Tinder-juomapeli naisille

Vajaan parin viikon tarkastelun jälkeen uskallan sanoa jo jotain Tinder-miehistä tai ainakin heidän profiileistaan. Varsinkin kuvissa alkavat varsin nopeasti toistua samat elementit, joista osa on varmasti ihan perusteltuja – ja osa ei. Yleensä ottaen kuviin pätevät aika lailla samat seikat, joista olen jo aiemmin kirjoittanut postauksessani Profiilikuvan valinta. Kevyen tuntuman aiheeseen voi kuitenkin ottaa myös seuraavan, erityisesti miesten profiileja käsittelevän Tinder-juomapelin lomassa.

Ohjeet: 

Selaa miesten Tinder-profiileita. Juo, kun havaitset:

Profiilikuvassa:

– peiliselfie ilman paitaa

– extreme-urheilusuoritus (benji-/laskuvarjohyppy, vuorikiipeily, riippuliito jne.)
– rakeinen kylpyhuoneotos

– moottoripyörä/auto ilman miestä

– suosikkijoukkueen logo
– naamari

– kalja toisessa, tupakka toisessa kädessä 

– yhteiskuva Teemu Selänteen tai muun julkkiksen kanssa
– nainen molemmissa kainaloissa
– keskisormi pystyssä
– kissa, koira, hamsteri tai muu lemmikki
– kiva maisema, mies taustalla millin pituisena mustana hahmona

BONUSPISTEET (juo kaksi)

– yhteiskuva eksän kanssa

Profiilitekstissä:

– "Just for fun ;)"
– "Ei liian vakavasti"

– "Lupaan olla kertomatta, missä tavattiin"
– "Live, laugh, love" tai vastaava englanninkielinen self-help-henkinen aforismi
– "Travelling and sports!"
– Yltiöromanttinen runo
– "Ota selvää ;)"

BONUSPISTEET (juo kaksi)
– "Carpe diem"

Siitä sitten vain pelailemaan! Voin taata, että vauhdikas ilta tiedossa.


Mitä muita kategorioita ehdottaisitte mukaan?

Yllättävä Tinder-kohtaaminen

Pari vinkkiä miehelle:

– Älä jätä kumppaniasi tekstiviestillä.

– Jos nyt kuitenkin jätät, älä ainakaan etsi seuraa Tinderistä viikon kuluttua erosta.

– Jos nyt kuitenkin etsit, älä ainakaan ilmaise haluavasi selvästi vakavampaa seuraa, jos olet juuri perustellut entisellesi, että olet menettänyt uskosi rakkauteen ja parisuhteeseen.

– Jos nyt kuitenkin ilmaiset, älä ainakaan laita profiilikuvaksesi entisen tyttöystäväsi ottamaa otosta.

– Jos nyt kuitenkin laitat, älä ainakaan juuri sitä seesteistä juhannuskuvaa, jota tämä kuvasi pitkään ja hartaasti ja jota turhaan ehdotti profiilikuvaksesi. Tiedoksi: hän puhui Facebook-, ei Tinder-profiilista.

– Jos nyt kuitenkin tämänkin teet, älä ainakaan ihmettele, että entinen tyttöystäväsi lähettää sinulle Facebookissa itkuisia viestejä ja kertoo, että on paha olla.

Tällaista eilen. Luulin päässeni eteenpäin jo aivan kivasti, väärässä olin. 

Onhan se rationaalisesti ihan järkevää, että Opettaja haluaa jatkaa eteenpäin ja laittaa Tinder-profiiliinsa edustavia otoksia, joista yksi nyt vain sattuu olemaan minun ottamani.

Pahalta se kuitenkin tuntuu. 

(Ja tosiaan: Tinderissäni on yksi pieni vika. Se ei näytä yhteisiä tuttavia eikä suodata omia Facebook-ystäviäni pois minulle näytettävien miesten joukosta. No, ainakin minulle alkaa hiljalleen valjeta, kuinka moni omista tutuistani onkaan haku päällä. Tähän mennessä neljä entistä heilaa bongattu.)

Pakkien jalo taito

Nettideittaillessa on alusta asti selvää, että aina toinen osapuoli ei lämpene tutustumisyritykselle. Jos jokaisen moikkaajan kanssa pitäisi saman tien lähteä treffeille, vuorokaudesta loppuisivat tunnit kesken ja tuloksena olisi valtavasti turhia, jo lähtökohtaisesti tuhoon tuomittuja tapaamisia. Pakkien antamisesta ja saamisesta tuleekin nopeasti arkipäivää, eikä sitä sen kummemmin kannata jäädä murehtimaan: uusia ihmisiä tulee kyllä vastaan.

Siksi jaksankin edelleen ihmetellä, kuinka huonosti monet ihmiset ottavat pakit vastaan. Olen pitänyt tapanani vastata kaikille viestin lähettäneille edes jotakin, ellei kyseessä ole poikkeuksellisen törkeä tai muuten vain uhkaava aloite, mitä tapahtuu varsin harvoin. Olipa vastaus sitten myönteinen tai kielteinen, viestissäni on positiivinen sävy: pakkeja antaessanikin kiitän viestistä, kerron kohteliaasti, miksi vastaukseni on kuitenkin tällä kertaa ei ja toivottelen hyvää jatkoa. Liian suorasukainen tai tökerö en ole. En esimerkiksi sano suoraan, että naamataulu ei miellytä tai että toisen kirjoitustaidot ovat 6-vuotiaan tasolla, vaikka tilanne olisikin tämä. Tarvittaessa vetoan kemian puuttumiseen, mutta etenkin Suomi24:ssä tai OkCupidissa riittää yleensä hyvin, kun osoittaa, että tietyt peruskriteerit eivät nyt kohtaa. Toinen on liian vanha tai nuori, asuu eri puolilla Suomea, inhoaa politiikkaa tai kuvailee itseään ujoksi, kun itse haen ulospäinsuuntautuneempaa tyyppiä.

Useimmat ottavat pakit vastaan varsin hyvin: moni vielä kiittää ja sanoo, että on kivempi saada kohtelias ei kuin ei vastausta ollenkaan. Näin ajattelen itsekin. 

Ja sitten ovat ne, jotka eivät kestä pakkeja ollenkaan. He raivostuvat, masentuvat tai koettavat kaikin tavoin vakuuttaa, että minä olen väärässä ja he oikeassa, että olen erehtynyt ja että minun tulisi vain vaihtaa mielipiteitäni, tuntemuksiani, ikärajaustani tai elämänkatsomustani.

Turkissa asuva mies vakuuttaa, ettei sijainnilla ole väliä: hänhän voi tulla lomalle Suomeen!
 

Isäni ikäinen mies väittää olevansa nuorekas, ja ikähän on vain numero. Jepjep, kolmikymppisenähän olisikin hauskaa seurustella eläkeläisen kanssa.
 

Fundamentalistiuskovainen suosittelee katsomaan elokuvan, joka vakuuttaa myös minut siitä, että kohtalomme on Herran käsissä ja naisen paikka kotona. 

Erityisesti toiveeni korkeakoulutetusta miehestä tuntuu herättävän ihmisissä selittämätöntä katkeruutta. Vai mitäs tuumaatte esimerkiksi tästä keskustelusta? (Sitaatit suoria, kirjoitusvirheitä myöten.)

Mies: Moi, oot todella ihana ja olisi mukava tutustuu suuhun paremmin. Itse olen tällainen 22vuotias töissä käyvä ja omassa kämpässä asuva mies jotain vailla :) 

Minä: Moikka! Kiitti viestistä, mutta tällä kertaa luulen, että etsin ehkä hieman toisenlaista tyyppiä (korkeakoulutettua, itseäni vanhempaa tai ainakin samanikäistä jne.). Oikein kivaa syksyä kuitenkin sinulle ja onnea etsintöihin! :)

Mies: Just :DD vittu mikä asenne , korkeakoulutettua hyvää jatkoa ja toivon että tuollainen diiva löytää mahdollisemman paskan ja itserakkaan persreijän itselleen 

Minä: Just. Tuo kommenttisi kertookin sitten aika hyvin, minkälainen ihminen profiilin takana todella on.

Mies: Ei vaan minua vituttaa se kun jotku luulee olevansa niin vitun paljon parempia ihmisiä kun muut, ja sä oot sellainen  

Että näin. Sanottakoon, että ainakaan tuo keskustelu ei erityisemmin vakuuttanut minua muuttamaan kantaani...

Myös suhtautumiseni huumeisiin tuntuu herättävän ihmisissä käsittämätöntä pätemisen ja vastaanvänkäämisen tarvetta. Huumeiden suhteen kantani on ehdoton ei, ja tämä pätee myös kannabikseen. Tiedetään, tiedetään: terveysvaikutukset eivät ole sen pahemmat kuin alkoholillakaan, oikeastaan päinvastoin, pilven laillistaminen vapauttaisi poliiseja oikeisiin töihin, pössyttely ei aiheuta väkivaltaa, ja niin edelleen, ja niin edelleen. 

Kyllä minä nämä argumentit tunnen ja rationaalisesti ymmärrän. Silti en vain halua pilvenpolttelijaa miehekseni. Miksi se on niin vaikeaa ymmärtää ja hyväksyä? Kyllä minä tiedän, ettei pari tupakkaa silloin tällöin vielä keuhkoja saman tien tuhoa. Silti en tahdo tupakoivaa miestä. Tatuoinneissa ei ole absoluuttisesti yhtään mitään väärää, mutten silti ihastuisi yhtä päältä musteen peitossa olevaan mieheen. Sydämeni ei ala tykyttää vanhempiensa helmoissa kolmikymppisenä pyörivälle miehelle, enkä välitä selvästi itseäni nuoremmista tyypeistä. Kyse ei ole rationaalisuudesta, ei tietenkään: tunteet nyt vain syttyvät tietynlaisiin ihmisiin ja tietynlaisiin ei, vaikka kuinka yrittäisi. Pilvenpössyttelijä ei vetoa minuun romanttisesti, miten tahansa asiaa sitten käännelläänkään. Miksi siis väkisin yrittäisin muuttaa kantaani? Tunteita ei voi taivutella aivan miten tahansa.

Kun yritän esittää tätä argumenttia, vastaus on poikkeuksetta halveksiva tai ylimielinen. "Minuun taas vetoaa rationaalinen ajattelu", mies heittää ja ikään kuin asettuu yläpuolelleni, vaikka rationaalisessa kyvykkyydessäni sinällään on tuskin mitään vikaa. En vain ole kiinnostunut nyt juuri sinusta, ok? Moni tuntuu pitävän pakkeja jonkinlaisena loukkauksena ja koettaa kaikin keinoin löytää mahdollisuuden sanoa viimeisen sanan – näin minä asiaa tulkitsen. 

Nettideittailu olisi huomattavasti helpompaa, kun kaikki omaksuisivat pari kohteliasta käytössääntöä.

Pakkien antaja: Jos joku lähettää sinulle viestin, vastaa siihen. Sitä suuremmalla syyllä, mitä enemmän viestiin on käytetty aikaa ja vaivaa. Kohteliaasti muotoiltu "kiitos ei" ei paljoa maksa, mutta toiselle se voi merkitä paljon.

Pakkien saaja: Jos toinen sanoo selvästi ei, älä vänkää vastaan. Toisen ihmisen ei tarvitse muuttaa mielipiteitään, elämänarvojaan tai tunteitaan vain siksi, ettet sinä saisi kieltävää vastausta. Pakkeja ei tarvitse kostaa. Viimeisten sanojen ei tarvitse sisältää ilmaisuja "huora", "diiva", "ylimielinen", "nirso" tai "idiootti". "Kiitos, hyvää jatkoa sinullekin!" riittää hyvin. 

CC-kuvat täältä, täältä, täältä ja täältä.

Tinderin alkeet

Vaikka vielä alkuviikosta lupailin odottavani vielä pari viikkoa ennen kuin alan jälleen harkita nettideittailua, näin tässä nyt kuitenkin kävi: liityin Tinderiin. 

Kyseinen deittipalvelu on viimeisen vuoden sisällä pyörinyt ihmisen ja median huulilla siihen tahtiin, etten usko, että Tinder on enää kellekään aivan tuntematon nimi. Koska blogini alkuperäinen tarkoitus on kuitenkin kertoa nimenomaan nettideittailusta ja deittisivustoista, ehkä pieni esittely ei tee pahaa. Tässäpä siis pikabriiffaus Tinderin saloihin!

Mikä? Tinder on mobiililaitteilla toimiva deittipalvelu, joka hyödyntää laitteiden paikkatietoja ja esittelee toisiaan lähellä olevia ihmisiä toisilleen. Palveluun rekisteröityminen hoituu Facebookin avulla, ja FB-profiilista Tinder nappaa etunimen, iän, valokuvat, yhteiset kaverit sekä kiinnostuksen kohteet. Nykyään muille käyttäjille voi myös halutessaan näyttää opiskelu- ja työpaikkansa. Nimi ja ikä näkyvät lähtökohtaisesti kaikille, mutta Facebookiin lataamistaan kuvista käyttäjä voi itse valita, mitkä näyttää profiilissaan. Facebookissa tieto Tinderin käyttämisestä ei näy millään tavoin ulkopuolisille. Virallinen sovellus on tällä hetkellä saatavilla vain Apple- ja Android-tuotteisiin, mutta myös Windows-puhelimiin eli käytännössä Nokioihin on olemassa epävirallinen sovellus nimeltä 6tin. Ainakin omassa puhelimessani se toimii kuitenkin melko kankeasti, joten Nokian omistajana olen suosiolla käyttänyt sovellusta lähinnä iPadillani.

Miten se toimii? Käyttäjä määrittelee, minkä ikäistä seuraa etsii ja kuinka monen kilometrin säteeltä. Tämän jälkeen hän saa nähtäväkseen yksi kerrallaan niiden henkilöiden profiilit, jotka täyttävät omat kriteerit – ja joiden kriteereihin myös itse sopii.  Profiilissa on nähtävillä yhdestä kuuteen kuvaa, etunimi, ikä, maksimissaan 500 merkin pituinen kuvausteksti, mahdollinen opiskelu- ja/tai työpaikka sekä yhteiset kaverit ja kiinnostuksenkohteet. Jokaisen profiilin kohdalla on kaksi valintaa, rasti tai sydän – siis hylkääminen tai tykkäys. Samaa virkaa toimittavat myös pyyhkäisy vasemmalle (hylkäys) tai oikealle (tykkäys). 

Valitsemalla hylkäämisen profiili poistuu näkyviltä lopullisesti ja peruuttamattomasti, joten kannattaa olla tarkkana! Kerran poistettu profiili tulee näkyville uudestaan ainoastaan jos jompikumpi käyttää maksullista perumisominaisuutta tai poistaa välissä käyttäjätilinsä ja lisää sen uudelleen. Tykkääminen puolestaan ei automaattisesti johda mihinkään, mutta jos myös toinen osapuoli on painanut sydäntä oman profiilin kohdalla, Tinder ilmoittaa maagiset sanansa: It's a match! Tämän jälkeen matchit näkyvät omassa, erillisessä luettelossaan ja heidän kanssaan voi aloittaa keskustelun. Viestien lähettämiselle ei ole rajoitteita, ja mikäli tyyppi ei jostain syystä sitten tunnukaan oikealta, hänet voi poistaa listaltaan helposti yhdellä näpäytyksellä. Tämän jälkeen viestejä ei enää voi saada eikä profiilia nähdä.

Kenelle se on tarkoitettu? Syitä käyttää Tinderiä on varmasti yhtä monia kuin käyttäjiäkin. Yksi hakee pysyvää elämänkumppania, toinen juttuseuraa, kolmas lomaromanssia ja neljäs pelkkää harmitonta hupia. Jotain palvelusta kertoo yleisesti käytetty ilmaus "pelata Tinderiä". Palveluun voi liittyä kuka tahansa yli 17-vuotias Facebook-käyttäjä, mutta lähtökohtaisesti kyseessä toki on jonkinlainen seuranhaku, enkä ainakaan itsellä katsoisi kauhean hyvällä varatun ihmisen Tinder-profiilia. Toisaalta olen jo nytkin törmännyt erimerkiksi valokuvaajiin, jotka etsivät palvelusta kuvattavia. Laidasta laitaan siis mennään. 

Millainen profiili toimii parhaiten? Tälle aiheelle aion omistaa vielä tulevaisuudessa postauksen tai vaikka useammankin, mutta omalla lyhyellä kokemuksellani sanoisin, että tärkeintä on ehdottomasti hyvälaatuinen ja edustava kuva tai mielellään useampikin. Pinnallista, sanoo varmasti moni, ja tottahan se tavallaan onkin – mutta toisaalta kuvalla on aina ollut suuri merkitys myös perinteisemmissä nettideittipalveluissa. Sen kieltäminen on itsensä huijaamista ja hölmöyttä. Kuvan lisäksi lisäpisteitä ropisee nokkelasta ja tiiviistä kuvaustekstistä, joka kertoo käyttäjästä jotakin persoonallista. Pituus ja kotipaikkakuntakin on parempi kuin ei mitään, mutta satojen ja tuhansien profiilien joukosta erottuu taatusti helpommin, kun tekstissä on jotain, mikä jää mieleen, oli se sitten osuva lainaus, huvittava pieni huomio tai hyvin muotoiltu kuvaus siitä, kuka oikein on miehiään tai naisiaan. Palataan aiheeseen, kunhan olen tehnyt kenttätutkimusta vähän runsaammin!

Muuta? Aikojen saatossa Tinderiin on tullut lisäominaisuuksia, jotka ovat enimmäkseen maksullisia. Ostamalla Tinder Plus -tilin (tilausajasta riippuen 4,58–9,99 e/kk) käyttäjä voi kumota edellisen pyyhkäisynsä sekä vaihtaa sijaintiaan, jolloin profiileita voi selata haluamastaan paikasta ympäri maailmaa. Jossain vaiheessa Tinderiin tuli myös tykkäysraja: 12 tunnin aikana tykkäyksiä voi antaa noin sata, mikä ainakin omalla kohdallani on täysin riittävästi – mutta jos joku haluaa niitä enemmän, maksullisella versiolla se onnistuu. Lisäksi käyttöön on tullut Super Like -ominaisuus, jolla kiinnostuksensa voi ilmaista erityisen selvästi. Valitsemalla supertykkäyksen oma tykkäys tulee toiselle käyttäjälle heti näkyviin, vaikka tämä ei olisikaan tykännyt vielä omasta profiilista. Tavallisella käyttäjätilillä supertykkäyksiä saa yhden päivässä, maksullisella enemmän. Kehitys kehittyy, ja oletettavaa on, että uusia ominaisuuksia ilmestyy myös jatkossa. 

 Tinder in real life. Ehkä näin!

Koska oma Tinder-urani on vielä melko lyhyt, kovin kattavaa arviota en vielä tässä vaiheessa mene sovelluksesta antamaan. Voin kuitenkin sanoa, että parin päivän kokemukseni on toistaiseksi ollut positiivinen. Vaikka olen ollut omasta mielestäni kohtalaisen kriittinen ja tykännyt ehkä joka viidennestätoista tyypistä, matchien määrä on jo nyt noin 120. Sekin on sellainen määrä miehiä, että lienee parempi tutustua nyt ensin näihin tapauksiin kuin tykätä enää kovin paljon useammista. Hurja määrä kertoo myös palvelun suosiosta: varovaisestikin arvioiden olen tässä vaiheessa klikannut ainakin tuhatta profiilia, vaikka ikähaitarini on kahdeksan vuotta ja etsintäsäde kolmekymmentä kilometriä. Toki toisaalla Suomessa ihmispaljous on pienempi ja niin on myös potentiaalisten kumppaneiden määrä, mutta onhan tämä nyt aika hurjaa. Profiileista ei tunnu tulevan loppua ollenkaan. Omiakin tuttavia on tullut vastaan jo useampia, ja tarkkana saa olla, ettei vahingossa mene tykkäämään tyypistä, jonka tuntee jo oikeastikin ja tietää yhteensopimattomaksi.

Keskusteluja ei tietenkään ole käynnissä sataakahtakymmentä – toistaiseksi olen jutellut ehkä viidentoista tyypin kanssa. Hyvästä keskustelutaktiikasta ja parhaista keinoista päästä kivoille treffeille en vielä osaa sanoa mitään, mutta yhden vinkin voin sanoa jo heti alkuunsa: jos suinkin mahdollista, aloita keskustelu jollakin muulla avauksella kuin moikkauksella ja kuulumisten kyselyllä. Nämä on nähty jo kahdessa päivässä, enkä jaksaisi enää kertoa kaikille, mitäs minun iltaani. Aina löytyy muunkinlainenkin puheenaihe ja keskustelunavaus, aina!

Ehkä Facebook-rekisteröitymisen vuoksi Tinderissä moni tuntuu olevan esillä avoimemmin ja suoremmin kuin muissa deittipalveluissa. Moni paljastaa sukunimensä tai siihen johdattavan Instagram-tilinsä heti alussa, ja kuvissa on aika avoimestikin esillä omia kavereita, perhettä tai lapsia. Toteamus ei ole uusi enää muuta kuin itselleni, mutta Tinder todella vaikuttaa tehneen nettideittailusta salonkikelpoista toimintaa, jota ei tarvitse hävetä tai nolostella. Omaa profiilia ei tarvitse salata kavereilta, vaan päinvastoin profiileita saatetaan selailla porukalla yhdessäkin. Vaikka itse suhtaudun vähän skeptisesti esimerkiksi kaverikuviin, joista monien julkaisemiseen on tuskin kysytty lupaa kaverilta, kaiken kaikkiaan suunta on ehdottomasti oikea. Netti on tätä päivää, joten miksipä ei nettideittailukin!


Edit. Tietoja päivitetty ajan tasalle 23.12.2015. 

Kuva täältä.

Onni onnettomuudessa

"I was involved in a car crush yesterday."

Viimeinen viikko on ollut rankka, kaikin tavoin. Olen eronnut Opettajasta ja vaihtanut viimeiset sanat ja tavarat hänen kanssan, ahdistunut opiskelujen paljoudesta ja päälle painavasta gradusta sekä järjestellyt niin tiiviisti tapahtumia, että kotona olen ollut joka ilta hyvä jos yhdeksältä tai yhdeltätoista. Kämppä on sekasorrossa, univajetta ties kuinka ja olo edelleen hieman epätodellinen. 

Kaikista pahimman kolauksen sain kuitenkin torstaina – tai olisin voinut saada.

Pakitetaanpa vähän taaksepäin. Blogissani olen kertonut aika paljonkin Brittimiehestä, jonkinasteisesta kaukoihastuksestani, jonka kanssa olemme viestitelleet tiiviisti ja nähneetkin kerran sitten kesän 2013, jolloin tapasimme ensimmäistä kertaa ollessani reissussa Lontoossa. Nykyään Brittimies asuu Saksassa, mutta siitä huolimatta onnistuimme keväällä näkemään, kun molemmat satuimme juuri samana viikonloppuna käymään Lontoossa – jos se nyt sattumaa oli. Näimme aluksi päivällä kahvilassa, minkä jälkeen Brittimies kutsui vielä minut ja ystäväni illalla järjestettäviin yksityisbileisiin. Kattoterassi Kensingtonin yllä oli huikea, ja niin oli iltakin. Tuolloin olin tietysti vielä yhdessä Opettajan kanssa, eikä mitään sopimatonta tapahtunut: istuimme ja juttelimme, ei sen kummempaa. Silti ainakin kaverini väittivät, että Brittimies vaikutti hirvittävän rakastuneelta, eivätkä omatkaan fiilikseni pelkästään kaverillisia olleet, vaikken tietysti sillä hetkellä voinut asiaa ilmaista.

Olemme edelleen viestitelleet, ja viime aikoina puheeksi on taas noussut se mahdollisuus, että Brittimies tulisi nyt syksyllä viikonlopuksi kotikaupunkiini. Houkutteleva ajatus, vaikken tiedä, saammeko todella sen toteutettua. 

Uutisiin erostani hän vastasi kauniisti kuin mikä:

"You can live safe in the knowledge that you deserve a lot more and a lot better. We both know that. –– You are surrounded by people who love you and who will always be there for you. You are an amazing and special person and if anybody can't appreciate that then that's their problem and their loss because everybody else does. You are wonderful."

Ja sen jälkeen hän kertoi joutuneensa kolariin. Lomareissulla Italiassa auto oli tullut stop-merkin takaa satasta kylkeen, molemmat autot romuttuivat täysin. Ihmiset huusivat, poliisi saapui, kukaan ei puhunut sanaakaan englantia. Jollakin ihmeellisellä tavalla kaikki osapuolet selvisivät kuitenkin vahingoittumattomina, ja siitä olen hirvittävän kiitollinen. Alan vasta nyt kunnolla tajuta, että on vain sattuman onnekkaasta oikusta kiinni, että Brittimies on kunnossa. Tuollaisessa tilanteessa mitä vain olisi voinut tapahtua. 

Eron ja poikaystävän menetyksen kestän. Brittimiehen menetystä en kestäisi. 

Onneksi, onneksi kaikki päättyi kuitenkin tällä kertaa hyvin. Kiitos, kohtalo. 

CC-kuvat täältä ja täältä. 

Elämäni haikeimmat hyvästit

Näin Opettajan tänään viimeistä kertaa. 

Olin valmistautunut tapaamiseemme. Pitkin päivää olin miettinyt, mitä haluaisin vielä sanoa, mitä kysyä, miten toimia. Turhaan. Kaikki meni lopulta aivan toisin kuin ajattelin. 

Näin minä sen kuvittelin: Opettaja saapuu, vaihdamme tavarat ja istumme rauhassa sängylle juttelemaan. Olen aluksi kylmäkiskoinen, mutta pian Opettaja tajuaa tehneensä tökerösti ja pyytää anteeksi. Minäkin lepyn, ja sitten juttelemme vielä vähän tunteistamme. Vakuutamme hyvässä hengessä, että toinen on kaikesta huolimatta hyvä tyyppi, ehkä muistelemme vielä mukavia yhteisiä hetkiä, sanomme että kivaa oli vaikka ei tällä kertaa lopulta toiminutkaan. Opettaja myöntää, että pohjimmiltaan eron syy oli se, että juttu ei vain tuntunut oikealta, rakkaus ei ollut tarpeeksi palavaa. Sanon samaa, ja lopulta kaikki on puhuttu läpi. Halaamme vielä ja eroamme hieman haikeasti hymyillen, kuitenkin mieli keventyneenä ja eteenpäin katsoen. Kyllä se oikea vielä löytyy, toteamme molemmat toisillemme.

Näin se oikeasti meni: Avaan oven, en pysty katsomaan Opettajaa silmiin sillä heti alkaa itkettää. Hän pitää kengät jalassaan, istuutuu vaivaantuneena baarijakkaralle eikä tee elettäkään aloittaakseen keskustelun. Aloitan sen siis itse: ilmaisen tiukoin sanankääntein, kuinka julmaa ja rumaa on jättää toinen tekstiviestillä. Ei aikuinen tee noin toiselle ihmiselle, minä painotan. Opettaja ei osaa sanoa oikein mitään, huokailee vain. Ärsyynnyn yksipuolisesta keskustelusta ja tivaan, eikö Opettaja tosiaankaan arvosta minua yhtään, eikö tämä ole merkinnyt hänelle yhtään mitään. Hänellä ei varmaan tule edes ikävä minua! Totean, että hänen syynsä eroon kuulostavat tekosyiltä, sillä hän tiesi perhehaaveistani jo alusta lähtien. 

Jotain tapahtuu. Opettaja kyyristyy silmieni edessä ja alkaa itkeä. Pienellä, vaisulla äänellä hän saa kerrottua, että perhe on ollut hänen haaveensa aina, aivan pienestä lähtien. Nyt hän on vain viimein tajunnut, että hän ei voi sellaista saada. On kuulemma nähnyt liikaa avioliittoja jotka eivät toimi, liikaa suhteita joissa ollaan yhdessä vain lapsen takia. Ajatus on pyörinyt mielessä jo pitkään. Välillä hän on jo alkanut ajatella, että ehkä perhe olisi sittenkin mahdollista saada, mutta nyt haave tuntuu romahtaneen lopullisesti. Hänestä ei vain ole siihen. 

Väitän vastaan, yritän lohduttaa ja ilmaista, että hän jos kuka on erinomaista isäainesta. En onnistu vakuuttamaan, vaan Opettaja lannistuu entistä enemmän. En tajua ollenkaan, miten tähän on tultu.

"Etkö sinä sitten usko enää mihinkään rakkauteen tai hyvyyteen?" minä kysyn.

"En. Vaikka älä käsitä väärin, kyllä minä sinusta tosi paljon tykkäsin. Tai niin, rakastin sinua", Opettaja vastaa. Tässä vaiheessa minäkin itken jo valtoimenaan. 

"Mutta mitä sinä sitten aiot tulevaisuudessa?" minä kysyn kun en muutakaan osaa. Opettaja kohauttaa harteitaan. 

"Juoda viinaa", sanoo mies, jota en ole koskaan nähnyt edes humalassa. Sävy on niin perin juurin luovuttanut, etten yksinkertaisesti tiedä, kuinka reagoida. 

Vika ei siis pohjimmiltaan ole ollut minussa tai edes meidän suhteessamme vaan nimeämättömissä, tummissa ajatuksissa, jotka Opettajan mielessä piilevät. Tässä vaiheessa kadun jo syytöksiäni tekstiviestillä jättämisestä. Olen hirvittävän pahoillani. En ole koskaan nähnyt poikaystävääni niin lannistuneena, niin pohjattoman murheellisena.

Opettaja tuntuu menettäneen elämänhalunsa noin vain, aivan täydellisen yllättäen. Tai ei yllättäen: ajatukset ovat olleet hänen päässään koko ajan, hän ei vain ole halunnut sanoa niitä ääneen minulle.

Olen seurustellut puoli vuotta miehen kanssa, jota en todellisuudessa tunne ollenkaan. Poikaystäväni on ollut masentunut, enkä minä ole huomannut mitään, en tehnyt elettäkään auttaakseni. Se tuntuu hirvittävän pahalta.

Kun Opettaja on jo kääntymässä lähteäkseen, toivon vielä viimeistä halausta. Itkemme ja halaamme, Opettaja nyyhkyttää olkapäätäni vasten. "Anteeksi", hän kuiskaa. Yritän silitellä ja lohduttaa sen, minkä osaan.

"Kyllä minun tulee sinua ikävä", hän sanoo.

Eteisestä hän kääntyy vielä katsomaan minua. 

"Kaikkea hyvää sinulle", Opettaja kuiskaa.

"Samoin. Ja muista, että olet ihana juuri sellaisena kuin olet", minä kuiskaan takaisin. 

"Samoin."

Surullinen, itkuinen katse, pieni voimaton kädenheilautus, ja hän on mennyt. 

Hyvästien jälkeen en pelkää itseni puolesta. Minä kyllä pärjään, tiedän sen. 

Pelkään Opettajan puolesta. Pelkään, enkä voi tehdä enää yhtään mitään.

CC-kuvat täältä, täältä, täältä ja täältä.

Erään eron kulku

Toivoin, etten enää koskaan joutuisi palaamaan tähän blogiin. Toivoin, että suhde Opettajaan kestäisi, että siinä olisi nyt mies, jonka kanssa jakaisin yhteisen arkeni ja elämäni. Toivoin turhaan.

Minut jätettiin toissapäivänä. Tekstiviestillä. Sitä en olisi osannut odottaa, en kolmikymppiseltä opettajalta, jonka kuvittelin mukavaksi ja fiksuksi, ajattelevaiseksi ja kohteliaaksi mieheksi.

"Mitä helvettiä, tekstiviestillä. Onko se yläasteella vai mitä?" joku kavereistani kysyi, kun kerroin asiasta. Ironia olisi naurattanut, ellei samaan aikaan olisi itkettänyt.

"Itse asiassa on. Yläasteella nimenomaan."

Eron syyt eivät olleet suuria ja ihmeellisiä, eivät erityisen dramaattisia tai järkyttäviä. Itse asiassa en vieläkään ole varma, mitä ne lopulta todella olivat. Minusta meillä meni hyvin.

Hyvä on: en tuntenut oloani päästä varpaisiin rakastuneeksi tai rakastetuksi. Emme lähetelleet iltaisin pienempikuinkolme-viestejä, emme ikävöineet toisiamme kun toinen lähti reissuun. En kokenut, että tässä on nyt Elämäni Suuri Rakkaus. Silti ajattelin, että kaikki on hyvin. Kävimme Tallinnassa, patikoimme Nuuksiossa, kävimme pitkällä pyörälenkillä ja vietimme juhannusta mökillä. Teimme yhdessä sushia ja thai-ruokaa, uimme kesän kuumentamassa meressä, pussailimme tavallisella kauppareissulla Alepan hyllyjen välissä. Mukavaa yhteistä arkea, niin minä kuvittelin.

Ehkä se ei silti riitä suhteen pohjaksi. Eihän se riitä.

Opettaja itse väitti lopulliseksi syyksi sitä, ettei ole tarpeeksi kunnollinen minulle, että hän haluaa polttaa tupakkaa jos siltä tuntuu eikä osaa kuvitella naimisiinmenoa tai perhettä elämäänsä. Kaverini sanoi ääneen sen, mitä itsekin ajattelin. Kuulostaa tekosyyltä. Sattuu nimittäin olemaan niin, että nettideittiprofiilissani olin alun alkaenkin ilmaissut varsin selvästi, ettän inhoan tupakkaa ja haluan jonain päivänä lapsia. Jos nämä seikat eivät siinä vaiheessa häirinneet, en voi käsittää, että ne yli puolta vuotta myöhemmin aivan yllättäen ja arvaamatta olisivat nousseet eron syyksi. Oikeaksi syyksi epäilen sitä, jonka voin paremmin ymmärtää: että juttu ei vain pohjimmiltaan tuntunut oikealta. Vaikeapa sitä on ääneen selittää, helpompi tarttua syihin jotka äkkiseltään tuntuvat hyviltä ja ymmärrettäviltä vaikka eivät ole todelliset. Tupakkaa Opettaja poltti ehkä kerran parissa kuussa kavereidensa kanssa kapakassa. Lisäksi epäilen vahvasti, että pohjimmiltaan hän edelleen haluaa perheen. Ei vain minun kanssani. 

Yhden illan itkin. Seuraavana aamuna olo oli jo yllättävän tyyni. Tein itselleni lohdutuskaakaota ja banaanilettuja, luin rauhassa sanomalehden ja söin lounaaksi epäterveellistä roskaruokaa, sillä katsoin, että tällaisessa tilanteessa se on sallittua. Illalla pääsi onnekseni parhaiden kavereideni luokse, mikä helpotti jo itsessään. Vaikka ohjelmaan sisältyi alkoholia, edes itkukänniä ei koskaan tullut.

Huomenna Opettaja tulee luokseni tuomaan yöpaitani ja shampooni. Tuskinpa selviän kuivin silmin, mutta sitten se on ohi ja voin jälleen kääntää katseeni eteenpäin. 

Nettideittailuun palaamista harkitsen vielä hetken. Ensinnäkin siksi, että on mielestäni hieman kyseenalaista lähteä etsimään seuraa vain pari päivää eron jälkeen. Ainakaan itse en tahtoisi treffeille aivan äskettäin eronneen tyypin kanssa, sillä vanhat tunteet on parempi käsitellä ensin rauhassa yksin ennen kuin alkaa kehitellä uusia tilalle.

Toisekseen tapaus nimeltä Brittimies kiinnostaa minua edelleen petollisen paljon. Asiasta enemmän ehkä myöhemmin, mutta olemme edelleen pitäneet yhteyttä, ja viime aikoina hän on jälleen puhunut tulevansa tähän kaupunkiin viikonlopuksi. Jos niin käy, haluan nähdä, voiko se johtaa mihinkään. 

Erosta huolimatta oloni on kokonaisuudessaan yllättävän levollinen ja tasapainoinen. Ehkä sekin kertoo jostain: loppujen lopuksi päätös saattoi olla oikea.

Ihmissuhdeseikkailu jatkukoon.