottamaan perjantaihin asti, josko miehestä mahdollisesti viimein sattuisi kuulumaan jotain.

Taitaa olla aika selvittää asiat.

"What's going on? I really don't know what I've done to deserve this silence and indifference from you lately but I feel like something's changed. :( If you're just not interested in seeing me anymore, it would be fairer to say it directly."

Apua. Sinne meni.

Nähtäväksi jää, saanko kaupanpäälliseksi myös tekstarieron. Parempi silti sekin kuin tämä epätietoisuus.

Pelottaa.

CC-kuvat täältä, täältä ja täältä. 

Myrsky vesilasissa – eikä ehkä sittenkään

Tätä viikkoa on värittänyt melkoinen epätietoisuus. Tiistaina kerroin, kuinka vaikeaa on, kun toinen vaikuttaakin äkkiä etäiseltä, vastaa viesteihin eri tavoin kuin ennen ja jättää toivottamatta hyvää yötä ja huomenta. Pelonsekaisin tuntein laitoin illalla Jenkkitutkijalle viestin, jossa yritin olla mahdollisimman huoleton, mahdollisimman vähän painostava vaikka sisälläni kuohui: "How does you week look like? I was just wondering if you'd like to see some day." Yllätyksekseni ja ilokseni sain ehdotuksen: "How about tomorrow?"

Tavatessamme olin yhä varautunut kiusalliseen kohtaamiseen, pelkkään halaukseen, teekuppien äärellä käytävään vaisuun keskusteluun, jonka päätteeksi toinen lähtee eikä enää palaa. Siihen  nähden iltamme oli yllättävän mukava, yllättävän hauska, yllättävän arkinen ja tavallinen. Jenkkitutkija ehdotti, että käymme hakemasta kaupasta illallistarvikkeet. Kotonaan hän kokkasi meille valkosipulista lohipastaa. Söimme ja jutustelimme aivan normaalisti, päätimme lähteä kävelylle ihan kuten minä tahansa muunakin päivänä. Kuvittelin, että kuljeskelimme kaupungilla päämäärättömästi, mutta miehellä olikin ollut mielessään tietty kahvila, johon hän meidät ohjasi. 

Loppukesän aurinko lämmitti vielä sen verran, että jäimme terassille. Pitkään viihdyimmekin:  keskustelu oli mukavimpia pitkään aikaan emmekä poistuneet, ennen kuin sulkemisaika lähestyi. Jutustelun lomassa Jenkkitutkija tuli itse esitelleeksi minulle tuoreita Instagram-otoksiaan ja syy näköalavierailuunkin selvisi: miehen kollega oli muuttamassa pois maasta, ja työporukka oli viettänyt viimeisiä yhteisiä päiviään kaupungilla kierrellen. Ei sittenkään romanttisia treffejä toisen tytön kanssa, saatoin mielessäni huoahtaa.

Kiertelimme vielä hetken kaupungilla ja juttelimme niitä näitä. Omissa silmissäni kaikki vaikutti normaalilta, eikä mikään viitannut siihen, ettei Jenkkitutkija olisi enää kiinnostunut tapailemaan. Minua odotti kotona yövieraaksi saapunut sukulaispoika, joten yöksi en voinut jäädä, mutta hyvästellessämme risteyksessä mies otti minut kainaloon, suuteli, hymyili, oli ihan yhtä ihana kuin ennenkin. Kysyin, milloin näemme seuraavan kerran. "Soon", mies totesi eikä antanut mitään syytä olettaa, etteikö niin olisi. Viikonloppuna ei kuulemma olisi mitään ihmeempää ohjelmaa.

Kotona ajattelin: ehkä kaikki olikin vain päässäni. Ehkä vain kuvittelin, ehkä kaikki tosiaan oli aivan hyvin eikä syytä huoleen ollut. Hölmö minä, kaikkea sitä meneekin keksimään. Onneksi en sentään ollut lähettänyt mitään epätoivoista "We need to talk" -settiä. 

Mutta. Mutta mutta. 

Ei kaikki ihan hyvin ole. Keskiviikkoisen tapaamisemme jälkeen en edelleenkään ole kuullut miehestä oma-aloitteisesti sanaakaan, ja kun perjantai-iltana koetin kevyesti tiedustella, onko miehellä suunnitelmia illaksi, sain juuri sellaisen vastauksen, jota olin jo aikaisemmin pelännyt. "I've been out every night this week. I'm feeling a bit sick :("

Yeah right, sanon minä. Nyt ollaan siis näköjään todellakin siinä pisteessä, että mies joutuu keksimään tekosyitä välttääkseen tapaamistamme. Viestittelimme vielä hetken mutta vastaukset olivat sen verran niukkoja, että tajusin lopulta hiljentyä. 

Päätin, etten jaksa olla ainoa, joka lähettää viestejä ja ehdottelee tapaamista. Jos Jenkkitutkija on vielä kiinnostunut, ottakoon itse yhteyttä. Eräänlainen ihmiskoe kai tämäkin: kauanko menee, että mies ajattelee minua edes sen verran, että lähettää yhden vaivaisen WhatsApp-viestin? 

Sunnuntai-iltapäivää viedään, eikä sanaakaan ole kuulunut. 

Eihän tämä nyt oikein hyvältä näytä. Ei ollenkaan hyvältä. 

Testi jatkukoon. Jos en seuraavaan perjantaihin mennessä kuule miehestä mitään, on kai pakko ottaa ohjakset omiin käsiin ja todeta, että eiköhän tämä ollut tässä. En minä voi olla ihmissuhteessa, jossa jo puolentoista kuukauden päästä joudun jatkuvasti epäilemään itseäni, suhdetta ja miestä. Enhän minä yleensä edes ole mustasukkainen. En käy läpi jokaista Instagram-kuvasta tykännyttä naista, en pelkää miehen kävelevän sattumalta vastaan käsi kädessä jonkun muun kanssa. En stalkkaa toisen WhatsApp-profiilia vain nähdäkseni, milloin tämä viimeksi on ollut paikalla (viime yönä kello 1.21. Minkähän vuoksi? Ei ainakaan minun.)

Tämä ei tee hyvää minulle. 

CC-kuvat täältä, täältä ja täältä. 

Vaikea hengittää

Deittailu: kirvelevää mustasukkaisuutta, kalvavaa epätietoisuutta, kuristavaa menettämisen pelkoa. Sitäkin se usein on. Tänään enemmän kuin yleensä. 

Vain muutama päivä sitten iloitsin siitä, kuinka olen ehkä viimein löytänyt ihmisen, jonka kanssa on hyvä olla. Deittailuvaiheen keveällä, kepeän iloisella hattaralla on kuitenkin musertava taipumus sulaa yhä nopeasti kuin se ilmestyykin. Vaikka mitään ei oikeastaan ole edes tapahtunut, pelkään äkkiä, että tämä kaikki onkin taas päättymässä. 

En tiedä, mistä tunne tarkalleen johtuu. Vielä torstaina kuljimme käsi kädessä kaupungilla,  moikkasimme ystäviäni, jaoimme muurikkalätyn. Jenkkitutkija houkutteli minua hankkimaan liput samoille festareille, joille hänkin on menossa. Jatkoimme hänen luokseen, jäin yöksi. 

Aamu oli omituisen vaisu. Pyörimme molemmat sängyssä hereillä pitkään, silittelin miehen selkää ja odotin huomiota, jota en kuitenkaan saanut. Kumpikaan ei puhunut, ei osannut tehdä oikein mitään. Lopulta lähdin miehen luota epävarmempana kuin sinne saavuin.

Vietin viikonloppua ystävieni luona eri kaupungissa. Parin viikon takaisen reissun aikana ja vielä viime viikollakin ollessani toisella puolella Suomea viestittelimme jatkuvasti, toivottelimme hyvää yötä ja huomenta, ylikäytimme hymiötä 😘. Nyt miehen viestit olivat kuitenkin äkkiä niukkasanaisia ja harvassa. Lauantaina kerroin innoissani illasta, lähettelin hassuja kuvia. Vastaus: "Not much going on here. Hope you're having a great time!" Eikä muuta.

Sunnuntain hyvänyön viestissä pusuhymiön sijaan pelkkä 😊, maanantaina ei enää sitäkään. 

Eilisestään mies kertoi vain "I'm not feeling too well. – – Had to leave work early – –." Samana iltana mies oli kuitenkin lisännyt Instagramiinsa (jota hän ei välttämättä tiedä minun seuraavan) kuvan näköalapaikasta, siitä samasta, jonne hän minut vei deittailutaipaleemme alussa. 

Se ei ole paikka, jonne mentäisiin yksinään. 

Kun aloimme tapailla, kävin jossain vaiheessa deittisovelluksessa vilkaisemassa, mistä keskustelumme olikaan alkanut ja havaitsin ilokseni, ettei mies ollut käyttänyt sovellusta viikkokausiin. Tänään minun oli pakko tarkistaa uudestaan: paikalla viimeksi eilen. 

Yritän takoa päähäni järkeä: 

Parista hymiöstä on turha päätellä yhtään mitään. 

Instagram-kuvia voi lisätä jälkeenpäinkin. Näköalapaikalla voi käydä yksinään tai kaverin kanssa. 

Deittipalvelussa voi tsekata viestit, jos yhdessä ei ole sovittu vielä sovelluksen poistamisesta. 

Kaikella todennäköisyydellä pelkään ihan turhaan, olen vainoharhainen ja perusteettoman mustasukkainen. 

Silti päässäni on alkanut syntyä tarina, joka menee jotakuinkin näin: Perjantaiaamuna mies äkkiä tajusi, ettei näe minussa enää mitään kiinnostavaa, ei todellista tyttöystäväainesta. Kun lähdin pois kaupungista, hän ymmärsi asian entistä selvemmin, piti pieniä kuulumisiani tylsinä ja tyhjänpäiväisinä. Palasi takaisin deittisovellukseen, sopi treffit. Kipusi näköalapaikkaan, suuteli auringonlaskussa jotakin aivan toista tyttöä. Yrittää nyt viestiä minulle mahdollisimman niukasti, jotta tajuaisin lopulta itsekin: yhteistä tulevaisuutta ei ole. 

Ajatuskin ahdistaa, oksettaa, lamauttaa. On vaikea hengittää. 

On se mahdollista. Epäonnisen suhdehistoriani valossa: täysin mahdollista. Eikä mies tekisi edes väärin, teknisesti. Emme ole sopineet mitään, emme luvanneet mitään toisillemme, emme edes lisänneet toisiamme FB-kavereiksi. Jos tämä katkeaisi, minulle jäljelle jäisi vain oluttapahtuman tyhjä mainoslasi, ei muuta.

Tietysti kaikki saattaa olla vain pääni sisällä. Jokin kertoo silti: kaikki ei ole niin kuin oli. 

Illalla aion lähettää viestin ja kysyä, haluaisiko mies nähdä huomenna. Jos vastaus on vaikeasti kiertelevä ei, tiedän, mitä odottaa. Mitä pelätä jälleen. 

Pienin askelin

Kun elää riittävän pitkään sinkkuna ja kaikki romanttinen kanssakäyminen jää lähinnä satunnaisten, vailla tulevaisuutta olevien yövieraiden tai merkityksettömien treffien tasolle, oppii arvostamaan jokaista pientä asiaa, jotka kielivät vakavammasta suhteesta tai ainakin sen mahdollisuudesta.

On ihmeellistä kerätä S-marketin hyllyiltä kasviksia ja kanapaketteja yhteiseen koriin. 

On ihanaa saada seuraa viikonlopun spontaanille päiväretkelle, vertailla valokuvia merenrannasta, jakaa vohvelikahvilan ylihintainen vohveli puoliksi. 

Hyvän yön toivotuksia piippaileva puhelin ilahduttaa.

Käsi kädessä kulkeminen keskellä kirkasta päivää pakahduttaa.

Kassajonossa saatu spontaani pusu poskelle lämmittää sydäntä tuhat kertaa enemmän kuin bilejatkojen intohimoisin kielisuudelma.

Kun kevät oli ihmissuhde-elämäni osalta pelkkää tyhjäkäyntiä, viimeisen kuukauden aikana on tapahtunut enemmän kuin uskalsin toivoakaan. Mies on sama, josta olen maininnut aiemminkin: ihana, komea amerikkalaistieteilijä, jonka nimeän nyt Jenkkitutkijaksi. 

Toisten treffien jälkeen juttu on edennyt vakaasti mutta liikoja hätäilemättä, puhtaasti omalla painollaan. Kolmansilla treffeillä kävimme artesaanioluttapahtumassa ja kaupungin komeimmassa näköalapaikassa, aamuyöllä kävelimme jo käsi kädessä hiljaisilla puistoteillä. Mies saatteli minut herrasmiehen elkein kotiovelleni ja kääntyi kohti omaansa. 

Seuraavalla kerralla kävimme elokuvissa ja laitoimme ruokaa luonani, pari päivää myöhemmin hän kokkasi minulle tacoja periamerikkalaiseen tapaan. Välissä lähdin viikoksi reissuun, mikä saattoi olla jutullemme ihan hyväksikin: äkkiä lähettelimme viestejä aamulla, päivällä ja yöllä, otimme iltaisin  toisillemme hymyileviä selfieitä ja toivoimme, että välimatka olisi hieman tai oikeastaan aika paljonkin lyhyempi. Kun palasin viime viikolla Suomeen, näimme äkkiä joka päivä: tiistaina piknikille, keskiviikkona lounaalle, torstaina elokuviin ja perjantaina luokseni yöksi. Lauantaina leikimme turisteja: söimme lounasta merenrannan torikojuissa, lähdimme päiväretkelle pienelle saarelle. Helppoa ja mukavaa, luontevaa ilman sen suurempaa suunnittelua.

Jo nyt muutama ystävistäni on nähnyt miehen sattumalta, ohikulkiessa. Vanhemmillekin mainitsin hänestä, tosin lyhyesti ja liikoja odotuksia välttäen. Tinderissä en ole käväissytkään viikkokausiin, Suomi24:n ja OkCupidin profiilini ovat olleet suljettuja jo pidempäänkin. 

Olisiko tässä ainesta johonkin vakavampaan? Sitä toivon, mutta vielä on liian aikaista sanoa. Olemme jatkuvasti yhteydessä eikä tapaamisen jälkeen tarvitse enää arvailla, johtaako se vielä seuraavaankin.  Silti tulevaisuus on itselleni vielä täysi mysteeri. 

Vaikka näemme paljon, jollakin tasolla juttumme ei vielä ole syventynyt niin paljon kuin olisi jo ehkä nytkin voinut. En tunne Jenkkitutkijaa vielä kovin syvällisesti, vaikka pidänkin siitä, mitä olen tähän mennessä saanut tietooni. Esimerkiksi entiset suhteet ja toiveet tulevaisuudesta ovat minulle vielä täysin hämärän peitossa – lopulta en edes osaa sanoa varmuudella, kuinka vakavaa juttua mies on hakemassa. Myös kieli vaikuttaa väistämättä: huomaan itse jättäväni pieniä asioita sanomatta vain siksi, etten heti onnistu löytämään niille oikeita sanoja, ja pelkään, että vaikutan jollakin tapaa hiljaisemmalta tai varautuneemmalta kuin oikeasti olenkaan. On turhauttavaa, kun ei voi ilmaista itseään täysin, ja ehkä on yhtä lailla turhauttavaa, kun toinen puhuu välillä kömpelösti, etsii sanoja ja toistaa kuluneita, kliseisiä fraaseja turhan usein. 

Juuri nyt on kuitenkin hyvä näin. Kovin, kovin hyvä.

CC-kuva täältä ja täältä. 

Mies muurin takana

Pitkästä aikaa treffielämässäni näkyy jälleen valoa tunnelin päässä. Ei sokaisevaa auringonpaistetta eikä villinä kaikkialle kieppuvia värivaloja – pikemminkin lämmintä, rauhoittavaa kajastusta verhojen takaa.

Mainitsin ohimennen käyneeni hiljattain treffeillä miellyttävän oloisen amerikkalaismiehen kanssa ja uumoilin toistenkin treffien olevan mahdolliset. Oikeassa olin. Ensimmäisen tapaamisen jälkeen olimme lähetelleet viestejä silloin tällöin, ja tällä viikolla päätimme nähdä uudemman kerran. Katsoimme säätiedotuksen ja sovimme tapaamisen eiliseksi, kun taivas oli kirkkaan korkea ja lämpötila suomalaisittain täydellinen: ei koleaa, ei liian hiostavaa. 

Ensimmäisellä tapaamisella en ollut aivan varma, mihin kaikki johtaa – keskustelu kulki hyvin mutta ei kovin syvillä vesillä, yhteistä löytyi muttei mitenkään ainutkertaisella tavalla. Mies oli kuitenkin kaikin puolin mukava ja fiksu: sujuvasti jutusteleva, Suomeen muutamia vuosia sitten asettunut tutkija, jonka arki kulkee yliopiston ja työreissujen välissä tasapainotellessa. Olemuksessa oli jotain samankaltaista kuin itsessänikin, sosiaalisuuden ja tietynlaisen tyyneyden tasapaino tuntui tutulta.

Päivän valinta osui nappiin, kesä oli kauneimmillaan. Tapasimme keskustassa, kuljimme puistoja pitkin merenrantaan, haimme jäätelöä ja löysimme lopulta tiemme rantakahvilaan. Kylmä juoma kädessä, silmiä auringonvalossa siristellessä keskustelu kulki helposti omia polkujaan. Kun vielä kiipesimme kukkulan laelle ja katselimme merta ja pieniä purjeveneitä, alla levittäytyviä kalliota ja horisontissa häämöttävä saaria, minusta alkoi tuntua, että ehkä tässä kaikessa voisi sittenkin olla jotakin mieltä. Kävimme vielä syömässä, ja eri teille lähtiessämme sain hyvän yön suukon ja ehdotuksen nähdä uudestaan viikonloppuna. Kotiin kulkiessani askel oli keveä, pää keveämpi, hymy leveä.

Tietysti on kovin aikaista sanoa mitään suurempaa. Olen nopea ihastumaan mutta yhtä nopea myös kyllästymään, jos juttu ei alakaan tuntua oikealta. Hevostalli.netin keskustelussa minua kutsuttiin hiljattain "ihastusholistiksi" ja "Hollywood-maailmassa eläväksi teiniksi", ja jos uskallankin olla hieman eri mieltä "teinistä", "ihastusholisti" ei välttämättä ole kovinkaan kaukana totuudesta. Kaipaan jatkuvasti ihastumisen tunnetta, haluan elätellä hattaraisia unelmia ennen aikojaan, tunnen elämäni jollakin lailla tyhjäksi ellei siinä ole ketään josta haaveilla. Tuskinpa minä tätäkään blogia kirjoittaisin, ellen ajattelisi asiaa niin kovin paljon – ja ellen toisaalta kääntäisi kelkkaani niin äkisti. Ailahteleva romantikko, mitäpä tuota kieltämään. 

Toiveikkuuteni tiellä on toinenkin pohdinnan paikka: kielimuuri mietityttää, vaikka ei pysäytä. Mies ei osaa suomea juuri lainkaan ja vaikka itse puhun ja ymmärrän englantia varsin sujuvasti, jotain jää aina puuttumaan, kun ilmaisen itseäni kielellä, joka on minulle vasta toinen. Englanniksi en ole yhtä sukkela, nokkela ja sujuvasanainen, en yhtä fiksu ja hauska, vaikka miten yrittäisin. Onko se ongelma pitkällä aikavälillä? Ei välttämättä: maailma on täynnä pariskuntia, jotka ymmärtävät toisiaan, vaikka yhteinen kieli ei olisi kummankaan oma – ja tässä tapauksessa se on sentään toisen. Jonkinlaista totuttelua ajatus silti vaatii. Vaikka useimmat ystäväni puhuvat englantia ihan mielellään, miten sujuu kommunikointi suuremmalla suomalaisporukalla, lopen uupuneena tai riidellessä, herkimpiä tunteita ilmaistaessa tai englannintaidottomien isovanhempien kanssa?

Vaikka olen käynyt treffeillä ruotsalaisen, islantilaisen, kanadalaisen ja englantilaisen miehen kanssa, en ole koskaan miettinyt asiaa pidemmälle tai päässyt kokemaan, millaista tavallinen arki ulkomaalaisen miehen kanssa on.

Ja kappas vain, jälleen ajauduin harhapoluille. Kaksien treffien jälkeen on aivan liian aikaista miettiä suurempaa tulevaisuutta, pitäisihän minun se tietää. Haihattelua ja hattaraa. Ihmeellisen mukavaa silti.

CC-kuvat täältä, täältä ja täältä.

Minä, laastari?

Kuten edellisessä postauksessani mainitsin, kävin hiljattain varsin varteenotettavilla treffeillä mukavan ja sympaattisen oloisen Tinder-deitin kanssa. Vaikka tapaaminen oli omasta mielestäni onnistunut, toiset treffit eivät kuitenkaan millään tuntuneet järjestyvän, ja vaikka jatkoimme jonkinlaista yhteydenpitoa, välejämme hiersi jokin, jota en aivan osannut nimetä. Eilen se sitten selvisi: mies laittoi viestin ja sanoi suoraan, että oli kokenut vaikean eron vain pari kuukautta sitten eikä sittenkään oikein ollut onnistunut irtautumaan jutusta. Ensimmäinen ajatukseni ei ollut "Yhyy, voi ei!" vaan lähinnä "Hohhoi, joko taas?"

Ei nimittäin ollut aivan ensimmäinen kerta, kun lupaava alku tyssääkin siihen, että mies on kaikesta huolimatta liian kiinni eksässään tai jossakin muussa elämänsä naisessa. Niin kävi Lääkärin kanssa, niin kävi keväisen deittiseuralaiseni kanssa ja nyt niin kävi jälleen yhden miehen kanssa – kaikki tämä vain reilun puolen vuoden sisään. 

Ärsyttävää ja turhauttavaa. Miesten kunniaksi sanottakoon toki se, että he kaikki kertoivat tilanteestaan rehellisesti ja suoraan ennen kuin juttu ehti edetä kovin pitkälle – hyvä niin, reilua toimintaa. Pikkuhiljaa alkaa kuitenkin ihmetyttää, miksi miehet ylipäätään pyytelevät minua treffeille, jos eivät vielä ole onnistuneet irrottamaan ajatuksiaan edellisestä suhteestaan. Saattaisin ymmärtää, jos väittäisin itse etsiväni vain kivaa kahviseuraa ilman sen vakavampia suunnitelmia, mutta niinhän asia ei ole: kaikissa deittimaailman profiileissani teen varsin selväksi, että etsin elämäni miestä, en kepeää pikaseuraa enkä varsinkaan vielä haavojaan nuolevaa, särkyneen sydämensä kanssa kipuilevaa laastarinetsijää.

Vaikka tiedän itsekin, että kestäviäkin suhteita voi syntyä suoraan edellisen loputtua (tai pahimmillaan tietysti jo sitä ennen), olen alkanut tulla siihen lopputulokseen, etten enää jaksa tätä. En ole kiinnostunut kuulemaan takana olevasta rankasta erosta ja hiljattaisesta erilleenmuutosta tai totuttelemaan yhteisiin tapoihin, jotka eivät kuulu minulle ja miehelle vaan miehelle ja jollekin näkymättömälle, ääneen lausumattomalle menneisyyden varjolle. Ei enää valmiiksi varattuja sängyn puolia, ei kysymyksiä siitä, miksi pidän hiuksiani niin tai näin (eli toisin kuin eksä) tai miksi nukun näin tai noin (eli toisin kuin eksä).

Ehkä minun pitäisi jatkossa vain alkaa tiedustella heti ensimmäisillä treffeillä: mitenkäs aiempi suhdehistoria? Jos edellisestä erosta on alle puoli vuotta, pitäisin varani – jos alle kolme kuukautta, juoksisin pakoon ja lujaa.

Juuri pitkästä ja vakavasta suhteesta eronneet, pieni pyyntö teille: vaikka Tinderin ihmemaailma vetäisi pitkän seurustelun jälkeen vastustamattomasti puoleensa, ole reilu muita treffailijoita kohtaan ja harkitse vielä. Kysy itseltäsi vaikkapa seuraavat pari pientä kysymystä: 

– Mietinkö eksää yhä päivittäin?

– Kirpaiseeko pelkkä entisen seurustelukumppanini ajattelu kipeästi?

– Vertaanko potentiaalisia naisia/miehiä ensimmäisenä eksääni?

– Tuntuuko, että haluan vielä nauttia vapaudesta ennen uutta vakavampaa sitoutumista?

– Etsinkö pohjimmiltani vain väliaikaista laastaria?

Jos vastaus yhteenkin näistä kysymyksistä on kyllä, et todennäköisesti ole vielä valmis uuteen suhteeseen. Tee se silloin selväksi myös muille: älä anna ymmärtää etsiväsi vakavaa sitoutumista. Älä valehtele päässeesi yli, ellet ole päässyt. Älä pyydä treffeille ihmisiä, jotka vilpittömästi ja tosissaan etsivät jo muutakin kuin hetken hupia tai pientä piristystä.

Laastariseuraakin netistä varmasti löytyy, joten älä johda harhaan niitä, joille se ei riitä. Kukaan ei halua olla pelkkä korvike vastoin tahtoaan.

CC-kuvat täältä, täältä ja täältä.