Pieni teehetki

Vappu hujahti ohi juuri niin lupaavasti kuin toivoinkin. Juhlia, ystäviä, karaokea ja kuohuvaa – eikä edes kovin paljon sadetta tai hyytävän kylmää säätä! Myös miesrintamalla loppuviikko oli kaikin puolin onnistunut.

Tapasin kuin tapasinkin Lukiotutun vappupäivän piknikillä, ja kohtaaminen sujui lämpimissä merkeissä. Istuskelimme piknik-seurueessa, kilistimme vapulle ja juttelimme niitä näitä. Olin itse varsin yltiöpositiivisessa ja maailmaasyleilevässä mielentilassa (lue: nousuhumalassa), ja tuntui ainoastaan luontevalta, että Lukiotuttu nappasi minut kainaloonsa pitemmäksikin aikaa. Jälkeenpäin en oikeastaan muista kovinkaan paljon keskustelun sisällöstä, mutta iltapäivä oli hauska, ja sovimme näkevämme vielä viikonloppuna. 

Näin teimme. Eilen Lukiotuttu laittoi minulle viestin ja ehdotti iltateetä. Kutsuin miehen luokseni, siivosin kämpän, leivoin aivan kelvollista teeleipää ja pistin veden kiehumaan. 

Teenjuonti jäi kuin jäikin ihan vain teenjuonniksi: istuskelimme ja juttelimme liki kolme tuntia, puhuttavaa tuntui riittävän. Vaikka emme koskaan aiemmin ole olleet mitenkään erityisen läheisesti tekemisissä, olen aina vain vakuuttuneempi siitä, että ajatuksemme tosiaan kulkevat melko samanlaisia reittejä. Puhuimmepa sitten politiikasta tai tulevaisuudensuunnitelmista, suurempia ristiriitoja ei ainakaan toistaiseksi ole löytynyt. Miehellä on ilahduttavan arvoliberaali maailmankuva, mutta samaan aikaan silti jalat tukevasti maan pinnalla. Hän on uskoakseni niitä ihmisiä, jotka voivat keskustella sujuvasti niin nanoteknologiasta, renkaiden vaihtamisesta kuin ihmissuhteista.

Pienistä merkeistä tulkitsin, ettei vierailu ollut luonteeltaan pelkästään kaverillinen, mutta kymmenen jälkeen mies teki oma-aloitteisesti lähtöä. Aika herrasmiesmäistä, oikeastaan: nämähän tosiaan olivat vasta toiset treffimme, jos nyt sitä sanaa voin käyttää. Halasimme pitkään. Mies silitti hiuksiani, antoi pusun poskelle. Kysyi, näemmekö seuraavallakin viikolla, tällä kertaa vaikka hänen luonaan. Sovimme näin. 

Kaikkien nettitreffien ja bilejatkojen jälkeen on oikeastaan hirvittävän virkistävää, että juttu etenee kerrankin muun elämän keskellä, pienin mutta varmoin askelin. 

Nettitreffeissä tylsää on parinhaun ilmeisyys ja toisaalta koko homman irrallisuus muista ihmissuhteista. Jos treffejä tulee useammat, on heti selvää, että kiinnostusta löytyy. Jännittävän sykähdyttävä "tykkääköhän, eiköhän se tykkää musta" -vaihe jää usein väliin, kun tuntemattomuudesta siirrytään suoraan vakavampaan tapailuun. Toisaalta nettituttuja tavatessa on vaikea hahmottaa, millainen toinen osapuoli on muissa sosiaalisissa tilanteissa. Aika moni ihminen nimittäin tuppaa olemaan melko erilainen kahden kesken kuin suuremmassa joukossa. Hauska ja puhelias nettituttu voikin paljastua suuremmassa porukassa hiljaiseksi syrjäänvetäytyjäksi, mukava ja sympaattinen mies ärsyttäväksi känniretostelijaksi. Tällä kertaa voin kuitenkin kerrankin ihan varmuudella sanoa, että mies on niin sanottu "hyvä tyyppi", sosiaalisena ja joviaalina tunnettu kaveri – ihminen, jota muut muistelevat lämmöllä myös jälkeenpäin. 

Bileseuralaisiin verrattuna plussaa taas on tietysti se, että juttu tosiaan etenee. Viestit vaihtuvat päivittäin, tapaamisen jälkeen suunnittelemme seuraavaa. Keskusteltavaa on selvinkin päin, eikä koko homma ole kiinni tulevan viikonlopun bileistä ja niiden jatkoista. Juhlista voi päätyä kotiin kenen tahansa kanssa milloinkin, mutta tällainen yhteydenpito on jo lähtökohtaisesti intensiivisempää ja nimenomaan yhdelle ihmiselle suunnattua.

Vaikka mitään suurempaa ei varsinaisesti ole vielä tapahtunut, minulla on outo varmuus siitä, että tässä on kyse jostain vakavammasta. Emme ole puhuneet meistä kahdesta vielä monikossa, mutta silti ajatus muiden tyyppien deittailusta tuntuisi tällä hetkellä hassulta. 

Siksipä olen hiljattain taas piilottanut nettideittiprofiilini. Miksi odottaisin viestejä, kun vastaukseni uusiin tapaamisehdotuksiin olisi jo lähtökohtaisesti kielteinen? Tinderiä en vielä ole poistanut, mutta enpä minä siellä toisaalta ole aikoihin kenenkään kanssa jutellutkaan – en edes selaillut profiileja. Mitä selittäisin, jos matchiksi tulisi yhtäkkiä vaikkapa Lukiotutun kaveri?

Juuri nyt on hyvä näin. En halua kiirehtiä, en syöksyä suin päin eteenpäin ennen kuin tiedän, että suunta on varmasti oikea. Silti luulen, että se on. 

CC-kuvat täältä, täältä ja täältä. 

Vappuheila kiikarissa

Opiskelijaa kutsuvat kohta vappuhulinat, mutta sitä ennen ajattelin kirjoittaa vielä pienen tilannepäivityksen. Edellisen postauksen jälkeen aika on kulunut hurjan nopeasti ja mukavissa tunnelmissa: ohjelmassa on ollut töitä, vappuvalmistautumista ja pieni Saksan-reissu kavereideni kanssa. Aurinkolasit on kaivettu lipaston uumenista, döneriä popsittu ja haalareihin ommeltu pari merkkiä lisää. 

Erityisen iloiseksi minut on tehnyt se seikka, että puhelimeni on piipitellyt varsin ahkerasti. Toisin sanoen olemme pitäneet Lukiotutun kanssa edelleen yhteyttä. Päivittäin, voisin hyvinkin sanoa: harvassa ovat ne illat, jolloin en kuulisi, kuinka hänen päivänsä on mennyt tai saisi hyvän yön toivotuksia. Viestien sävy on edelleen varsin kepeä ja yleisluontoinen, mutta tässä tapauksessa väliä ei ehkä ole niinkään sillä, mitä juttelemme, kuin sillä, että ylipäätään juttelemme – ja paljon. 

Vaikka en aluksi ollut asiasta aivan varma, hiljalleen alkaa näyttää siltä, että jotain tässä tosiaan on meneillään. Eilen sain viestin, jota on vaikea tulkita mitenkään muutenkaan. Lukiotuttu tiedusteli viikonloppusuunnitelmistani ja kysäisi, tahtoisinko käydä teellä tai kävelyllä. Tahtoisinpa hyvinkin! Ja jos tämä ei ollut treffikutsu niin en tiedä, mikä sitten. 

Kaikella todennäköisyydellä näemme siis viikonlopun aikana, mutta luultavasti myös sitä ennen. Vappupäivänä pyörimme samassa paikassa piknikillä, ja Lukiotuttu varmisti jo etukäteen: "Varmaan näemme siellä?" Emmeköhän, jos minulta kysytään. 

Ilmassa on odotusta. Vappu on tietysti hauska juhla jo muutenkin, mutta voin helposti myöntää, että eniten odotan Lukiotutun näkemistä. Faktahan on, ettemme edelleenkään ole tavanneet kuin yhden kerran hänen eronsa jälkeen, ja vaikka tunnemme toisemme, emme silti vielä kovin syvällisesti. Jokin tunne sanoo, että tästä voisi oikeasti tulla jotakin, mutta mihinkään kovin konkreettiseen se ei vielä tässä vaiheessa perustu. Jännä nähdä, mitä loppuviikko tuo tullessaan. 

Hauskaa ja iloista vappua! Ja mitä vappuheiloihin tulee – olkoon onni myötä itse kullakin!

CC-kuva täältä. 

22. deittini: lupaava lukiotuttu

Hiphei ja hurraa! Kaikki loppuelämäni treffit eivät olekaan tuomittuja noudattamaan kaavaa "ihan kivaa, muttei kuitenkaan sen enempää". Jos eiliset siis ylipäätään olivat treffit – en ole asiasta aivan sataprosenttisen varma, mutta 80-prosenttisen ehkä kuitenkin. 

Tapasin siis viimein vanhan lukiotuttavani, josta olen viime aikoina kertoillut. Lukiotuttu (tästä eteenpäin isolla alkukirjaimella) oli kutsunut minut mukaansa katsomaan opiskelijateatteria, ja olin tarttunut kutsuun varsin positiivisin odotuksin. En turhaan!

Vaikka taisin jossain vaiheessa väittää, ettei miehen tyyli ole ehkä täsmälleen sitä, mitä unelmamieheltäni toivoisin, teatterin edessä tapasin varsin mukavannäköisen herran, joka oli sonnustautunut kauluspaitaan (jes!), pikkutakkiin (jesjes!) ja tyylikkäisiin silmälaseihin (jesjesjes!). Ei merkkiäkään odottamastani heviäijästä: vaikutelma oli paljon parempi kuin muistinkaan. 

Koska odotukseni eivät alun perinkään kohdistuneet ensisijaisesti niinkään ulkonäköön kuin itse tyyppiin, vielä kivempaa oli huomata, että myös juttu luisti. Heti alussa Lukiotuttu nappasi minut tiukkaan halaukseen, ja esitystä odotellessa oli helppo rupatella niitä näitä. Mies vaikutti tuntevan joka toisen muista paikalla olevista opiskelijoista, ja ennen kuin huomasinkaan, myös minut oli esitelty likimain kymmenelle hänen kaverilleen. Positiivista sekin. 

Esitys oli visuaalisesti ja musiikillisesti huikea, omassa sarjassaan kenties paras näkemistäni. Teatterin penkillä istuessani huomasin myös jännän ilmiön, jota ei synny ihan kenen tahansa seurassa: olin oudon tietoinen siitä, että juuri Lukiotuttu istui aivan vieressäni. Mitään ei sinänsä tapahtunut, mutta pitkästä aikaa olin aavistelevinani, että kuuluisaa kipinää oli kuin olikin kenties ilmassa.

Esityksen jälkeen mies saatteli minut vielä bussipysäkille, vaikka hänen oma kyytinsä olisi lähtenyt huomattavasti lähempää. Herrasmiehen elkeitä, lisää plussaa! Puheenaiheemme eivät olleet erityisen maata mullistavia, mutta jotenkin juttelu oli helppoa ja luontevaa, ei millään lailla pakotettua eikä kaavamaista. Erotessamme sain toisenkin tiukan halauksen, minkä jälkeen mies kosketti vielä ohimennen käsivarttani, taisipa ehkä antaa pienen pusun otsalle. Kiitimme puolin ja toisin kivasta illasta, sovimme ottavamme uusiksi vielä joskus.

Esityksen jälkeen olemme viestitelleet entistä enemmän – kirjoittelen vastauksia tämänkin postauksen lomassa. Sisälläni on lämmin olo. Bussissa hymyilyttää ihan muuten vain. Untakin olen edellä mainistusta herrasta jo kerennyt nähdä. 

Voisiko tässä olla se, mitä olen etsinyt?

Toivottavasti näemme taas pian. 

21. deittini: peruskiva perusteekkari

Rasti seinään: olen pitkästä aikaa käynyt jälleen treffeillä! Suomi24:n kautta, kuinkas muutenkaan.

Kivan oloinen teekkarismies laittoi pari viikkoa sitten viestiä, ja pitkän profiilitekstin luettuani vakuutuin yhdellä silmäyksellä siitä, että miehessä olivat kaikki perusasiat kunnossa. Fiksuja ajatuksia, suunta elämälle, halu löytää se oikea ja vakiintua. Jo toisessa viestissään hän pyysi minua treffeille, ja suostuin saman tien: miksipäs ei, ei se tämän kummemmaksi viestejä lähettelemällä muuttuisi.

Tapasimme mukavassa nepalilaisravintolassa. Miehellä oli perusteekkarin olemus, jos näin voi sanoa: kohtalaisen hoikka ja lyhyt, silmälasipäinen, ehkä aavistuksen varautunut mutta kuitenkin ihan keskustelukykyinen mies. Änkytti hieman, mikä väkisinkin kiinnitti huomioni aluksi, mutta joko totuin siihen tai sitten jännitys väheni treffien myötä, sillä loppupuolella en enää noteeranut asiaa.

Syödessamme keskustelu liikkui melko yleisellä tasolla: mitenkäs töissä, kuinkas dippatyö, onkos suunnitelmia kesäksi. Vähän työhaastattelumainen kysymys–vastaus-meininki, totta puhuen. Ruuan jälkeen mies ehdotti vielä yksiä, enkä ollut erityisen vaikea taivuteltava. Siirryimme läheiseen olutravintolaan.

Siellä huomasin jälleen asian, jonka olen toki todennut jo aikaisemmin: treffit sujuvat parhaiten viihtyisässä pubissa. Johtuuko se sitten siitä, että pöydät ovat pienempiä ja ihmiset lähempänä toisiaan vai ihan vain oluen vaikutuksesta – en tiedä. Joka tapauksessa keskustelumme taso kohosi heti pubiin saavuttuamme. Löysin itsestäni varsin puheliaan vaihteen ja huomasin juttelevani niitä näitä perheestäni, tulevaisuudensuunnitelmistani ja poliittisista ajatuksistani. Harmi kyllä mies ei tuntunut antavan itsestään ihan niin paljon: samalla kun kertoilin sattumuksia omasta elämästäni, hän lähinnä kommentoi niitä sen sijaan että olisi aidosti avautunut myös itsestään. Ihan mukavaa keskustelua, mutta en tuntenut, että olisin saanut siitä mitään sen erityisempää.

Lähtöä tehdessämme mies ilmoitti, että tapaisi mielellään uudelleenkin. Mutisin jotain myöntyväisen suuntaista, vaikka tosiasiassa olin jo tässä vaiheessa tehnyt tutun johtopäätöksen: ei sen suurempaa kipinää. Se vain on kovin vaikea ilmaista suoraan itse tilanteessa.

Treffien jälkeen mies yritti viritellä keskustelua useampanakin iltana WhatsApp-viestein. Harmi kyllä hieman hämmentävin sellaisin. Tavatessamme mies oli vaikuttanut ihan mukavalta ja ystävälliseltä, mutta viestien sisältö oli yllättävän passiivis-aggressiivinen. "Töissä menee taas myöhään. Tekis mieli haistattaa vitut ja lähteä, mutta en kuitenkaan kehtaa", mies päätti informoida minua eräänä iltana. Öö... ok? Kaipa hän yritti vain luoda puheenaiheen, mutta jos ensimmäisessä kymmenessä viestissä mainitsee sanat "tissit", "haistattaa vitut" ja "kusettaa" eikä kertaakaan vaivaudu kysymään minulta itseltäni mitään, vaikutelma ei välttämättä ole kaikista paras, kun ottaa huomioon, että olemme kuitenkin tavanneet vain kerran.

Kun mies tiedusteli, haluaisinko nähdä ensi viikolla ja ilmoitti samaan hengenvetoon, mitkä päivät sopisivat hänelle parhaiten, oli pakko laittaa stoppi ja ilmoittaa ystävällisesti, että oli mukavaa tavata, mutta tällä kertaa en oikein näe yhteistä tulevaisuutta. Ihan mukavasti mies sen otti, toivotteli vielä hyvää jatkoa.

Tällaisia treffejä on takana jo melko monta – tapaamisessa ei ollut mitään varsinaisesti uutta ja yllättävää. Hyvä kuitenkin välillä tavata uusia ihmisiä ja jos ei muuta niin ainakin muistaa, millaista tyyppiä tosiaan onkaan etsimässä ja millaista ei. Eihän sitä tiedä, ellei edes yritä.

Suhtaudun tähän pieneen pettymykseen varsin huolettomasti, sillä huomenna edessä ovat seuraavat treffit, jos niitä edelleenkään voi treffeiksi kutsua. Edellisessä postauksessa mainitsemani lukiotuttavani on edelleen laitellut viestiä ilahduttavan usein: olemme jutelleet käytännössä joka päivä, ja ihmissuhdetutkani sanoo, että vaikka viestien sävy on neutraalin ystävällinen, jotain tässä kuitenkin on meneillään. Katsotaan, pitääkö uumoiluni paikkansa! Pitkästä aikaa tuntuu siltä, että tässä tyypissä voisin nähdä enemmänkin kuin peruskivan perusteekkarin.

Nyt lähden äänestämään ja vaalikahveille, ja samaa suosittelen muillekin täysi-ikäisille, jotka eivät vielä ole oikeuttaan käyttäneet. Illalla vaalivalvojaiset, huomenna potentiaaliset treffit – mielenkiintoinen lopetus viikolle ja aloitus seuraavalle. Raporttia luvassa myöhemmin!



Kuvat täältä ja täältä. 

Kevättä rinnassa

Jos mies

– eroaa tyttöystävästään

– alkaa jutella minulle aiempaa ahkerammin Facebookissa ja

– pyytää mukaansa katsomaan opiskelijateatteria, 

voiko siitä päätellä jotain? 

Tätä olen tällä viikolla pähkäillyt.

Alkuvuosi on ollut miesrintamalla kaikin tavoin hiljainen: pari vaivaista bileyön jatkoa, eikä niitäkään helmikuun alun jälkeen. Yhdet ainoat treffit, ei juuri minkäänlaista äksöniä netissä. 

Nyt vaikuttaisi kuitenkin siltä, että useammallakin herralla taitaa olla hieman kevättä rinnassa. Näistä yllättävin on vanha lukiotuttuni, jonka kanssa olemme pitäneet vuosien varrella yhteyttä satunnaisesti silloin tällöin. Kysyneet kuulumisia ehkä pari kertaa vuodessa, törmänneet muutaman kerran kaupungilla aivan sattumalta. Vaikka emme ole nähneet millään tavoin säännöllisesti emmekä edes keskustelleet erityisen syvällisesti, jonkinlainen yhteys välillämme on kuitenkin vallinnut, ja alkuvuodesta mies kutsui minut hänen ja hänen tyttöystävänsä yhteisiin tupareihin. Omaksikin yllätyksekseni tartuin kutsuun ja vietin lopulta varsin hauskan illan, vaikka tunsin juhlijoista tasan lukiotuttuni, en muita. 

Hiljattain mies kirjoitteli minulle niitä näitä Facebookissa, ja juttelun jatkuessa kävi ilmi, että yhteiselo ei ollutkaan ottanut onnistuakseen: tyttöystävä oli kohdellut tuttavaani varsin huonosti ja juttu oli ohi. Jatkoimme keskustelua vielä muutamana iltana, ja viime viikonloppuna tuttavani kysyi yllättäen, kiinnostaisiko minua lähteä hänen kanssan opiskelijateatteria katsomaan. Olisi kuulemma pari lippua. 

Olin kutsusta yllättynyt, hämmentynyt – ja ilahtunut. Vastasin lähteväni mielelläni. 

Miksipä ei: tuttavani on hauska ja fiksu – totta puhuen yksi älykkäimmistä ja sosiaalisimmista tyypeistä, joita tiedän. Vaikka emme lukioaikoinakaan liikkuneet erityisen paljon samoissa porukoissa, minulla on aina ollut sellainen tunne, että tulemme hyvin juttuun. Niin ilmeisesti myös tuttavallani. Kun on tuntenut toisen ja seuraillut tämän tekemisiä kymmenen vuoden ajan, jonkinlainen mielikuva siinä väkisinkin muodostuu, vaikka yhteydet eivät sen tiiviimmät olisikaan. Oma käsitykseni on lähes yksinomaan positiivinen. 

Hyvä on. Miehen tyyli ei vastaa kovinkaan paljon sitä, mitä listailin blogissani jokin aika sitten. Tuttavallani on ennemmin hevimusiikkia kuuntelevan teekkariäijän kuin smoothin hipsterimiehen olemus. Mutta kuten sanottua: jos kaikki muu kolahtaa, ulkonäölle on turha asettaa liian tiukkoja raameja.

Mitä enemmän asiaa ajattelen, sitä kiinnostavammaksi kysymys käy: pyysikö tuttavani minua treffeille? Saattaahan nimittäin olla, että hän kysyi minua teatteriseurakseen ihan muuten vain, kun lippuja nyt sattui olemaan. 

Jotenkin haluaisin silti uskoa, että tässä olisi edes pieni mahdollisuus johonkin muuhunkin. En välttämättä sanoisi ajatukselle ei. Olisi muuten ensimmäinen kerta vuosiin, kun minua pyydetään treffeille muutenkin kuin netin kautta!

Mitä niihin muihin herroihin tulee, nettirintamalla on pitkän hiljaisuuden jälkeen alkanut taas tapahtua. Kolme treffikutsua reilun viikon sisään, yllättävää! Kutsujista ainakin kaksi on ihan fiksun ja mukavan oloisia, joten katsotaan nyt, tuleeko tapaamisia lähiaikoina enemmänkin. 

Pitää miettiä asiaa ensi viikon puolella. Loppuviikon aion viettää ulkomailla pienellä opiskelijareissulla, jota tähdittää myös muun muassa Suomenruotsalaisherra. Hotellimmekin ovat erit, joten lähtökohtaisesti en odota viikonlopulta muuta kuin uusia kokemuksia ja hauskanpitoa kavereiden kanssa, mutta mitäpä vikaa siinäkään olisi! 

Hyvä fiilis.

CC-kuvat täältä ja täältä.

Sinkkunainen puntarilla

Näin jokin aika sitten kammottavaa painajaista. Olin päätynyt fitness-kisoihin. Minä, joka olen käynyt salilla noin kolme kertaa koko elämässäni: lukion pakollisilla liikuntatunneilla ja kerran eksäni raahaamana. Siinä minä sitten seisoin lavalla bikineissä ja tekorusketuksessa kiusallisen tietoisena siitä, että minussa ei ole pisaraakaan fitnessiä. Yleisö buuasi minut ulos, enkä ihmetellyt lainkaan. En edes loukkaantunut, niin itsestään selvältä se tuntui. 

Uneni huvitti jälkeenpäin sekä itseäni että kavereitani, joille siitä kerroin. Samalla se taisi silti kieliä pienestä epävarmuudesta, joka sisälläni kytee: tiedän, että voisin olla timmimmässä kunnossa. Olen ollutkin. Lukioaikoina olin näin jälkeenpäin ajatellen varsin sutjakka, vaikken sitä silloin tajunnutkaan. 

Vuodet, juhlat ja rakkauteni ruokaan ovat kuitenkin tehneet tehtävänsä, enkä voi enää hyvällä tahdollakaan väittää olevani hoikka. En toki varsinaisesti lihavakaan, mutta tosiasia on, että painoindeksini pyörii jatkuvasti normaalin ja lievästi ylipainoisen rajamailla, enkä voi syyttää siitä ainakaan lihasmassaa. Sitä ei ole. 

Toisinaan olen tullut miettineeksi, onko painollani merkitystä miesten silmissä. Ratsastaisiko unelmien prinssi vastaan nopeammin, jos pudottaisin kymmenen kiloa? Vaikka kauneus on katsojan silmässä, aika usein kauneus tuntuu olevan myös litteässä vatsassa ja kapeissa kasvonpiirteissä. Painolla on väliä, en minä sitä itsekään voi kiistää. Tiedän näyttäneeni paremmalta ilman jenkkakahvoja ja pientä kaksoisleuan alkua. Reidet voisivat olla kapeammat, solisluut näkyvämmät.

Kun mietin omaa ihmissuhde-elämääni, en kuitenkaan löydä korrelaatiota miesmenestyksen ja hoikkuuden välillä.  Se johtuu tietysti enimmäkseen siitä, että lukioaikoina ja yliopistoaikojen alussa olin varattu, myöhemmin en niinkään. Siitä huolimatta on tietyllä tavalla rohkaisevaa, että sinkkuelämäni on saanut vauhdikkaampia piirteitä vasta sen jälkeen kun kiloja on jo kertynyt, eikä kukaan ole toistaiseksi valittanut. Vatsamakkaroitani on päässyt todistamaan melko moni mies, eikä heistä yksikään ole koskaan vihjannut, että timmimpikin voisit olla. Ei vahingossa, ei edes rivien välissä. Treffipalstoilla olen saanut ulkonäöstäni ainoastaan positiivista palautetta, vaikka olen pyrkinyt valitsemaan kohtalaisen tuoreita ja totuudenmukaisia kuvia – en kylläkään mitään bikiniotoksia, sen myönnän. Nettituttavuuksista useimmat ovat halunneet tavata minut vielä uudestaankin sen jälkeen kun ovat nähneet minut livenä. 

Voi tietysti olla, että olen vain sattunut törmäämään poikkeuksellisen kohteliaisiin ja fiksuihin miehiin tai että en vain tiedä, mitä toisten pään sisällä todella liikkuu. Oma päätelmäni on kuitenkin se, että puntari ei lopulta ole kovinkaan kummoinen ihmissuhdemittari. Omalla kohdallani kyse ei kuitenkaan ole siitä, että elintapani olisivat jotenkin perustavalla tavalla huonot: en inhoa liikuntaa enkä elä roskaruualla tai karkeilla. Painoa ei ole niin paljon, että se haittaisi liikkumista, kadottaisi kasvonpiirteet tai vaikuttaisi elämään juuri muuten kuin niin, että S-kokoiset vaatteet ovat auttamatta liian pieniä ja omia valokuviani katsellessani olen harvoin ilahtunut. Lääkärintarkastuksissa elämäntavoistani tai mitta-arvoistani ei ole löytynyt valittamista. Jos joku kokisi minut liian pyöreäksi, kyse olisi siis vain ja ainoastaan ulkonäöstä.

Haluaisinko ylipäätään olla sellaisen ihmisen kanssa, jolle en riitä juuri tällaisena? Tahtoisinko miestä, joka määrittelee jo nettideittiprofiilissaan, että timmi mimmi hakusessa ja maksimikilomäärä on sitten 60? Tyypin, joka järkyttyy, kun elämä tuo myöhemmin mukanaan myös ryppyjä ja raskausarpia? Enpä usko.

Tänä fitness-buumin ja sporttihulluuden aikakautena ei aina ole mukavaa olla ihan tavallinen, tasapaksu naapurintyttö, joka tykkää lenkkeillä lähinnä silloin kun sää ja taivaankappaleet ovat kohdallaan ja syö lounaaksi mieluummin tuhtia kotiruokaa kuin vihersalaatin. Siitä huolimatta jaksan ajatella, että on miehiä, joille hoikkuus ja hyvä haba eivät ole kumppanin tärkeimmät kriteerit.

Tätä tekstiä kirjoittaessani selailin sivusilmällä Tinderiä ja törmäsin mieheen, joka oli kirjoittanut profiilinsa ainoastaan: "Smart is the new sexy." Siihen minäkin haluan uskoa.

Match tuli.

Elämäni kaveripojat

Viime viikot ovat olleet melkoista hulabaloota. Töitä ja opiskelua, opiskelua ja töitä. Tässä blogissa en ole puhunut kovinkaan paljon elämästäni noin yleisesti, mutta vuodenvaihteessa mainitsin käyneeni jännittävässä työhaastattelussa, ja se päättyi lopulta varsin onnellisesti: sain paikan. Työ on haastavaa, mielekästä  ja hauskaa, mutta päivät venyvät toisinaan pitkiksi ja iltaisin olen väsynyt, vaikka onnellinen. Samaan aikaan päällä on ollut pienoinen gradukiri, joka on haukannut loputkin vapaa-ajastani. Ei siis ole sattumaa, että blogi on ollut hiljainen, lukemista odottavien sanomalehtien vuori on kasvanut huojuviin mittoihin ja unohdan vastata kavereiden viesteihin ja hoitaa arjen juoksevia asioita.

Valitettavasti hulabaloo ei ole yltänyt miesrintamalle. Hiljaista on, hiljaisempaa kuin aikoihin. Suomenruotsalaisherran kanssa tilanne tuntuu taas kääntyneen kaverivaihteelle, ja muitapa ei ole kuvioissa ollutkaan. Suomi24:n ja OkCupidin puolella meininki tuntuu hieman hiljentyneen parhaista päivistä, ja Tinder ei edelleenkään ole itselleni mieluisin deittailuareena.

Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö elämässäni olisi miehiä. Blogissani olen puhunut monenlaisista herroista, mutta yksi elämääni hyvinkin suuresti vaikuttava ryhmä on vielä kokonaan käsittelemättä: kaveripojat.

Sattuu nimittäin olemaan niin, että erityisesti opiskelupaikkakunnallani merkittävä osa läheisimmistä ystävistäni on miespuolisia. Blogin puolella heistä on aiemmin vilahtanut vain Humanistikaveri, mutta muitakin on. Erityisesti niin kutsutun sinkkukerhomme jäsenet ovat minulle tärkeitä ja läheisiä. Humanistikaverin lisäksi miesvahvistukseen kuuluu kaksi muuta tyyppiä, joista ensimmäinen on omalla tavallaan suloinen tuleva lääkäri ja toinen analyyttinen ja pohdiskeleva vastavalmistunut konsultti. Huomattavan tyylikkäitä ja fiksuja poikia kaikki, sosiaalisia ja juhlissa viihtyviä. Osin sinkkukerhomme ansiosta meidän kaikkien välillä vallitsee luottamus, jonka turvin puhumme ihmissuhdeasioistamme ja elämästämme yleensä hyvinkin avoimesti. Joka väittää, ettei miehiä kiinnosta juoruilla ja analysoida ihmissuhteita, on pahasti väärässä. Nämä pojat tietävät käytännössä kaikista treffeistäni ja entisistä ihastuksistani, ja he voivat sanoa samaa minusta. Tapaamme ainakin joissakin merkeissä viikoittain, ja juuri heidän puoleensa käännyn yleensä ensimmäisenä, kun kaipaan etkoiluseuraa tai kaveria leffaan.

Ystävyytemme kannalta tärkeää on, että sinkkukerhon poikien kanssa minulla ei koskaan ole ollut meneillään mitään kaveruutta suurempaa. Humanistikaverin luokse olen aikoinaan päätynyt yöksi pari kertaa ja Lääkiskaverinkin kerran, mutta kummassakin tapauksessa lähtökohtana oli enemmän loppuillan läheisyydenkaipuu kuin varsinainen ihastuminen kumpaankaan suuntaan. Välimme eivät muuttuneet millään tavoin tapausten jälkeen, ja siitä olen iloinen. Konsulttikaverin kanssa minulla taas ei koskaan ole tapahtunut mitään, minkä voisi tulkita kaveruutta kummemmaksi, vaikka tulemme juttuun loistavasti. Ehkä juuri sen takia juuri hän onkin kaveripojistani läheisin, kenties paras ystäväni koko opiskelupaikkakunnallani.

Ehkä kaunein tunnustus oli, kun Konsulttikaveri joskus totesi, että olen kuin sisko, jota hänellä ei koskaan ollut. Vähän sama fiilis on minullakin: neljässä vuodessa meistä on tullut siinä määrin hyvät ystävykset, että pystymme itsekin keskustelemaan ystävyytemme laadusta. Konsulttikaveri pyörähti hetken aikaa OkCupidissa ja huomasimme huvittuneina, että match-prosenttimme oli 99 % – korkeampi kuin kenenkään muun kanssa. Perheeni taitaa elää siinä luulossa, että meillä on jotain juttua meneillään, niin usein tulen ystäväni maininneeksi. Väärässä ovat.

Luultavasti juuri sen tajuaminen, että pidämme toisistamme mutta nimenomaan kavereina, on tehnyt meistä niin läheiset. Konsulttikaverin voin koska vain pyytää yksille tai leffaan ilman että kumpikaan näkee siinä mitään ihmeellistä. Hän on niitä harvoja miehiä, jotka voivat juhlien jälkeen kolmelta yöllä ehdottaa, että tulen hänen luokseen vielä vähän juttelemaan, ja sitten oikeastikin vain juttelemme.

Olen hirvittävän iloinen, että elämässäni on niin paljon kaveripoikia. Suhteiden kannalta tällä on vaikutusta yhteen seikkaan: mustasukkaisuus ei mahdu kuvioihin. Jos mies olisi sitä mieltä, ettei minulla ole mitään syytä hengata kahdestaan muiden miesten kanssa, jutusta ei tulisi yhtään mitään. Myös kaveripoikani ovat toisinaan joutuneet samojen kysymysten eteen. Konsulttikaverin edellinen tyttöystävä oli mustasukkainen minusta, vaikka tunsimme tytön kanssa myös toisemme ja tulimme hyvin juttuun – tai niin ainakin kuvittelin. Se juttu ei kauan kestänyt, vaikka tietysti eroon oli muitakin syitä.

Joku on joskus väittänyt, etteivät miehet ja naiset voi pohjimmiltaan koskaan olla vain pelkkiä kavereita. Pötypuhetta, sanon minä. Olisi kummallista ajatella, että ihmisten välillä on oltava romanttista kipinää tai sitten ei yhteyttä ollenkaan. Turha rajojen asettelu ja omistushaluisuus katkaisevat varmasti monta hyvää ystävyyttä. Se on sääli.


CC-kuvat täältä ja täältä.