Ystävyyden ja rakkauden rajoista

Blogini on ollut viime aikoina hiljainen. Osittain epäsäännöllisyyden ja kirjoituslaiskuuden, osittain epätietoisuuden vuoksi: en ole halunnut puhua meneillään olleesta tilanteesta, ennen kuin tiedän itsekään, missä mennään.

Nyt luulisin jälleen tietäväni, joten on aika sanoa muutama sana aiheesta nimestä ystävyyden ja kaiken muun rajat. 

Sattuu olemaan niin, että elämässäni on monta läheistä kaveripoikaa. Olen kirjoittanut heistä ennenkin: lähipiiriini kuuluu hyväntahtoinen, sittemmin huomattavasti rauhoittunut hulivilipoika Humanistikaveri, sympaattinen hipster-musiikkifiilistelijä Lääkiskaveri, monta hauskaa, kiinnostavaa ja keskustelutaitoista miespuolista kaveria, jotka ovat nimenomaan kavereita. Heistä tärkein ja läheisin on jo vuosien ajan ollut analyyttinen, tutkijahenkinen Konsulttikaveri. Hänestä olen aikanaan kirjoittanut näin:

”Konsulttikaverin kanssa minulla –– ei koskaan ole tapahtunut mitään, minkä voisi tulkita kaveruutta kummemmaksi, vaikka tulemme juttuun loistavasti. Ehkä juuri sen takia juuri hän onkin kaveripojistani läheisin, kenties paras ystäväni koko opiskelupaikkakunnallani.

Ehkä kaunein tunnustus oli, kun Konsulttikaveri joskus totesi, että olen kuin sisko, jota hänellä ei koskaan ollut. Vähän sama fiilis on minullakin: neljässä vuodessa meistä on tullut siinä määrin hyvät ystävykset, että pystymme itsekin keskustelemaan ystävyytemme laadusta. Konsulttikaveri pyörähti hetken aikaa OkCupidissa ja huomasimme huvittuneina, että match-prosenttimme oli 99 % – korkeampi kuin kenenkään muun kanssa. Perheeni taitaa elää siinä luulossa, että meillä on jotain juttua meneillään, niin usein tulen ystäväni maininneeksi. Väärässä ovat.

Luultavasti juuri sen tajuaminen, että pidämme toisistamme mutta nimenomaan kavereina, on tehnyt meistä niin läheiset. Konsulttikaverin voin koska vain pyytää yksille tai leffaan ilman että kumpikaan näkee siinä mitään ihmeellistä. Hän on niitä harvoja miehiä, jotka voivat juhlien jälkeen kolmelta yöllä ehdottaa, että tulen hänen luokseen vielä vähän juttelemaan, ja sitten oikeastikin vain juttelemme.”

Marraskuun alussa tapahtui kuitenkin jotakin, mikä oli kääntää ystävyytemme päälaelleen. Vietimme iltaa samoissa juhlissa, tiirailimme muita juhlavieraita sillä silmällä, tulimme lopulta siihen tulokseen ettei illalla olisi suurempia jatkoedellytyksiä ja hyppäsimme samaan taksiin – naapureita kun olemme.

Kun nousimme taksista asuntoni kohdalla, Konsulttikaveri yllätti minut perinpohjaisesti ja kysyi: ”Entä jos jäisinkin sun luo?”

Olin hämmentynyt, otettu ja oudolla tavalla ilahtunut. Jatkoimme luokseni, ja toisin kuin ennen, tällä kertaa kyse ei ollut vain yökahveista tai keskusteluhetkestä: alusta lähtien oli selvää, että ystäväni jäisi yöksi. Vaikka kello lähenteli viittä ja olimme kumpikin humalassa, pelkästä loppuyön satunnaisesta, merkityksettömästä päähänpistosta ei ollut kyse.

Kävimme yön aikana pitkiä keskusteluja, joiden pääasiallinen sisältö oli tämä: olemme olleet niin läheisiä niin pitkään, että kaikki on tuntunut johtavan lopulta tähän pisteeseen. Kumpikaan ei ole palavan ihastunut, ei tulisen rakastunut toiseen, muttei myöskään osaa sanoa varmuudella, onko kyse pelkästä ystävyydestä – vai ehkä sittenkin rakkaudesta. Vuosien saatossa kumpikin on tullut miettineeksi, voisiko välillämme olla sittenkin enemmän. Välimuodoille ei ole sijaa: joko olemme yhdessä tai sitten pelkästään ystäviä, meidän kohdallamme epämääräinen säätö ei ole vaihtoehto. Ja vielä: minun on vaikeaa kuvitella elämää ilman häntä, hänen ilman minua. Kaikista pahinta olisi tehdä jotakin sellaista, mikä tuhoaisi ystävyyssuhteemme. Kävi miten kävi, siitä emme luopuisi.

Suuria sanoja, joita emme olleet koskaan ennen sanoneet. Oli outoa kuulla ystäväni kutsuvan minua kauniiksi.

Yhdessäolo oli toisaalta helpompaa ja luontevampaa kuin olisin kuvitellut – ja toisaalta myös arkisempaa ja vähemmän taianomaista kuin olisin odottanut. Aamulla ei kaduttanut, ei ollut kiire nousta sängystä. Olo tuntui mukavalta, hyvällä tavalla tavalliselta. Siltä, että tähän voisi tottua.

Seuraavalla viikolla laitoin viestin: ”Nähtäisiinkö?” Konsulttikaveri tuli luokseni vielä seuraavana perjantaina, jäi yöksi. Lähti aamulla syömättä aamupalaa, palasi hetken päästä hakemaan unohtuneen puhelimensa, sanoi: ”Viestitellään.”

Emme viestitelleet.

Seuraavien viikkojen aikana näimme toisiamme, mutta emme kahdestaan. Olimme jo aikaisemmin varanneet yhdessä Lääkiskaverin kanssa kolmen hengen uudenvuodenreissun, ja yhdessä  Lääkiskaverin kanssa kävimme myös leffassa, jouluglögeillä, oluilla. Minä ja Konsulttikaveri käyttäydyimme kuten aina ennenkin. Elokuvissa emme hipaisseetkaan toisiamme vaikka istuimme vierekkäin pimeässä salissa, kulkiessamme kahdestaan kotiin poistuimme nopeasti omiin suuntiimme. Ei sanaakaan tapahtuneesta, ei yhtäkään. 

Ja sillä tiellä olemme edelleen. Aluksi minua harmitti, turhautti, ehkä jopa vähän suututti: mistä lähtien me kaksi olemme ryhtyneet hoitamaan asioita näin? Vaikenemalla, kiertelemällä, sivuuttamalla tapahtuneen kuin sillä ei olisi mitään merkitystä? Sillä olihan sillä. Oli sillä.

Nyt aikaa on kulunut ja olen tottunut tilanteeseen. Olemme palanneet pelkkään ystävyyteen vailla aavistustakaan mistään muusta. Viime viikolla lähdin pitkästä aikaa Tinder-treffeille, ja lähipubissa törmäsin omia Tinder-treffejään viettävään Konsulttikaveriin. Tilanne hymyilytti molempia – vaikka toisin olisin saattanut kuvitella, tunsin itseni ennemmin huvittuneeksi kuin mustasukkaiseksi. Uudenvuoden reissulla kävimme jo avoimesti läpi tuoreimpia treffikuvioita ja selailimme Tindereitä. Olimme kuin aina ennenkin.

Silti luulen, että tämä ei ole vielä täysin tässä. Ennemmin tai myöhemmin tulemme vielä käymään keskustelun siitä, mitä marraskuisten juhlien jatkoilla tapahtui ja miksi unohdimme kaiken niin helposti ja nopeasti. Siihen asti jatkamme elämäämme kuten ennenkin – hyvinä ystävinä. Siinä kaikki.

Ehkä näin pitikin mennä. Ehkä tämä oli vain vaihe, joka piti kokea, jotta emme jää harmittelemaan, kysymään kiikkustuolissa entä jos -kysymyksiä. Nyt tiedämme: jotkin ystävyydet on tarkoitettu ystävyydeksi. Se siitä.

CC-kuvat täältä, täältä ja täältä. 

Miksi mikään ei kelpaa?

Edellisen postauksen jälkeen lukijani heitti kysymyksen, joka jäi mietityttämään itseäni vielä sen verran, että päätin omistaa sille kokonaan oman postauksensa. Näin se kuului:

"Monet deittailusi päättyvät, koska et ole kiinnostunut miehestä. Harvemmin kuitenkin paneudut syihin, miksi mies ei ole kiinnostava. Lukiessani sain sellaisen vaikutelman, että miehellä ei ollut munaa, hän halusi miellyttää liikaa ja miehekkyys puuttui. Mitä mieltä olet tästä?"

On totta, että blogissani avaan harvemmin kovin syvällisesti sitä, miksi joku mies ei vain sittenkään kiinnosta, vaikka kaikki olisi periaatteessa kohdallaan. Suureksi osaksi tämä johtuu siitä, etten halua kertoa liian henkilökohtaisia asioita muista kuin itsestäni: jos kipinän puute perustuu vaikkapa ulkonäköön, älykkyyteen tai sänkytaitoihin liittyviin seikkoihin, en halua ruotia niitä kovin yksityiskohtaisesti, sillä ihmiset ovat ennenkin tunnistaneet itsensä blogini kautta. Tarkoitukseni on ennen kaikkea purkaa omia ajatuksiani, ei tölviä muita. Välillä tasapainottelu oman deittielämäni ja toisten yksityisyyden välillä on tässä suhteessa hankalaa, ja avoimempikin voisin varmasti olla. 

Väitän silti, että puhun jatkuvasti tärkeimmästä syystä, joka johtaa omalta puoleltani jutun hiipumiseen: kunnollinen keskusteluyhteys puuttuu. Intensiivinen keskustelu on ehdottomasti se, mikä vie jalat altani, ja jos sellaista ei synny, jatkoa on pitemmän päälle vaikea nähdä. Janoan keskusteluja, jotka ilahduttavat, ihastuttavat ja inspiroivat. Vuosien varrella olen kohdannut ihmisiä, joiden kanssa ajatukset loksahtavat yhteen ja juttu luistaa alusta lähtien – joidenkin kanssa olen kokenut jopa jonkinlaista sielunkumppanuutta. Sen jälkeen vähempi tuntuu vain laimealta korvikkeelta, yritykseltä tarttua johonkin kelvolliseen parempaa odotellessa. Pidemmän päälle se ei ole reilua ketään kohtaan. 

Mitä tulee liikaan miellyttämisenhaluun ja miehekkyyden puutteeseen, on totta, että liika myöntyväisyys ei sytytä minua. En kuitenkaan koe, että kyse olisi varsinaisesti siitä, että tyypillä täytyy "olla munaa": hyvä itsetunto ja itsevarmuus ei ole sukupuolikysymys, eikä perinteinen äijämatchoilu ihastuta itseäni yhtään sen enempää kuin liika miellyttämisenhalukaan. Tatuoinnit, nainen keittiössä -vitsit, moottoripyörät, salibodailut tai muu kliseinen "äijämeininki" ei kiinnosta minua missään määrin, ja itselleni on hurjan tärkeää, että mies pystyy puhumaan avoimesti myös tunteistaan ja ihmissuhteistaan, olemaan tarvittaessa myös herkkä. 

Etsin ihmistä, joka on sinut itsensä kanssa, tietää, mitä elämältään haluaa ja seisoo omien mielipiteidensä takana. Elää onnellista ja tasapainoista elämää jo yksinäänkin, ei muuta mielipiteitään tai harrastuksiaan vain miellyttääkseen minua. Myös avoimuus on minulle tärkeää: puhun mielelläni kokemuksistani, ajatuksistani ja tunteistani, ja jos toinen ei ole yhtä lailla halukas avaamaan omaa elämäänsä, keskustelu jää varsin yksipuoliseksi. Sosiaalisuus on kolmas seikka, jota minun on vaikea ohittaa. Pidän sosiaalisista tilanteista, isoista tapahtumista ja keskusteluista uusien ihmisten kanssa. Jos toisella ei ole samoja mielihaluja, ongelmissa ollaan: ahdistun, jos vaikkapa juhlissa kumppani on täysin riippuvainen vain minun huomiostani eikä uskalla itse avata keskustelua tuntemattomien kanssa.

Kuulostavatko nämä korkeilta vaatimuksilta? Ehkä, mutta uskallan väittää, että mahdottomia ne eivät ole.

Viime viikonloppuna tajusin nimittäin, että elämässäni on jo vuosien ajan ollut ihminen, joka on kaikkea sitä, mitä etsin. Aivan lähelläni on mies, joka on fiksu ja komea, keskustelu- ja tanssitaitoinen, sopivasti sosiaalinen ja mielipiteissään ja arvoissaan hyvin lähellä omiani. Meitä yhdistävät niin tiedekunta, järjestötausta kuin kotiseutu. Kaveripiirimme on yhteinen. Asumme liki naapurissa. Hänkin lukee paljon, juhlii mielellään ja pitää retkeilystä. Jopa OkCupidin match-prosenttimme on liki korkein mahdollinen.

Tämän miehen kanssa olen kiertänyt festareita, tanssinut valssia ja kiipeillyt seinillä; istunut pitkiä iltoja, kävellyt merenrannassa aamuyöllä, itkenyt päättyneitä suhteita ja iloinnut uusista. Ennen kaikkea käynyt keskusteluja, joissa puhuttava ei koskaan lopu kesken – jutellut rakkaudesta, unelmista ja elämän tarkoituksesta. Niidenkin suhteen käsityksemme ovat varsin lähellä toisiaan, kuinkas muutenkaan.

Viime lauantaina tajusin, että ehkä kaikkien kymmenien deittikumppanieni joukosta olenkin vain etsinyt ihmistä, jonka kanssa keskustelut olisivat edes melkein yhtä hyviä kuin hänen kanssaan – ihmistä, jonka kanssa viettäisin aikaa yhtä mielelläni kuin hänen seurassaan. Sellaista ihmistä en ole löytänyt.

Olen hänen paras ystävänsä. Hän on yksi parhaista ystävistäni.

Ainoa kysymys kuuluu: missä menee ystävyyden ja rakkauden raja?

En enää tiedä.

39. deittini: kohtelias lääkärismies

Vaikka hiljaiseloa on pitänyt, deittielämäni on jatkunut. Edellisiä merkintöjäni silmäillessäni havaitsin, että olen yllätyksekseni tapaillut samaa miestä jo kuukauden päivät. Ennen kuin kukaan ehtii innostua liikaa, joudun kuitenkin tuottamaan pettymyksen: en usko, että toista kuukautta tulee. 

39. deittini on Tinderistä bongattu lääkärinalku. Keskustelukykyinen ja kohtelias, minua paria vuotta vanhempi mies, joka käyttää trendikkäitä silmälaseja, moitteettoman siistejä kauluspaitoja ja suoria housuja ilman että työ siihen velvoittaa. Loistava ruuanlaittaja, huikean kämpän omistaja, taustaltaan selvästi niitä ihmisiä, joilla ei ole taloudellisia huolia mutta jotka eivät huutele siitä.

Kävimme ensimmäisillä treffeillä kahvilassa ja kuljeskelimme torilla. Toisella kerralla vierailimme historiallisessa museossa (täydellinen treffipaikka, jos minulta kysyy), kolmannella menimme töiden jälkeen salaatille ja sieltä kiintoisaan drinkkibaariin. Sen jälkeen olemme nähneet muutamia kertoja viikossa: laittaneet ruokaa, katsoneet leffoja, vierailleet ravintoloissa. 

Emmekä oikeastaan juuri muuta. Tämä on varmaan henkilökohtainen ennätykseni: kuukausi tapailua ilman yhtäkään yövierailua. 

Ei vain ole huvittanut. En sano, etteikö meillä olisi ihan mukavaa: keskustelu kulkee suhteellisen sujuvasti, mies on mukava ja vaikuttaa aidosti panostavaan tapaamisiini. Taitaa olla vähän ihastunutkin. 

Surukseni joudun huomaamaan, etten voi sanoa aivan samaa omasta puolestani. En jaksa vastailla viesteihin yhtä nopeasti, en odota tapaamisiamme kuin kuuta nousevaa, kellon lähestyessä puoltayötä poistun aina ystävällisesti mutta varmasti omaan kotiini.

Miehessä ei ole mitään vikaa, ja sitä kurjemmalta tuntuu joutua myöntämään, että erityislaatuista vetoa ei vain ole – ei fyysistä, ei henkistä. Vaikka on ihan mukava jutella, emme koskaan heittäydy sen syvemmälle. Emme naura yhdessä kovinkaan paljon, emme löydä juurikaan sanottavaa ravintolaillan lomassa. Ja vaikka mies selvästi tekee aloitteita, lähden mukaan vain puolivillaisesti, mikä harmittaa varmasti meitä molempia. 

Jos olisin todella kuunnellut itseäni, olisin tiennyt tämän jo paljon aiemmin ja voinut lopettaa koko jutun tekstiviestillä. Nyt on kuitenkin liian myöhäistä siihen: kaipa minun on vain jossain vaiheessa avattava suuni ja käytävä jälleen The Keskustelu. Äh ja möh.

Huomenna tapaamme taas. Jotain tunteistani kertoo, että treffit tuntuvat enemmän velvollisuudelta kuin parhaalta tavalta viettää perjantai-iltaa.

Ja niin. Saattaa sekin jotain kertoa, että deittikumppanini sijaan olen löytänyt itseni viimeisen kuukauden sisällä sekä booty call -heila Rokkipojun että (näköjään) kerran vuodessa elämääni palaavan Vakitapauksen vierestä – enkä oikeastaan voi luvata, etteikö moista kävisi vastaisuudessakin. 

Voisiko joku keksiä palvelun, jolla voisi ilmoittaa ystävällisesti mutta helposti, ettei enää näe jutulle jatkoa? Yksinkertaisemmin kuin tapaamalla kasvokkain mutta silti henkilökohtaisemmin kuin WhatsApp-viestillä? Olisin varma vakiasiakas.

CC-kuvat täältä, täältä ja täältä. 

Vinkkejä ensimmäisille treffeille: Q&A

Kun takana on sokkotreffit 38 eri netissä tavatun tuttavuuden kanssa, voisin ehkä hiljalleen väittää, että ensimmäiset treffit alkavat olla itselleni melko lailla tuttu konsepti. En hermoile tai stressaa ensitapaamista kovinkaan paljon, sillä kokemus on osoittanut, että peruskaava on yleensä varsin sama: kevyttä jutustelua ja tutustumista useimmiten ruuan tai juoman äärellä.

Monille muille sokkotreffien kulku ei kuitenkaan ole välttämättä aivan yhtä selvä. Niinpä päätin koota yhteen muutamia aiheeseen liittyviä kysymyksiä ja vastauksia. Treffikokemukset ovat tietysti henkilökohtaisia, ja joku muu voisi vastata aiheeseen toisinkin – ja toki toisenlaisista ikä- ja sukupuoliasetelmista käsin. Uskallan silti väittää, että näilläkään perusajatuksilla ei mene aivan metsään.

Vastaukset koskevat ennen kaikkea nettideittailua, mutta sopivat toki osittain myös muuhun deittailuun etenkin niissä tapauksissa, joissa toinen osapuoli ei ole vielä entuudestaan kovin tuttu.

Luvassa on melkoinen mammuttipostaus, mutta toivottavasti se valaisee ainakin jollekin hieman sitä, mistä ensimmäisissä treffeissä on kysymys.

Q: Milloin toista kannattaa pyytää treffeille?
A: Mahdollisimman pian sen jälkeen kun keskustelu on selvästi lähtenyt luistamaan ja toinenkin vaikuttaa kiinnostuneelta tutustumaan. Tämä riippuu paljon ihmisestä ja keskustelusta, mutta itse olen sopinut treffeistä usein noin 3–5 pidemmän viestin (etenkin OkCupidissa, Suomi24 Treffeissä ym.) tai parin illan aktiivisen / vajaan viikon verkkaisemman pikaviestittelyn (etenkin Tinderissä ym.) jälkeen. Perinteisemmillä deittisivustoilla treffeille voi periaatteessa pyytää jo vaikka ensimmäisessä viestissä, jos molemmat ovat kertoneet itsestään profiilissaan laajasti ja pyyntöä on pohjustettu pidemmällä, monipuolisella viestillä. Tällöin pyyntö vaatii kuitenkin jo jonkinlaista varmuutta siitä, että kyseessä on todellinen match: varmempaa on katsoa ensin, kiinnostuuko toinen ylipäätään vastaamaan.

Tinderissä en pyytäisi ketään ulos vielä ensimmäisessä viestissä vaan vasta sitten, kun viestejä on lähetetty useampi ja vaikuttaa siltä, että keskustelu todella sujuu. Liikaa ei kuitenkaan kannata odottaa: puolikin viikkoa alkaa olla pitkä aika, jos viestejä on vaihdettu päivittäin, ja harvemmallakin keskustelutahdilla pari viikkoa on omasta mielestäni ehdoton maksimi, jos juttu on kuitenkin jatkunut aktiivisesti koko ajan.


Q: Mikä on paras paikka ensimmäisille treffeille?
A: Tästä voi olla muutakin mieltä, mutta omien kokemusteni mukaan paras paikka ensimmäisille treffeille on viihtyisä pubi, mikäli molemmat juovat alkoholia. Kahvilakaan ei ole huono vaihtoehto, mutta siinä huono puoli on se, että toisin kuin pubissa, kahvilassa ei ole tapana tilata toisia. Jos juttu luistaa, pubissa ensitreffeillä voi vierähtää kolmekin tuntia – kahvilassa puolitoista tuntia on melko lailla maksimi, ja sen jälkeen on kehiteltävä sitten muuta tekemistä, jos haluaa treffien vielä jatkuvan.

Myös ravintola voi sopia treffipaikaksi, mutta ainakin itse olen kokenut, että oluen tai kahvien äärellä on hieman helpompi jutella ensimmäisen kerran. Ainakin nuorempien ihmisten keskuudessa on myös hyvä huomioida, että ensimmäisen treffipaikan ei ole syytä olla kovin kallis ja fiini, joten fine diningit siirtäisin suosiolla vasta siihen vaiheeseen, kun ollaan nähty ainakin kerran tai pari jo aiemmin.

Muita vaihtoehtoja ensimmäisille treffeille on lähteä kävelylle tai käydä yhdessä vaikkapa näyttelyssä, ulkoilmatapahtumassa tai muussa aktiviteetissa, jossa keskusteleminen on mahdollista. Treffiaktiviteettia miettiessä on kuitenkin tärkeää muistaa, että ensimmäisten treffien tarkoituksena on ennen kaikkea tutustua toiseen ihmiseen, joten vaikka esimerkiksi urheilulliset aktiviteetit sopisivat molempien persoonaan, kannattaa miettiä, pystyykö esimerkiksi keilailun tai seinäkiipeilyn lomassa todella juttelemaan toiselle sujuvasti ja keskeytyksettä. Samasta syystä erityisen huono idea ensimmäisille treffeille on mennä elokuviin: vaikka leffa olisi hyvä, sen aikana on paha tutustua toiseen kovinkaan paljon enempää, elleivät leffaa todella edellä esimerkiksi kahvit.

Vielä yksi huomio: ensimmäiset treffit on pääsääntöisesti syytä sopia julkiselle paikalle ihan jo turvallisuussyistä. Vaikka en itse ole koskaan törmännyt deittikumppaneihin, jotka eivät olisi sitä, mitä väittävät, kyse on periaatteesta, josta kannattaa pitää kiinni. Mikään ei tietenkään estä jatkamasta iltaa vaikka suoraan toisen luokse, jos kaikki vaikuttaa hyvältä, mutta ennen kuin toista tuntee, ei välttämättä ensimmäisenä kannata hypätä auton kyytiin tai kolkutella kotiovella, ellei keskustelu ole jatkunut poikkeuksellisen pitkään ja luottamus ehtinyt syntyä jo aiemmin – eikä ehkä siltikään. Fiksu treffikumppani ymmärtää tämän myös itse.

Q: Pitääkö miehen tarjota?
A: Tämä kysymys jakaa varmasti mielipiteitä, ja kyse on myös kulttuurisista eroista: vaikkapa Yhdysvalloissa vastaus olisi "kyllä" huomattavasti todennäköisemmin kuin Suomessa. Oma kantani on, että miehellä ei ole minkäänlaista velvoitetta tarjota, mutta etenkin ensimmäisillä treffeillä se on mukava pieni ele, joka osoittaa, että kyse ei ole vain kahden kaveruksen kahvitteluhetkestä. Tässä puhun siis lähinnä yhdestä kahvista tai juomasta: jos ilta jatkuu pitempään ja mies on vaikkapa maksanut ensimmäisen oluen, on ihan kohtuullista, että nainen hakee seuraavat. Yhtä lailla kohtuullista on, että molemmat maksavat lähtökohtaisesti kaiken omasta pussistaan.

Oma oletukseni on se, että molemmat maksavat erikseen, joten jos joku haluaa tarjota, se vaatii toiselta pientä oma-aloitteisuutta. Käytännössä tarjoaminen onnistuu helpoimmin silloin, kun mies tilaa ensin itse oman kahvinsa tai juomansa ja voi maksamisen yhteydessä kysyä naiselta, mitä tämä haluaa. Jos nainen maksaa ensin, kysymys siitä, tulevatko tilaukset yhteen vai erikseen, esitetään hänelle, ja tässä tilanteessa vastaan ainakin itse hyvin nopeasti, että erikseen.

Se, että toinen ei tarjoudu maksamaan puolestani, ei ole koskaan miinus itsessään. Itse asiassa lupaavimmat deittailusuhteeni ovat muistini mukaan alkaneet yleensä tilanteista, joissa molemmat ovat maksaneen osansa. Itse saattaisin miehenä ajatella asiaa jopa pienenä testinä: jos nainen loukkaantuisi siitä, että mies ei tarjoa vain sen vuoksi että sattuu olemaan mies, en välttämättä pitäisi juttua kovin potentiaalisena. Tasa-arvo  on ihan jees myös tässä asiassa.

Yhden poikkeuksen maksamiseen mainitsen: jos toinen kutsuu toisen jo alkuvaiheessa johonkin aivan tiettyyn, selvästi fiinimpään paikkaan, velvollisuus maksamisesta lankeaa hänelle. Jos molemmat juttelevat yhdessä, että olisipa kiva testata kaupungin uusi meksikolainen, tilit menevät tasan – jos toinen ehdottaa suoraan treffejä tulevana lauantaina ravintola tässä-ja-tässä, maksuvelvollisuus syntyy sitä suuremmin, mitä kalliimmasta paikasta on kyse. Kun eräs treffikumppanini taannoin pyysi minua toisilla treffeillä pieneen, tunnelmalliseen ja varsin kalliiseen fine dining -paikkaan, oletin alusta saakka, että hän tarjoaa – muussa tapauksessa olisin todennäköisesti joutunut kieltäytymään koko treffeistä, opiskelija kuin olin. Tässä tapauksessa väärinkäsityksiltä vältytään tietysti parhaiten käymällä keskustelu jo etukäteen.

Q: Mitä laitan päälleni?
A: Päälle kannattaa laittaa siistit, mukavat vaatteet, joita käyttäisi mielellään muutenkin. Pynttäytyä ei tarvitse: tavallisilla treffeillä naiselta ei vaadita mekkoa, korkoja ja juhlameikkiä, ja miehellä puku ja kravatti ovat ehdottomasti liikaa, elleivät ne ole muutenkin arkiasu työn vuoksi. Toisaalta on hyvä arvostaa toista sen verran, ettei myöskään heitä päälleen kuluneimpia kollareitaan sai säntää treffeille suoraan juoksulenkiltä. Hupparit ovat omissa silmissäni aina pieni miinus, vaikka toisten tyyliin ne ehkä kuuluvatkin. Tärkeää on toki huomioida myös tilanne: jos treffit on sovittu urheilupuistoon, pukeutuminen on luonnollisesti eri kuin cocktail-baarissa tavattaessa.


Q: Pitääkö toiselle viedä tuomisia?
A: Tv:ssä näkee ehkä joskus, että mies tuo naiselle treffeille kukkia tai suklaata. En tiedä, miettiikö joku tätä vakavissaan, mutta selvennyksenä sanottakoon: toiselle ei pidä eikä kannatakaan vielä treffeille mitään ylimääräistä. Ensimmäisellä kohtaamisella se tuntuisi ainakin itsestäni vähän kiusalliselta yliyrittämiseltä, niin paljon kuin kukista ja suklaasta pidänkin.


Q: Kuinka tervehtiä toista?
A: Kättely ja oman nimen kertominen on ensimmäisillä treffeillä varmin tapa, jonka kanssa ei juuri voi mennä metsään. Jos ennalta on juteltu jo pidempään tai yhteys tuntuu jostakin syystä erityisen vahvalta, myös halaus saattaa tulla tietyissä tapauksissa kyseeseen, mutta täysin vieraan ihmisen kanssa se saattaa olla vähän liikaa.

Ekojen treffien päätteeksi halaus on sen sijaan hyvinkin toimiva ele, etenkin jos haluaa tavata vielä toisenkin kerran. Se, että lähdetään vain eri suuntiin tai, mikä vielä pahempaa, kätellään uudestaan, on melko selvä sanaton viesti siitä, että toisia treffejä ei tule.

Suudelmaa kannattaa harkita vain siinä tapauksessa, että molemmat ovat viihtyneet silminnähden poikkeuksellisen hyvin toistensa seurassa. Omalla kohdallani ensimmäiset kohtaamiset ihanan Brittimiehen ja tähän saakka ainoan nettitreffipoikaystäväni Opettajan kanssa päättyivät suudelmaan, ja se tuntui hurjan oikealta. On kuitenkin niitäkin kertoja, kun minulle melko lailla merkityksetön herra on aivan tavallisten ensitreffien päätteeksi yhtäkkiä päätellyt, että kielikontakti sopisi tilanteeseen. Voin kertoa: kiusallista molemmille.

Jos tuntuu, että jotakin romanttista hommassa voisi olla, mutta ei ole vielä niin varma toisen tunteista, mies voi halauksen yhteydessä suikata suukon ohimolle tai päälaelle. Silloin ele ei mene liian henkilökohtaiseksi, mutta osoittaa kuitenkin, että kiinnostusta on.


Q: Mistä voisimme keskustella?
A: Ensimmäisten treffien keskustelunaiheista ei kannata stressata etukäteen liikaa: keskustelua ei kannata suunnitella vaan mennä vain sen mukaan, mihin se luonnollisesti ajautuu. Hyviä ja turvallisia aiheita ja keskustelunavauksia ovat esimerkiksi oma opiskelu- ja työtausta, kotiseutu, perhe, harrastukset, matkustaminen, ruuanlaitto ja lemmikit. Jos yhteistä tuntuu olevan enemmänkin, keskustelu voi hyvin ajautua omien mielenkiinnon kohteiden mukaan esimerkiksi elokuviin, kirjallisuuteen, peleihin, urheiluun, asumiseen tai jopa politiikkaan ja ihmissuhteisiin.

Tärkeää on kuunnella toista ja lähteä mukaan keskustelunavauksiin, joita toinen antaa. Treffit eivät ole yhtä kuin työhaastattelu: kysymyksellä pääsee toki keskustelun alkuun, mutta jos treffit alkavat muistuttaa lähinnä suullista tenttiä, jatkomahdollisuudet ovat lähellä nollaa. Kun toinen kertoo itsestään jotain, keskity siihen, mitä hän sanoo ja tartu aiheeseen: pahinta on keskustelu, jossa toinen yrittää kertoa itsestään ja elämästään jotakin keskeistä ja mielenkiintoista, ja toinen toteaa aina vain "okei" ja siirtyy seuraavaan aiheeseen. Muista myös, että olet tullut tapaamaan toista, et hoitamaan omia asioitasi: puhelin pois ja katse treffikumppaniin.

Q: Mitä puheenaiheita pitää vältellä?
A: Jos todellinen sielunkumppani löytyy, kaikesta pitäisi tietysti pystyä puhumaan, mutta on aiheita, joita ei välttämättä kannata lyödä pöytään heti ensimmäisillä treffeillä. Omaa suhde- ja deittihistoriaa voi sivuta hieman, mutta eksistä en lähtisi keskustelemaan missään muodossa, hyvässä enkä pahassa. Myös muut negatiiviset, selkeästi henkilökohtaiset kokemukset kannattaa pitää pois ensimmäisistä keskusteluista: vaikeaa lapsuuttaan ei kannata purkaa ennen kuin toinen on ehtinyt tutustua edes omaan aikuisuuteen.

Sairaudet ja terveydentila ovat niin ikään herkkä aihe, jota ei kannata lähteä retostelemaan ja jolla ei varsinkaan kannata vitsailla. Jos omassa terveydentilassa on jotakin erityistä, jonka haluaa avoimesti kertoa, se on tietysti ok, mutta kovin yksityiskohtaisiin kuvauksiin ei heti kättelyssä kannata lähteä – eikä myöskään udella toiselta henkilökohtaista sairaushistoriaa.

Myös raha on aihe, johon en sukeltaisi kovin syvälle ensimmäisillä enkä vielä toisillakaan treffeillä: palkkataso tai käsilaukun arvo eivät olet aiheita, jotka sopisivat keskusteluun, ellei halua antaa itsestään poikkeuksellisen pinnallista kuvaa. Pätee myös negatiivisesti: jos toinen valitsee ruokalajinsa sen perusteella, missä on paras hinta-määräsuhde ja kommentoi jatkuvasti, kuinka kallista kaikki on, se on ainakin itselleni melkoinen turn-off.

Politiikka ja uskonto ovat aiheita, jotka ovat mielestäni sen verran olennaisia, että niistä voi hyvin keskustella jo alkuvaiheessa, jos juttu tuntuu sujuvan muuten, mutta tietynlainen hienovaraisuus on hyvä pitää mielessä. Ennen kuin tietää toisen uskonnollista tai poliittista taustaa ja ajatusmaailmaa, ei kannata naureskella kokoomusnuorille, vihervassareille tai lestadiolaisille – enkä toki sano, että pilkkaaminen kannattaisi myöhemminkään. Ylipäätään negatiiviset kommentit muista ihmisistä, kohdistuivatpa ne sitten ulkonäköön, ajatusmaailmaan tai tekoihin, on parempi pitää itsellään. Pätee elämään myös yleensä.

Ehkä ilmeinen mutta silti mainitsemisen arvoinen tabu ensimmäisillä treffeillä on myös seksi. Itse jättäisin treffit hyvin todennäköisesti viimeisiksi, jos toinen alkaisi äkkiä udella mieltymyksiäni, kokemuksiani ja toiveitani tai kertoa omistaan, vaikka sitten kuinka asiallisessa sävyssä tahansa. Tästä aiheesta useimmilla ei ole tapana puhua ihmisille, joita ei tunne hyvin, ja tähän joukkoon lukeutuu ehdottomasti myös ensimmäisten treffien deittikumppani.

Q: Mikä on sopiva aika ottaa yhteyttä treffien jälkeen?
A: Milloin vain, jos treffit ovat olleet onnistuneet. "Kolmen päivän sääntö" (ts. toiseen tulisi ottaa yhteyttä vasta kolme päivää ensimmäisten treffien jälkeen) ja muut vastaavat viritykset ovat täyttä huuhaata. Silloin kun treffit ovat onnistuneet, toiselle on sallittua ja suotavaakin laittaa viestiä vaikka jo samana iltana tai viimeistään seuraavana: onnistuneimmilla treffeilläni seuraavat tapaamiset on usein sovittu jo hyvinkin pian, ja jos treffeistä ehtii kulua puolikin viikkoa ilman että kumpikaan sanoo toiselleen mitään, tulkitsen sen yleensä merkiksi siitä, ettei kiinnostus sittenkään ole kovin suurta puolin tai toisin. Jos siis tekee mieli ottaa yhteyttä toiseen – ota!


Onnea siis matkaan ja hauskoja treffejä! Jäikö mieleen vielä muita kysymyksiä tai oletko eri mieltä vastauksista? Kerro se kommenteissa!


CC-kuva täältä, täältä, täältä, täältä ja täältä. 

Uutta kohti

Huh, on tämä vuoristorataa. Yhteen ja samaan vuorokauteen on mahtunut yllättävän paljon kohtaamisia sekä hyvässä että pahassa.

Eilisiltana kävin oluella ystäväni Konsulttikaverin kanssa, avauduin Fransmannin tilanteesta ja palasin kotiini keventynein mielin. 

Myöhemmin illalla kävimme Fransmannin kanssa WhatsApp-keskustelun, joka päättyi juuri siihen lopputulokseen, jota uumoilinkin: tämä oli nyt tässä. Vielä sittenkin kun päätös oli tehty, huomasin selviäväni kuivin silmin. Oikea ratkaisu, en kai voi muutakaan päätellä. 

Samaan aikaan kun kävin päättämiskeskusteluja eräänkin pariisilaismiehen kanssa, sain aivan toiselta mieheltä viestin samasta kaupungista: Jenkkitutkija lähetti terveisiä työreissultaan, vaikkemme olleet olleet missään yhteyksissä viikkoihin. Tuskinpa tämä suuremmaksi kaveruudeksi koskaan kehittyy, mutta oli silti hauska kuulla taas hänestäkin.

Yön tunteina palasin takaisin Tinderiin ja rupesin jälleen metsästämään matcheja. Muutama löytyikin saman tien, ja aivan erityisesti huomioni kiinnitti sopivilla hipsteri-viboilla varusteltu lääkärismies. Hänelle saattaisin vaikka laittaakin viestiä vielä myöhemmin, minä päätin. 

En ehtinyt, sillä tänä iltana sama mies laittoi viestiä ensin. Hyvää, fiksua keskustelua, suora mutta kiinnostava viestittelytyyli: lupaavaa, kaikin puolin. Keskustelun edetessä kävi ilmi, että ystäväni Lääkiskaveri on yhteinen tuttavamme – ja tietysti menin heti kysymään tältä, olisiko tyypissä treffipotentiaalia. Suositukset olivat vahvat ja niiden lomassa paljastui, että olemme itse asiassa jo todennäköisesti kohdanneetkin Lääkiskaverin tupareissa pari vuotta sitten, vaikken sitä muistakaan. Pieni maailma!

Jatkoimme viestittelyä ja äskettäin tulimme jo sopineeksi treffit huomiselle. Nopeaa toimintaa, ja hyvä niin. Totta puhuen olen aika innoissani!

Vaikka deittailu on välillä kuluttavaa, uuvuttavaa ja aikaavievää, on se samalla myös ilahduttavaa silloin kun asiat tuntuvat menevät juuri oikein eivätkä vain melkein sinnepäin. Pitkä aamu kotona, treffit kiinnostavan miehen kanssa viihtyisässä kahvilassa, illalla vielä syömään Konsulttikaverin ja Lääkiskaverin kanssa. Parempaa alkua viikonlopulle en voisi toivoa. 

Seuraavaksi ohjelmassa noutoruokaa ja Netflixiä. Eilen ahdisti, mutta tänään olen taas hurjan tyytyväinen elämääni juuri tällaisena kuin se on. 

CC-kuvat täältä ja täältä. 

Kun ei kuitenkaan

Jos ikuisesta deittailukierteestä jotakin oppii niin ainakin tunnistamaan sen, milloin homma ei vain sittenkään toimi.

Jos alla olevat kuulostavat tutulta, pahoitteluni. Ei hyvältä näytä.

– Nukkumaan mennessä toinen kääntyy aina poispäin.

– Saapuvien viestien määrä putoaa radikaalisti.

– Ette naura yhdessä, ette höpöttele, ette kiusoittele toisianne ihan muuten vain.

– Illalla tekisi mieli laittaa viesti, mutta vaikka kuinka miettisi, mieleen ei tule mitään muuta sanottavaa kuin tiedustella, kuinka päivä on sujunut.

– Olette katsoneet kahdessa viikossa kokonaisen tuotantokauden tv-sarjaa ja ravanneet ravintoloissa harva se ilta – lähinnä siksi, että ette keksi yhdessä muutakaan tekemistä.

– Petipuuhat ehkä toimivat, mutta niiden jälkeen ei sitten olekaan mitään sanottavaa.

Sanoisin mielelläni, että sanon näin vain lämpimikseni, kunhan tuli mieleeni, no reason. Totuus kuitenkin on, että pahoittelut kohdistuvat ennen kaikkea itselleni: pikaromanssini Fransmannin kanssa taitaa auttamatta vedellä viimeisiään. Se harmittaa yllättävän paljon siihen nähden, että olemme tunteneet toisemme vasta kaksi viikkoa – ja ehkä kuitenkin yllättävän vähän siihen nähden, kuinka paljon olemme viettäneet aikaa yhdessä.

Koko ajan olen tiennyt, ettei keskusteluyhteytemme ole ollut niin hyvä kuin voisi, mutta olen laittanut sen vain sen piikkiin, ettemme tunne toisiamme vielä niin hyvin, ettei meistä kumpikaan voi puhua toiselle äidinkieltään, että aika varmasti auttaa, saa keskustelun yhtäkkiä soljumaan ja molemmat vapautumaan.

Mene ja tiedä, ehkä se pitääkin paikkansa. Vielä enemmän paikkansa pitää kuitenkin se, ettemme osaa olla toistemme seurassa omia itsejämme. Odotan tapaamistamme aina innolla, ja silti lopputulos jää aina vähän valjuksi, jotenkin haaleaksi toisinnoksi siitä, mitä kuvittelin edessä olevan.

Ehkä ihastuin lopulta enemmän ajatukseen kuin ihmiseen. Siihen, että saisin taas mennä nukkumaan jonkun vieressä, puhelin piippaisi ranskankielisiä hyvänyönviestejä, anoppilani sijaitsisi pikkukaupungissa nimeltä Pariisi.

Ei taida tulla sijaitsemaan.

Sängyssäni on yhä kaksi tyynyä, kylpyhuoneen naulassa kaksi pyyhettä, keittiössä kaksi vesilasia. Toista tuskin enää tarvitaan. Se surettaa vähän. Siltikään ei itketä.

Kyllä tästäkin taas selvitään. Yhdet unelmat romukoppaan ja toiset tilalle. Tämän kuvion minä osaan.

Tapailua ranskalaisittain

Olen viimeisen viikon aikana lukenut melkoisen määrän artikkeleita hakusanalla dating a French guy. Mitä enemmän luen, sitä enemmän hämmennyn, sillä joka ikinen vastaantuleva artikkeli kertoo käytännössä samaa viestiä: ranskalaiset eivät deittaile. Ilmeisesti koko kielessä ei ole edes sanaa ilmiölle nimeltä deittailu, treffailu tai tapailu. 

Mikäli artikkeleita on uskominen, näin se pääsääntöisesti menee: ranskalaiset viettävät aikaa kaveriporukoissa, tutustuvat toisiinsa, ehkä lopulta ihastuvatkin. Kun niin käy, edessä ei kuitenkaan ole pitkää tapailun ja treffien sarjaa: jossakin vaiheessa pari vain päätyy suutelemaan, ja se onkin sitten jo merkki yhdessäolosta. Sen sijaan, että ensin tutustuttaisiin kunnolla, tapailtaisiin kuukausia ja ehkä sitten päätettäisiin olla yhdessä, ranskalainen tyyli onkin ilmeisesti olla yhdessä kutakuinkin ensimmäisestä suudelmasta lähtien ja tutustua paremmin vasta sitten. 

Keskusteluja siitä, milloin päätetään lakata näkemästä muita ihmisiä ja sitoutua suhteeseen, ei käydä, sillä alusta lähtien oletus on, että samaan aikaan ei tapailla muita. Ensimmäinen (selvin päin) vaihdettu suudelma on merkki siitä, että meneillään on jotakin vakavampaa, ja sen jälkeen onkin ihan ok hypätä sänkyyn vaikka saman tien, ryhtyä käyttäytymään kuin vakavammassakin suhteessa ja kutsua toista tyttö- tai poikaystäväksi, vaikka ensimmäisistä treffeistä olisi aikaa vasta muutama viikko.

Tietenkään tämä ei päde jokaiseen ranskalaiseen, varsinkaan sellaiseen, joka on jo vuosia asunut aivan toisessa maassa. On täysin mahdollista, että oma ranskalainen treffikumppanini (jota kutsuttakoon tästä eteenpäin Fransmanniksi) on vuosien varrella jo tottunut suomalaisempaan treffailukulttuuriin, ja nettitreffeissä etikettiä lienee joka tapauksessa tarpeen venyttää – tuskinpa edes Ranskassa uskotaan, että yhdessä on oltava heti ensi hetkestä lähtien, vaikka ei oikeastaan edes tuntisi toista. 

Niin tai näin, tapailu Fransmannin kanssa on ollut silti monella tapaa erilaista kuin tapailu kaikkien edellisten nettitreffituttavuuksieni kanssa. Sitä kuvastaa jo yksistään se, että vain viikko ensimmäisen kohtaamisemme jälkeen käytän jo sanaa tapailu. Siltä se kuitenkin tuntuu: kymmenen päivän sisällä olemme nähneet seitsemänä päivänä, nukkuneet samassa osoitteessa kolmena yönä, katsoneet kaksi leffaa, aloittaneet yhteisen tv-sarjan, käyneet kahdesti kävelyllä, kolmesti ravintolassa ja kokanneet yhdessä. Tahti on ollut hurjan tiivis, mikä on toisaalta hyvä ja toisaalta ei.

Tietysti on mukavaa, ettei tarvi arpoa, tarkoittaako kyläilykutsu yhtä kuin yökutsu (tarkoittaa) tai onko soveliasta käydä keskellä päivää tekstiviestikeskusteluja siitä, mitkä asiat toimivat edellisenä yönä erityisen hyvin (ilmeisesti on, vaikka se vaatiikin itseltäni vielä hieman totuttelua). Tv:tä katsoessa voin luottaa siihen, että pääsen kainaloon, eikä minulla ole kerrassaan mitään sitä vastaan, että toinen tulee pitkäksi venyneen päivän jälkeen luokseni ruokatarvikkeet mukanaan ja laittaa illallista, kun vatsani kurnii ja oma jääkaappini ammottaa tyhjyyttään. Se on ihanaa.

Samaan aikaan pelkään silti, että kaikki on edennyt liiankin nopeasti: vietämme yhdessä paljon aikaa siihen nähden, ettemme oikeastaan edes vielä tunne toisiamme. En tiedä, johtuuko se kielimuurista, vähäisestä tuntemisesta vai siitä, että tapaamisemme lähtevät helposti suuntaan, jossa puhuminen ei ole niin olennaista, mutta en edelleenkään koe, että keskusteluyhteytemme olisi täysin saumaton. Vaikka tiedän, että arvomme ja ajatuksemme kohtaavat, emme unohdu keskustelemaan tuntikausiksi, emme piikittele toisimme, emme naura yhdessä yhtään niin paljon kuin pohjimmiltani haluaisin. Vaikka fyysinen yhdessäolo on helppoa, toisinaan en ylipäätään ole varma, pitääkö Fransmanni minusta sittenkään kovin paljon. Välillä hän vaikuttaa poissaolevalta ja torjuvalta, hetken päästä saattaakin kaapata syliinsä ja tuijotella silmiin niin että heikottaa. Tiedä siinä sitten.

Yhtäältä voin kuvitella, että tästä tulee vielä jotain todella huikeaa. Toisaalta voin kuvitella, että kaikki loppuukin hetkellä millä hyvänsä – mikä tahansa tapaaminen tai viesti voi jäädä viimeiseksi. En osaa sanoa, en miettiä rationaalisesti, en arvioida suhteemme laatua kovinkaan objektiivisesti.

Toistaiseksi aion vain nauttia niin kauan kuin tätä kestää ja katsoa, mihin se johtaa.